Olen aina ollut sitä mieltä, että lapsen menetys on varmaan pahinta, mitä ihminen voi joutua kokemaan. Minä menetin 20-vuotiaan poikani vajaa 3 vuotta sitten. Ensimmäinen reaktio oli tunne, jota ei voi kuvata. Huusin: eeii eeii... sitten iski shokki: vapisin kuin horkassa, en pystynyt kunnolla puhumaan. Viestin tuoja katsoi asiakseen viedä minut lääkäriin, hän määräsi Diapamia, jonka avulla selviydyin seuraavista viikoista. Poismennyt ei ollut ainoa lapseni, joten en voinut käpertyä yksin suremaan vaan minua tarvittiin muiden selviämisessä. Ja oli kaikki käytännön järjestelyt hautajaisia varten, onneksi hautaustoimisto auttoi asioiden hoitamisessa. Piti selvitä siunaustilaisuudesta, muistotilaisuudesta, uurnanlaskusta ja myöhemmin vielä perunkirjoituksesta. Onneksi minulla oli läheisiä sukulaisia, joilta sain apua ja tukea niin käytännön asioissa kuin henkisestikin. Töissä kävin koko ajan, siinä sai vähän unohtaa ja ottaa etäisyyttä. Ja työkaverit oli ihania.
Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset tunteet: järkytyksen, menetyksen, surun, vihan, kaipuun, myös ilon siitä, että hän oli ollut minun lapseni. Joskus tuntui kuin 21 vuotta olisi mennyt hukkaan, mutta asiahan ei todella ole niin. Tuntuu järkyttävältä, miten äkkiä kaikki loppuu. Järkytyksestä olen toipunut, sureminen tulee aaltoina ja kaipuu on jäljellä ikuisesti. Itku tulee joskus vieläkin herkästi mutta aika on jo jonkin verran tehnyt tehtävänsä. Vaikka asiaa ei enää koko aikaa ajattelekaan niin taustalla se on koko ajan. Tietyt ajat, tilanteet, paikat, tapahtumat etenkin merkkipäivät ja perhejuhliksi mielletyt tilanteet tuovat menetyksen voimakkaasti pintaan. Yksi puuttuu joukosta!
Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset tunteet: järkytyksen, menetyksen, surun, vihan, kaipuun, myös ilon siitä, että hän oli ollut minun lapseni. Joskus tuntui kuin 21 vuotta olisi mennyt hukkaan, mutta asiahan ei todella ole niin. Tuntuu järkyttävältä, miten äkkiä kaikki loppuu. Järkytyksestä olen toipunut, sureminen tulee aaltoina ja kaipuu on jäljellä ikuisesti. Itku tulee joskus vieläkin herkästi mutta aika on jo jonkin verran tehnyt tehtävänsä. Vaikka asiaa ei enää koko aikaa ajattelekaan niin taustalla se on koko ajan. Tietyt ajat, tilanteet, paikat, tapahtumat etenkin merkkipäivät ja perhejuhliksi mielletyt tilanteet tuovat menetyksen voimakkaasti pintaan. Yksi puuttuu joukosta!
Vastaukset 8
Vanhimmat
molemmat isovelini. ne kuoli autokolarissa. nyt oon ainut lapsi mun isovelit oli 16 ja 20-vuotiaita. minä vihaan kaikkia ja kaikkea. elämä on tylsä ilman velejä.. oon vasta 10 enkä ees saa ikinä enää tuntee velejä enää! minuakin itkettää kun mietin velejä mutta tiedän että ne on enkeleitä mutta kukaan ei auta mua enää pulasta ei oo yhtään kaveriakaan..
menetin molemmat sisarukseni. Menetys tapahtui 32-vuotiaana ja silti se koskee, jäinhän ainoaksi jäljelle tänne.
On vain päivä kerrallaan elettävä surun läpi ja itselläni rukous on auttanut tosi paljon. On Jumala, joka näkee surun ja Sinut ja jos Häneen turvaudut saat lohtua ja voimaa selvitä eteenpäin. Voimia Sinulle ja muista, että Sinun elämäsi on mittaamattoman arvokas!
vomia,voimia teille.
Kiitos teille! Pojan kuoleman jälkeen kävin pitkän keskustelun nuorisopastorin kanssa. Pääasiallisesti suunnittelimme tulevia siunaus- ja muistotilaisuuksia ja niiden sisältöä, mutta siinä samalla puhuimme paljon muutakin mm. pojan elämän tapahtumia. Ihana keskustelu. Sain tältä papilta pari läheisen kuolemaan liittyvää kirjasta. Jommassa kummassa näistä kirjoista oli seuraava totuus: "Parhaiten kunnioitamme poismenneen muistoa rakastamalla jäljellejääneitä". Eikö ole hieno lause?
Sain papilta saman kirjasen. Ja tuo sama lause pisti omaankin silmääni ja nosti hieman ylöspäin huomaamaan etten luulisi ja tuntisi, että olen ainut ihminen maailmassa jolta on kuollut lähiomainen.
Olen lainannut kirjastosta pari samantyyppistä kirjaa, mutta en ole oikein jaksanut niihin syventyä. Silloin tuo papin antama kirjanen lohdutti jonkin verran ja oli sopivan ohut jotta sen jaksoi lukea.
kone taisi syödä tekstin.
Kyllä se teksti perille tuli. Ihana kun "tapaa" samaa kokeneita ihmisiä! Edelleenkin toivon voimia meille!
Olen myös menettänyt poikani -99, hän oli 25 vuotias. Äkillinen sairauskohtaus, ilmeisesti tiesi itse, mutta ei kertonut kenellekkään.
Minulla on vielä 3 lasta ja ilman mieheni ja lasteni tukea en olisi selvinnyt. Reaktio oli myös puhelun saatuani : huutoa ja sokki.
Outo kokemukseni on, että edelliyönä heräsin 01.10 kun joku huusi: AUTA ÄITI ! Seisoin kallionkielekkeellä, huuto kuului jostain rotkon toiselta puolelta enkä päässyt apuun. Valvoin parisen tuntia ja mietin mitä on tapahtunut.
Aamulla kerroin miehelleni ja puhuin myös työpaikalla, iltapäivällä tuli tieto, silloin mieheni sanoi, että poika huusi minua. Kuolinaika oli 01.10. Hän kuoli marraskuussa ja Jouluna katoin vielä hänellekin ruokapöytään lautasen.
Päivä kerrallaan, hän ei koskaan unohdu ja muistot säilyy, mutta totuus on: Elämä jatkuu.