Ajatellaanpa siis tätä keskustelua seksuaalisesta häirinnästä laajemmassa viitekehyksessä.
Olette kaikki huomanneet, tai viimeistään nyt huomaatte, millaiseen yhteiskunnalliseen keskiöön nimike "tasa-arvo" on vaivihkaa "ujuttautunut".
Tietyt tahot provosoivat keskustelua tasa-arvosta ja vievät asiaa eteenpäin haluamaansa suuntaan. Poliitikot ovat huomanneet mahdollisuuden hurskastella kansalle ja omaksuneet tasa-arvon lähettilään aseman. Naispoliitikot tietenkin luonnostaan, miehet ensisijaisesti omaa uraansa silmällä pitäen.
Koska yhteiskunnallisen keskustelun aiheena tasa-arvo on niin kahtiajakava, ettei se liiemmälti salli tulkintoja, on syttynyt/syttymässä kahden osapuolen (kiivaat kannattajat ja maltilliset vastustajat) välinen taistelu, jossa "kannattajien" intensiivinen hyökkäysstrategia on jo korjaamassa voittoa itselleen. Tästä osoituksena viime aikojen "seksuaalinen häirintä", joka käsitteenä sopii mainiosti kiivaiden tasa-arvon kannattajien arsenaaliin.
Tasa-arvon kiivaat kannattajat tulkitsevat käsitettään tavalla, joka ei missään nimessä aja sitä tarkoitusta, mihin se alunperin on luotu. Tästä osoituksena kiintiöpolitiikka, joka sellaisenaan suuntaa huomion sukupuoleen valinnoissa, kun tasa-arvon nimenomaan tulisi minimoida sukupuolen merkitys valinnoissa.
Tasa-arvon maltilliset vastustajat - ja maltillisella tarkoitan eritoten niitä, jotka myöntävät aiheen tulkinnanvaraisuuden ja monimutkaisuuden - ajetaan säälimättä nurkkaan ja kannattajien vaikutusvalta lisääntyy hetki hetkeltä yhä enemmän.
"Seksuaalisesta häirinnästä" on jo laadittu lait, joiden puruvoima alkaa totisesti koskettaa koko maan kaikkia kansalaisia. Tämän saivat kokea kirpeästi ne mieskansanedustajat, jotka joutuivat HS:n sivuille "seksuaalisina häiritsijöinä". Se oli merkkinä siitä mahdista, mikä on vaivihkaa kertynyt tasa-arvon kiivaan kannattajajoukon, nimenomaan sen yhteiskunnallisten vaikuttajien käsiin. Tämä pakottaa maltillisia vastustajia siirtymään kannattajien puolelle, mikä on oman uran säilyttämisen kannalta turvallisin vaihtoehto.
Mikä sitten on tämän touhun koko tarkoitus? Mikä on tasa-arvon kannattajien lopullinen motiivi? Pyyteetön sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on tietysti ensimmäisenä mielessä, mutta se muodostaa vain hurskaan kulissin toiminnan merkitsevimmälle motiiville, joka on valta.
Valta itsessään on huumetta, mutta sen välineellinen arvo on suurempi. Edellä mainittu sukupuolikiintiöinti on ollut tärkeä askel naisten vallan kiinteyttämiselle. Eriskummallista on, ettei se ryhmä, joka ensisijaisesti käyttelee tätä kiintiöityä valtaa (naiskansanedustajat), olekaan suurin hyötyjä. Ne akateemisten piirien naisfeministit, jotka ovat luoneet vallitsevan tulkinnan tasa-arvosta, saavat suurimman henkisen tyydytyksen asiasta.
Eräs haara tasa-arvon viemisessä eteenpäin on kieleen suunnattu mielenkiinto. Kielellä on suuri merkitys ajattelun jäsentäjänä ja ajattelun puitteiden rakentajana, joten sen huomioiminen on elintärkeää aatteen kannalta. Kielen muuttaminen aatteen mukaiseksi on ratkaisevaa. Ne, jotka tuntevat Orwellin teoksen 1984, tietävät mitä tarkoitan.
