Väistämätön ero vaihto-opiskelun jälkeen?

Unohtui tossa mainita, että siis kaikkien mielipiteet mun tilanteesta on tervetulleita! Miltä vaikuttaa, voisiko tällä suhteella olla mitään tulevaisuutta?!
Ei tarvi olla omakohtaista kokemusta.

kaikessa lyhykäisyydessään oma seurustelusuhteeni alkoi näin: tutustuimme toisiimme paria päivää (!!!) ennen kuin miehen oli aika lähteä takaisin kotimaahansa (EU-alueella kuitenkin)
hulluhan se on joka parin päivän perusteella sanoo olevansa korvakarvojaan myöten rakastunut, mutta niin vain kävi että parin kuukauden jälkeen mies tuli luokseni Suomeen, jotta voitaisiin tutustua paremmin.

ollaan tässä etäsuhteiltu melkein kaksi vuotta, nähty aina kun koulusta on päässyt luistamaan ym. nyt on koulut käyty ja olen miehen kotimaassa enkä taida täältä ilman häntä lähteä :)

mitä menetettävää sinulla on, jos nyt annat suhteelle mahdollisuuden? saattaahan kuitenkin olla että se tuo elämääsi paljon enemmän onnea kuin "mitä jos" -haaveet. kaikkea hyvää mitä tahansa päätätkin tehdä!

Itselläni oli myös selkeästi määräaikaiseksi suunniteltu romanssi vaihtoaikana (ehkä noin 2-3kk), joka päättyi sitten eroon kun lähdimme kotimaihimme. Ei kovin kauaa kestänyt kun molemmat aloimme ulista ikäväämme ja miten mikään ei oikein tuntunut miltään ilman toista. Mies palasi vähän lähemmäs myöhemmin ja nyt olemme olleet kaukosuhteessa reilut puoli vuotta. Näemme toisiamme aina kun opinnoilta ja rahatilanteilta pystymme ja tunteet ovat voimistuneet.

Nyt on suunnitelmissa päästä elämään normaalia elämää lähietäisyydellä, että voisi katsoa tuleeko tästä oikeasti mitään pidemmän päälle. Toiveet ovat korkealla, mutta meidän tapauksessamme kulttuurien välillä on sen verran iso kuilu, että malttia pitää olla hatussa ja olenkin osittain varautunut jo "pettymykseen". Vaan eihän sitä koskaan tiedä, ehkä menee hyvinkin. :)

Kyllä minusta teidänkin suhteenne voi onnistua jos molemmat sitä todella haluatte. Ja ei siinä ole mitään pahaa, jos osa ihastuksesta olikin erilaisuuden viehätystä. Jostainhan se ensikipinä aina tulee, mutta harvoin se on kuitenkaan se asia, joka suhdetta kantaa vuosikausia. Ne kantavat voimat kehittyvät ajan myötä ja ovat ihan eritasoisia asioita.

Moi!

Mulle kävi muutama vuosi sitten hiukan samalla tavalla, eli lähdin vaihto-opiskelijaksi toiselle puolelle maailmaa, ja siellä ollessani tapasin niin ikään amerikkalaisen miehen. (en kylläkään usassa ollut vaihdossa).

Vietettiin tämän miehen kanssa muutama kuukausi yhdessä tuossa vaihto-opiskelumaassamme, ja sitten erottiin surullisina, kun molempien piti kotimaahansa palata. Noh, eipä siinä kauaa ehditty skypettää ja meilailla, kun mä jo lähdin miehen luo USAan muutamaksi viikoksi. Tästä muutaman viikon kuluttua mies tulikin Suomeen ja viipyi useamman kuukauden. Tietenkin tää oli helppoa, koska oltiin molemmat opiskelijoita, ja aikataulut joustavat. Hankalampaa olis ollut jos oltais oltu työelämässä.

