miten olette

oikein sanottu. Monet lapset suree omalla tavalla, on aina hyvä että lapselle kertoo rehellisesti ja hienosti läheisen kuolemasta, olen myös nähnyt erään lapsen jonka isä kuoli ja hän ei itkenyt kuin vasta myöhemmin, mutta näin kuinka hän leikki hautajaisia nukeilla, mutta ei se ole epänormaalia, hän vainkävi oman surutyönsä läpi.on myös hyvä että lapsi näkee läheisen ihmisen joka on kuollut niin he ymmärtävät sen paremmin ja se on vääin tehty jos äiti tai isä sanoo lapselle että "mummi nyt vain nukahti" eli muistakaa että rehellisesti ja hienosti kertoo..

Kerroin oman isäni kuolemasta lapsille niin että pappa kuoli, koska papan "ruumis" meni niin huonoon kuntoon, ettei siinä pystynyt enää elämään (syöpä). Omasta mielestäni on myös tärkeää, että lapset ymmärtävät, että kaikki ihmiset kuolevat joskus. Kuolema on kuitenkin aivan luonnollinen asia ja osa jokaisen luontokappaleen elämää (tässä asiassa ei liene ensimmäistäkään poikkeusta). Nykyään tuntuu, että kuolemaa pelätään aivan järjettömästi. Siitä on tullut "tabu".

Kun käymme haudalla sanon, että papan ruumis on siellä laatikossa mutta papan sielu ei ole siellä. Se on meidän sydämessä ja kaikkialla luonnossa, voimme puhua papalle mutta hän ei pysty vastaamaan meille sanoin. Olen yrittänyt selittää lapsille, että ruumis on kuin vaatteet, joka laitetaan maan alle kun siinä ei voi enää elää. Lapset tuntuvat hyväksyvän tämän ja siksi pappaa on helppo muistella jokapäiväisessä elämässä. Välillä vilkutetaan pilven reunalle.

Kysymys on varmaankin siitä, mihin uskoo itse, koska lapsille on tärkeää olla rehellinen. Tunnen isäni läsnäolon koko ajan, varsinkin luonnossa; eläimissä, kasveissa, auringossa, sateessa ja tuulessa vaikkakin tiedän, että se on oman mielikuvitukseni tuotetta. En usko, että tällaisesta ajattelusta on haittaa lapselle. Enkä usko sen haittaavan itseänikään...