Todisteena siitä, ettei todelliseen tasa-arvoon kiinnitetä huomiota, on kielentutkija Kaisa Karppisen mietelmät "vähemmän miehisestä kielestä":
http://www.turunsanomat.fi/kotimaa/?ts=1,3:1002:0:0,4:2:0:1:2007-10-13,104:2:491959,1:0:0:0:0:0:
Jos jaksoitte lukea, huomasitte siellä nimikkeen "varusmies", joka on myös joutunut syyniin. Sen muuttaminen tasa-arvoisempaan ilmaisuun "varushenkilö" olisi aatteen mukaista, vaan sen sijaan itse asevelvollisuuteen, joka kohdistuu vain miehiin, ei kiinnitetä huomiota. Tekopyhää?
Nämä kaikki seikat "tasa-arvon" ajamiseksi tulevat kuin itsestään, sillä ne ovat pohjimmiltaan vain itsestään piittaavien ihmisten ajattelun tulosta. Aate on kulissi, jonka varjoon piilotetaan todelliset motiivit, jotka ovat puhdasta itsekkyyttä. Ihmisen alitajunta ymmärtää, etteivät muut ihmiset hyväksyisi itsekästä perustelua, joten se on verhottava yhteishyvän kaapuun.
Tasa-arvo ei siis ole läpipaha, mutta on muistettava, kuka taluttaa ketä. Tasa-arvo kulkee hyvään suuntaan vain siihen saakka, kun se ei asetu poikkiteloin "tasa-arvon lähettiläiden" henkilökohtaisten intressien kanssa. Tasa-arvon vastainen kiintiöpolitiikka osoittaa sen, kummalla on talutusnuora kädessään. Vastakkain ovat aate ja aatteen kannattajiksi naamioituvat ihmiset. Tilanne on jokseenkin sama kuin kommunismissa, joka oli tietyn ryhmän pyrkimys vapauttaa yhteiskunta luokkajaosta, mutta joka lopulta johtikin tämän tietyn ryhmän yksinvaltaan.
Toivotaan, ettei näin käy tällä kertaa, sillä suurin häviäjä olisi silloin tasa-arvon aate.
Selkeyden vuoksi jäsentelen vielä osapuolet niin kuin ne mielestäni ovat:
-Tasa-arvo todellisuudessa (suurin osa ihmisistä kannattaa)
-Tasa-arvon maltilliset vastustajat (nimenomaan ne, jotka eivät hyväksy äärimmäistä tulkintaa, eli lähes samat ihmiset kuin edellisessä ryhmässä)
-Äärimmäinen tulkinta tasa-arvosta (tasa-arvon vastainen tietyissä tapauksissa)
-Tasa-arvon vastustajat (harvat, joilla syynä henkilökohtainen etu, aivan kuten äärimmäisillä kannattajilla)
Tästä huomaatte, että kaksi viimeistä muistuttavat toisiaan hyvin paljon, vaikka näennäisesti ovatkin eri puolta. Kaksi ensimmäistä ryhmää sen sijaan ovat lähes samalla asialla, sillä erotuksella, että maltilliset vastustajat ovat profiloituneet nimenomaan ääritulkinnan vastustajiksi, eivät siis itse tasa-arvon vastustajiksi.
Olette kaikki huomanneet, tai viimeistään nyt huomaatte, millaiseen yhteiskunnalliseen keskiöön nimike "tasa-arvo" on vaivihkaa "ujuttautunut".
Tietyt tahot provosoivat keskustelua tasa-arvosta ja vievät asiaa eteenpäin haluamaansa suuntaan. Poliitikot ovat huomanneet mahdollisuuden hurskastella kansalle ja omaksuneet tasa-arvon lähettilään aseman. Naispoliitikot tietenkin luonnostaan, miehet ensisijaisesti omaa uraansa silmällä pitäen.
Koska yhteiskunnallisen keskustelun aiheena tasa-arvo on niin kahtiajakava, ettei se liiemmälti salli tulkintoja, on syttynyt/syttymässä kahden osapuolen (kiivaat kannattajat ja maltilliset vastustajat) välinen taistelu, jossa "kannattajien" intensiivinen hyökkäysstrategia on jo korjaamassa voittoa itselleen. Tästä osoituksena viime aikojen "seksuaalinen häirintä", joka käsitteenä sopii mainiosti kiivaiden tasa-arvon kannattajien arsenaaliin.
