paha

Kohta kaksi kuukautta mieheni kuolemasta. Välillä tuntui jo paremmalta, nyt on ollut pari päivää tosi masentunut ja paha olo. Kuuluuko surutyöhön tälläiset aaltoliikkeet, vai masennunko lopullisesti. Paha ja ahdistunut olo. Ikävä on niin kova, tuntuu kuin vasta nyt tajuisin kuoleman lopullisuuden.
7679
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 7

Vanhimmat

ajattele kohta on kesä.
Lähde ulos kävelemään. Yritä katsoa mitä kaunista näät ulkona. Rakasta itseäsi. Sinä ansaitset vielä jotain parempaa. Odota, elämä voittaa.

Äänestä
  • Minä menetin myös mieheni vasta ja tuntuu että olo vaan pahenee päivä päivältä. Ikävä kasvaa ja masennus ja ahdistus valtaa mielen. Ei hirveesti lohduta mikään, ei auringon paiste ei lohduttavat sanat. Elämästä katosi ilo mieheni mukana. Oma elämänhalu ja jaksaminen ihan nollissa, mitä mä täällä teen kun rakkain on rajan tuolla puolen?? En pysty tekeen mitään, missään ei mitään mieltä. Välillä tietty parempi olo, jos ei ois en ois täälä enään itsekään.
    Rakkaimman kuolemaa ja sitä miten lopullista se on, ei voi ymmärtää päivässä, ei kuukaudessa mutta sanotaan että vuodessa sen oppii jotenkin hyväksymään jos silloinkaan. Tuntuu hirveeltä kun nyt on mennyt vasta pari kk:tta mullakin ja vielä pitäis kestää kymmenen lisää ennen ku pitäis helpottaa....Jaksamista sulle oikein kovasti!

    Äänestä

  • ikävä on kirjoitti:

    Minä menetin myös mieheni vasta ja tuntuu että olo vaan pahenee päivä päivältä. Ikävä kasvaa ja masennus ja ahdistus valtaa mielen. Ei hirveesti lohduta mikään, ei auringon paiste ei lohduttavat sanat. Elämästä katosi ilo mieheni mukana. Oma elämänhalu ja jaksaminen ihan nollissa, mitä mä täällä teen kun rakkain on rajan tuolla puolen?? En pysty tekeen mitään, missään ei mitään mieltä. Välillä tietty parempi olo, jos ei ois en ois täälä enään itsekään.
    Rakkaimman kuolemaa ja sitä miten lopullista se on, ei voi ymmärtää päivässä, ei kuukaudessa mutta sanotaan että vuodessa sen oppii jotenkin hyväksymään jos silloinkaan. Tuntuu hirveeltä kun nyt on mennyt vasta pari kk:tta mullakin ja vielä pitäis kestää kymmenen lisää ennen ku pitäis helpottaa....Jaksamista sulle oikein kovasti!

    vuoden maagiseen rajaan.
    En kirjoita tätä masentaaksesi sinua, vaan siksi ettet sitten pety.
    Suru on niin henkilökohtainen juttu ettei sitä voi asettaa mitään aikarajaa kuinka kauan se kestää tai mikä on pahin aika.
    Kun palaan puolitoista vuotta taaksepäin ajatuksissani, ymmärrän nyt etten tajunnut koko kuolemaa sillä tavalla kun nyt teen.
    En ymmärtänyt koko surua edes. Onneksi aloin melko pian kirjoittamaan päiväkirjaa.Ihan tuiki tavallisia asioita. Joskus oli vaan pari riviä , joskus enemmän tekstiä. Ihan mitä ajatuksia pyöri päässä tai mitä olin tehnyt.
    Kun selaan päiväkirjan sivuja taaksepäin huomaan miten suru "kehittyi" tai "edistyi".
    Surun keskellä kun tuntuu ettei mikään päivä erotu toisistaan vaan se paha olotila tuntuu vaan olevan siinä päällimäisenä.
    Kohtalotoverini sisko on kuoleman kanssa tekemisissä työssään, ja sanoi että kaksi vuotta on realistisempi aika kun se maaginen vuosi josta kaikki puhuu.
    Viimeksi eilen nojasin itse pöydänkulmaan ja mietin miten ihmeessä jaksan elää tämän tunteen kanssa koko elämäni.
    Päiväkirjani kuinktenkin todistaa että on ollut niitä hyviä päiviäkin joukossa. Se todistaa että olen jo käynnyt kampaajalla mikä alussa tuntui hyvin toisarvoiselta asialta alussa. Meikkaan jopa silloin tällöin jo.
    Asioita jotka jää pois surun kanssa jotka kuului elämään sitä ennen, palaa pikkuhiljaa ja minulle ne merkitsee kuitenkin edistymistä.
    En kyennyt kuuntelemaan iloista musiikkia, en voinnut käsittää että mieheni pystyi alun alkaen kuuntelmaan musiikkia oli kyse mikä biisi vaan.
    Nyt huomaan jo itseni hyräilevän mukana silloin tällöin.
    En jaksa edelleenkään tavallaan ajatella ajassa kovinkaan pitkälle eteenpäin. Elän yhden päivän , ja mietin korkeintaan huomista. En odota mitään suurempaa etten pety. Iloitsen niistä pienistä hyvistä hetkistä juuri silloin kun ne on käsillä.
    Tiedän ettei lapseni haluaisi meidän surevan, siitä huolimatta se ei ole helppoa toteuttaa.
    Muistelen iloisina niitä lapseni parhaita hetkiä enkä ikinä olisi halunnut olla hänen elämästään paitsi. Silti on ikävä. Luotan siihen että se mikä eteeni tulee on tarkoitus. Otan vaan päivän kerrallaan.