Nyt muutaman vuoden jälkeen suhteemme on kääntynyt epämääräiseksi on-offailuksi, josta oikeastaan pitäisi päästä irti. Viimeksi olemme kyllä tavanneet tuossa ennen joulua viettäessämme yhteisen rantaloman taas kolmannessa maassa, mutta nyt ei ole tietoa milloin mahdollisesti voisimme tavata. Olemme molemmat sellaisessa elämäntilanteessa, ettemme voi oikein tehdä suuria ratkaisuja, eivätkä tilanteemme juuri nyt oikein sovi yhteen. Eli haasteita kyllä on, mutta itse olen sitä mieltä, että if there's a will, there's a way! Meidän suhde voi loppua, mutta se ei johdu siitä, ettemmekö halutessamme jotain konstia olla yhdessä keksisi!

Eli älä välimatkan takia luovu toisesta ihmisestä, nykyään on niin helppoa pitää yhteyttä skypen, mesen, meilien jne välityksellä, eikä ne lentoliput usaan maltaita maksa ;)

tsemppiä!!!

Minulle kävi niin, että en itse pysyin Suomessa, mutta tutustuin kanadalaiseen vaihtariin. Parin kuukauden huolettomaksi (kun tiesi, että toinen on lähdössä) tarkoitettu "romanssi" sai kuitenkin molemmissa aikaan jotain syvempää. Yhteydenpitoa jatkettiin vuoden ajan sähköpostien ja mesen välityksellä ja tutustuttiin lisää.

Sitten kävi niin hyvin, että mies pääsi tänne parin vuoden vaihto-ohjelmaan ja ekan vuoden jälkeen muutettiin yhteen asumaan. Viime kesän alussa olivat opinnot lopussa ja työt Kanadassa odottivat. Näin jouduttiin takaisin kaukosuhteeseen, mutta lähden pian siellä käymään ja jonkin ajan päästä asumaan! Helppoa kaukosuhteen ylläpitäminen ei aina ole ollut, tosin ei myöskään lähisuhteen... Nyt on kuitenkin kaikki todella hyvin ja olen onnellinen, että silloin alussa jatkoimme yhteydenpitoa ja uskoimme, että suhteessa on jotain erityistä.

Mikähän se mun pointti olikaan... Ehkä se, ettei kannata antaa välimatkan lannistaa jo ennen kuin on kokeillut, voiko suhde kehittyä ja toimia. Niin ja tunnen muitakin tapauksia, joissa romanssi vaihtarin kanssa on muuttunut seurusteluksi ja suhde on kestänyt. Onnea matkaan, mitä päätätkään tehdä! :)

hei,

itse olin vaihtarina itavallassa, ja koimme myos parin kuukauden 'romanssin' juuri ennen kuin sydanta sarkeva lahtopaivani koitti. Olisin itse pidentanyt vaihtoaikaani ja jaanyt sinne pitemmaksi aikaa hanen tahdensa, mutta sain vastustamattoman tarjouksen lahtea toihin etela-amerikkaan heti vaihtoajan paatteeksi.

han ei rahatilanteensa takia paassyt vierailemaan luonani ja ensimmainen vuosi erossa oli kamala. soittelimme isoja puhelinlaskuja, ja kirjoittelimme pitkia sahkoposteja joissa vuodatimme kuinka ainutlaatuista meidan aikamme oli yhdessa.
yli vuosi siis meni, eika kummallakaan ollut mahdollisuutta vierailla toisen luona. itse palasin eurooppaan yhteen toiseen maahan, ja uudessa tyopaikassani tapasin miehen ja aloimme tapailemaan, ja jouduin sarkemaan itavallan romanssini unelmat yhteisesta tulevaisuudesta.

olen nyt ollut taman samaisen miehen kanssa jo nelja vuotta. olemme viela taman itavaltalaisen kanssa yhteydessa e-maililla ja joskus puhelimessa, mutta vain ystavina. joskus salaa muistelen meidan taianomaista aikaa yhdessa, mutta en haikaile menneeseen, koska olen onnellinen ja rakastunut nykyiseen mieheeni.

meidan romanssimme kuolemaksi siis koitui yli vuoden tapaamattomuus, ja elama vei taysin eri suuntiin.

eli jos tasta jotain hyotya sinulle on niin se, etta kylla romanssisi voi kestaa, mutta kannattaa ehka menna hanta tapaamaan uudestaan ennen kuin on liian myohaista.
yli vuodenkin selibaatti on aika hankala pitaa niin miehelle kuin naisellekin..