Tasa-arvon kiivaat kannattajat tulkitsevat käsitettään tavalla, joka ei missään nimessä aja sitä tarkoitusta, mihin se alunperin on luotu. Tästä osoituksena kiintiöpolitiikka, joka sellaisenaan suuntaa huomion sukupuoleen valinnoissa, kun tasa-arvon nimenomaan tulisi minimoida sukupuolen merkitys valinnoissa.
Tasa-arvon maltilliset vastustajat - ja maltillisella tarkoitan eritoten niitä, jotka myöntävät aiheen tulkinnanvaraisuuden ja monimutkaisuuden - ajetaan säälimättä nurkkaan ja kannattajien vaikutusvalta lisääntyy hetki hetkeltä yhä enemmän.
"Seksuaalisesta häirinnästä" on jo laadittu lait, joiden puruvoima alkaa totisesti koskettaa koko maan kaikkia kansalaisia. Tämän saivat kokea kirpeästi ne mieskansanedustajat, jotka joutuivat HS:n sivuille "seksuaalisina häiritsijöinä". Se oli merkkinä siitä mahdista, mikä on vaivihkaa kertynyt tasa-arvon kiivaan kannattajajoukon, nimenomaan sen yhteiskunnallisten vaikuttajien käsiin. Tämä pakottaa maltillisia vastustajia siirtymään kannattajien puolelle, mikä on oman uran säilyttämisen kannalta turvallisin vaihtoehto.
Mikä sitten on tämän touhun koko tarkoitus? Mikä on tasa-arvon kannattajien lopullinen motiivi? Pyyteetön sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on tietysti ensimmäisenä mielessä, mutta se muodostaa vain hurskaan kulissin toiminnan merkitsevimmälle motiiville, joka on valta.
Valta itsessään on huumetta, mutta sen välineellinen arvo on suurempi. Edellä mainittu sukupuolikiintiöinti on ollut tärkeä askel naisten vallan kiinteyttämiselle. Eriskummallista on, ettei se ryhmä, joka ensisijaisesti käyttelee tätä kiintiöityä valtaa (naiskansanedustajat), olekaan suurin hyötyjä. Ne akateemisten piirien naisfeministit, jotka ovat luoneet vallitsevan tulkinnan tasa-arvosta, saavat suurimman henkisen tyydytyksen asiasta.
Eräs haara tasa-arvon viemisessä eteenpäin on kieleen suunnattu mielenkiinto. Kielellä on suuri merkitys ajattelun jäsentäjänä ja ajattelun puitteiden rakentajana, joten sen huomioiminen on elintärkeää aatteen kannalta. Kielen muuttaminen aatteen mukaiseksi on ratkaisevaa. Ne, jotka tuntevat Orwellin teoksen 1984, tietävät mitä tarkoitan.
Todisteena siitä, ettei todelliseen tasa-arvoon kiinnitetä huomiota, on kielentutkija Kaisa Karppisen mietelmät "vähemmän miehisestä kielestä":
http://www.turunsanomat.fi/kotimaa/?ts=1,3:1002:0:0,4:2:0:1:2007-10-13,104:2:491959,1:0:0:0:0:0:
Jos jaksoitte lukea, huomasitte siellä nimikkeen "varusmies", joka on myös joutunut syyniin. Sen muuttaminen tasa-arvoisempaan ilmaisuun "varushenkilö" olisi aatteen mukaista, vaan sen sijaan itse asevelvollisuuteen, joka kohdistuu vain miehiin, ei kiinnitetä huomiota. Tekopyhää?
Nämä kaikki seikat "tasa-arvon" ajamiseksi tulevat kuin itsestään, sillä ne ovat pohjimmiltaan vain itsestään piittaavien ihmisten ajattelun tulosta. Aate on kulissi, jonka varjoon piilotetaan todelliset motiivit, jotka ovat puhdasta itsekkyyttä. Ihmisen alitajunta ymmärtää, etteivät muut ihmiset hyväksyisi itsekästä perustelua, joten se on verhottava yhteishyvän kaapuun.
Tasa-arvo ei siis ole läpipaha, mutta on muistettava, kuka taluttaa ketä. Tasa-arvo kulkee hyvään suuntaan vain siihen saakka, kun se ei asetu poikkiteloin "tasa-arvon lähettiläiden" henkilökohtaisten intressien kanssa. Tasa-arvon vastainen kiintiöpolitiikka osoittaa sen, kummalla on talutusnuora kädessään. Vastakkain ovat aate ja aatteen kannattajiksi naamioituvat ihmiset. Tilanne on jokseenkin sama kuin kommunismissa, joka oli tietyn ryhmän pyrkimys vapauttaa yhteiskunta luokkajaosta, mutta joka lopulta johtikin tämän tietyn ryhmän yksinvaltaan.
Toivotaan, ettei näin käy tällä kertaa, sillä suurin häviäjä olisi silloin tasa-arvon aate.
Selkeyden vuoksi jäsentelen vielä osapuolet niin kuin ne mielestäni ovat:
-Tasa-arvo todellisuudessa (suurin osa ihmisistä kannattaa)
-Tasa-arvon maltilliset vastustajat (nimenomaan ne, jotka eivät hyväksy äärimmäistä tulkintaa, eli lähes samat ihmiset kuin edellisessä ryhmässä)
-Äärimmäinen tulkinta tasa-arvosta (tasa-arvon vastainen tietyissä tapauksissa)
-Tasa-arvon vastustajat (harvat, joilla syynä henkilökohtainen etu, aivan kuten äärimmäisillä kannattajilla)
Tästä huomaatte, että kaksi viimeistä muistuttavat toisiaan hyvin paljon, vaikka näennäisesti ovatkin eri puolta. Kaksi ensimmäistä ryhmää sen sijaan ovat lähes samalla asialla, sillä erotuksella, että maltilliset vastustajat ovat profiloituneet nimenomaan ääritulkinnan vastustajiksi, eivät siis itse tasa-arvon vastustajiksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tosiaan en jaksanut kirjoittamaasi lukea. Niin monta tyhjää "tasa-arvo" sanaa, joilla ei ole mitään merkitystä.
"tasa-arvon vastustajat" määritelmäsi ontuu. Heitä on sanan tässä merkityksessä paljon. Tiedätkö miksi?
Siksi, että kukaan ei halua tulla rasistisesti syrjityksi sukupuolensa ja ihonvärinsä perusteella. Lisäksi löytyy muitakin ihmisiä jotka ovat ymmärtäneet tämän.
"Tasa-arvo" sanalla ei ole enää mitään tekemistä sen alkuperäisen sisällön kanssa. Vaan se on "varastettu" siihen, että naisille tulisi "ylivalta" kaikkeen. Sellaista ei tule. Ei koskaan.
Sukupuolien välistä sotaa yrittävät julistaa melko monet mediat ja feministit. Saa nähdä miten käy.
Yksi asia mikä minusta on jo näytetty toteen on se, että toisen maailmansodan aikana tehdyt vainot ovat täysin mahdollisia vielä tänäpäivänä. Ihmiset eivät ole oppineet yhtään mitään.
Valitettavasti.
Tasa-arvon toteutumisen suurin este on kollektiiviajattelu, jossa ihmiset nähdään jonkin ryhmän tai kollektiivin jäsenenä ennemmin kuin yksilöinä. Leimallisimmin tämä näkyy siinä, että usein koko tasa-arvokeskustelu typistyy sukupuolikollektiivien väliseksi kysymykseksi.
Sukupuolten välisessä tasa-arvosta puhuttaessa käsitetään asia yleensä niin, että sukupuolilla kollektiiveina olisi joitakin oikeuksia eikä niinkään yksittäisillä ihmisillä. Tämä näkyy määrällisissä tavoitteissa: ongelmallisena pidetään, jos jossakin tietyssä asemassa on enemmän miehiä tai naisia eikä niinkään sitä, onko jokaisen yksilön mahdollisuus päästä tiettyyn asemaan sama. Erityisen vakava virhepäätelmä on samaistaa nämä kaksi asiaa ja kuvitella, että miesten tai naisten vähäinen osuus jossain tietyssä asemassa johtuisi heidän vaikeudestaan päästä siihen. Joissain tapauksissa näin voi ollakin: kollektiiviajattelu saa monet näkemään kanssaihmisensä miehinä ja naisina ennemmin kuin yksilöinä ja kohtelemaan heitä sen mukaan. Mikään sääntö se ei kuitenkaan ole.