Nostampa tämän vanhan keskustelun taas esiin kun sattui tämä silmiini ja haluaisin jakaa oman vastaavanlaisen kokemukseni ja olisi kiva kuulla kommenntteja asiasta.

Olin siis tänä vuonna vaihdossa jossa tapasin amerikkalaisen miehen, joka myös oli siellä vaihdossa. Tapailimme toisiamme sen ajan mitä siellä olimme ja ne ajat olivat aivan mahtavia. Olin rakastunut mieheen ja olen edelleen. Kuitenkin takaraivossa koko ajan takoi tieto siitä, että tiemme tulisivat pian eroamaan kun vaihtoaika päättyy ja se tieto luultavasti jarrutti ainakin miehen heittätymistä juttuun täysillä. Hänen kanssaan kaikki tuntui niin hyvältä ja onkin ihmeellistä että satuin tapaamaan juuri siellä ihmisen, joka sai aikaan näin voimakkaita tunteita. Koska en todellakaan sinne mennessäni uskonut, että tulisin tapaamaan siellä rakkauden. Kai meidänkin juttua voisi lomaromanssiksi kutsua, koska on vaikea uskoa että tästä voisi mitään sen enempää tulla.

Nyt olemme olleet joitakin kuukausia erossa, koska palasimme omiin kotimaihimme. Olemme kuitenkin pitäneet yhteyttä, ja viesteistä on selvinnyt että kummallakin on edelleen tunteita ja omasta puolestani voin sanoa että ne ovat vain voimistuneet. Ei mene päivääkään, etten ajattelisi häntä. Ajatukseni menevät kuin vuoristorataa, koska yhtenä päivänä haluan uskoa omaan päiväunelmaani, että tulemme vielä joskus tapaamaan ja toisena päivänä taas olen masentunut, kun ajattelen järjellä ettei tästä vaan voi mitään tulla. Kumpaa pitäisi kuunnella enemmän, sydäntä vai järkeä? Järki huutaa itselleni koko ajan, että ei tule onnistumaan ja unohda ja jopa monet läheiseni pitävät koko juttua tuhoon tuomittuna. Mutta entä jos oma sydän sanoo jotain aivan muuta? On todella raastavaa elää tällä tavalla, kaivaten jotain ihmistä niin paljon, että melkein sattuu ja jälleennäkemisestä ei ole mitään tietoa. Emme oikeastaan ole miehen kanssa keskustelleet siitä, että mitä hän esim haluaa. Yhteyttä hän ainakin haluaa pitää ja joka viestissä sanoo ikävöivänsä.

Oikeastaan jopa toivoisin, että tapaisin täällä Suomessa uuden miehen, joka saisi aikaan samanlaisia tuntemuksia, koska se olisi itselleni niiiiin paljon helpompi tie. Tämä nykyinen tilanteeni on kamala. En pysty edes katselemaan muita miehiä, kun tämä yksi on vain mielessäni. Ja kun on saanut kokea niin tulisen ja taianomaisen romanssin..miksi sitä nyt kutsuukaan...ei vaan voi enää tyytyä yhtään vähempään. Oma elämäntilanteeni on sellainen, että olen vielä opiskelija kuten on mieskin. Siinä suhteessa en ole sidottu työhön tms. Mutta Amerikka on niin kaukana, että itselläni ainakin esim sinne muutto tuntuisi aika kaukaiselta ajatukselta.

Kysymykseni kuuluukin, mitä ihmettä minun oikein pitäisi tehdä? Tiedän, etten ole ainut joka on kokenut saman ja olisi mukava kuulla muiden vastaanvanlaisia kokemuksia ja kuinka ne ovat päättyneet. Olisi muuten kiva tietää myös alkuperäisen kirjoittajan tilanne, mikä se on tällä hetkellä. :)

mikä ihme sinut saa kuvittelemaan että "romanssi se vain oli"... kun juuri sellaisesta elämänkumppanuudet lähtevät alulle