Surkuhupaisinta on, että kollektiiviajattelun ongelmia pyritään ratkomaan vahvistamalla kollektiiviajattelua. Sen sijaan, että pyrittäisiin häivyttämään sukupuolen osuus vaikuttavana tekijänä johonkin asemaan pääsemiseksi nostetaan se eksplisiittiseksi ehdoksi: se, mitä sukupuolta olet, vaikuttaa suoraan siihen, voitko tulla valituksi esimerkiksi johonkin kunnalliseen lautakuntaan. Tämä on saatu aikaan sukupuolikiintiöillä. Niinpä usein käy, että jotakuta henkilöä ei voida valita johonkin lautakuntaan siksi, että hän on väärää sukupuolta.
Ongelmallista on, että myös lainsäädäntö tukee kollektiiviajattelua. Esimerkiksi mies-naisasetelma on nähty niin keskeiseksi tasa-arvon aspektiksi, että siitä on säädetty oma lakinsakin. Laki ei sisällöltään ole erityisen kollektiivihenkinen: siinä korostetaan jokaisen yksilön oikeuksia olla tulematta syrjityksi sukupuolensa perusteella. Ongelmallista onkin lähinnä se, että muiden syiden kuin sukupuolen takia syrjimistä ei nähdä yhtä vakavana asiana.
Jos jollekulle ei vielä auennut, miksi sukupuolikeskeisyys on ongelma, niin otetaan todellinen esimerkki: Ahon hallituksen kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäinen (kesk) nimitti viimeisenä työpäivänään avustajansa Jussi Ylilahden ministeriön ylitarkastajaksi. Paikkaa oli hakenut useampikin Ylilahtea pätevämpi nainen, joille oikeus myöhemmin määräsikin maksettavaksi korvauksia. Korvaukset ja oikeudenkäyntikulut maksoi valtio. Mutta, mutta: hakijoiden joukossa oli myös Ylilahtea pätevämpiä miehiä. He eivät voineet hakea korvauksia, koska valittu henkilö oli myös mies. Voimassa olevan lainsäädännön perusteella heitä ei siis oltu syrjitty.
Jotta päästäisiin lähemmäksi tasa-arvon toteutumista, on luovuttava kollektiiviajattelusta. Ihmisiä ei pidä nähdä miehinä, naisina, vammaisina, tummaihoisina, romaneina, vasenkätisinä, oikeakätisinä, ruotsinkielisinä, suomenkielisinä tms. Heidät pitää nähdä ihmisinä, yksilöinä. Lainsäädäntöä on siksi muutettava siihen suuntaan, että se kannustaa luopumaan kollektiiviajattelusta eikä vahvistamaan sitä. Ensimmäisenä pitää luopua erilaisista kollektiiviajatteluun perustuvista kiintiöistä.
"Heidät pitää nähdä ihmisinä, yksilöinä."
Nyt jaksoin jo lukea tekstin läpi. :)
Sinä olet ymmärtänyt mitä pitäisi ja mitä pitää tehdä. Olet koko homman ytimessä. Juuri näin.
Jokainen ihminen on yksilö. Niin hyvässä kuin pahassa. Yksilöt ovat naisia ja miehiä. Yksilöt ovat erinäköisiä pitkiä ja pätkiä. Laihoja ja lihavia. Vaaleita ja tummia.
Mikäli tätä ei ymmärretä, että olemme yksilöitä ja kärjistetään entisestään sukupuolirooleja (nainen-mies), niin kyllä olemme kohta sodassa keskenämme. Eikä siihen mene edes kovin kauan. Sodassa on aina vain häviäjiä.
Nyt kannattaisi miettiä!