    Äänestä

Anna surullesi aikaa.
On ihan normaalia tuo "aaltoilu".
Mieheni kuoli 2006 syksyllä, ja edelleen iskee silloin tällöin mustahetki, ihan yllätten ilman ennakko varoituksia. Ajattelen että se kuuluu asiaan.-Olihan meillä niiiiin pitkä historia takana ja hän oli elämäni rakkaus. En odota tämän aaltoilun loppuvan vielä moneen vuoteen mutta eiköhän asian kanssa opi elämään :)
Voimia sinulle!

Äänestä
  • Kirjoitit että tulee sillointällöin ns. musta hetki. Minun äitini kuoli taannoin ja suru ei hellitä. Yht´äkkiä tulee tuo musta synkkä hetki ja olo on outo. Aivan kuin lohtua ei voi tuoda mikään eikä kukaan. Se tunne tulee ihan vaikka kesken työn. Kaikki tuntuu todella tyhjältä.Minulla on kuitenkin perhe ja lapsia ja kotieläimiäkin, mutta itku tulee ajoittain. Hävettää itseäni kun tutut tulee moikaamaan ja kyselevät kuulumisiani niin mietin että kerronko surustani kun heti kyyneleet tulee silmiin. En todellakaan voi sille mitään. Pyytelin anteeksi hoitajaltakin kun menin katsomaan äitiäni joka oli kuollut noin puoli tuntia aiemmin.Huomasin tipan olevan kyllä hänenkin silmässään vaikka oli tottunut tapahtumaan.Halasin ja halasin vanhaa sairasta äitiäni vaikka henki oli jo poissa. En koskaan elämässäni unohda sitä kun sain jutella viimeisen kerran hänelle elämäni asioita-kauniiksikin äitiäni sanoin ja silitin kuulakkaita kasvoja.Se tunne oli suunnaton. Voiko olla suurempaa rakkautta? Loppu on kaunis. Jaksamista kaikille.

    Äänestä

  • maikkux kirjoitti:

    Kirjoitit että tulee sillointällöin ns. musta hetki. Minun äitini kuoli taannoin ja suru ei hellitä. Yht´äkkiä tulee tuo musta synkkä hetki ja olo on outo. Aivan kuin lohtua ei voi tuoda mikään eikä kukaan. Se tunne tulee ihan vaikka kesken työn. Kaikki tuntuu todella tyhjältä.Minulla on kuitenkin perhe ja lapsia ja kotieläimiäkin, mutta itku tulee ajoittain. Hävettää itseäni kun tutut tulee moikaamaan ja kyselevät kuulumisiani niin mietin että kerronko surustani kun heti kyyneleet tulee silmiin. En todellakaan voi sille mitään. Pyytelin anteeksi hoitajaltakin kun menin katsomaan äitiäni joka oli kuollut noin puoli tuntia aiemmin.Huomasin tipan olevan kyllä hänenkin silmässään vaikka oli tottunut tapahtumaan.Halasin ja halasin vanhaa sairasta äitiäni vaikka henki oli jo poissa. En koskaan elämässäni unohda sitä kun sain jutella viimeisen kerran hänelle elämäni asioita-kauniiksikin äitiäni sanoin ja silitin kuulakkaita kasvoja.Se tunne oli suunnaton. Voiko olla suurempaa rakkautta? Loppu on kaunis. Jaksamista kaikille.

    ..loppu aina olisikin noin kaunis. Minun äitini loppu ei ollut niin kaunis. Löysin hänet kotoaan istumasta, oli kuollut siihen eikä hänellä ollut sellaista levollista ilmettä kasvoillaan. Se tyhjä katse ja avonainen suu kummittelee mielessäni ikuisesti. Hän kuitenkin oli kuollut äkillisesti, ei tiennyt loppunsa tulevan. Ehkä se on joku lohdutus minulle. Ja sai olla kotonaan, sekin on lohdullinen ajatus. Menettäminen koskee vain niin kovasti, varsinkin kun näinhän ei pitänyt käydä. Äiti ei ollut sairas eikä niin vanhakaan (66v). Yhtäkkiä vaan onkin poissa vaikka edellisenä päivänä olin puhelimessa jutellut. Ikävä on ikuinen.

    Äänestä

Mieheni kuoli äkillisesti, täysin odottamatta kolme viikkoa sitten. Ikävä on hirveä. Syömään ei pysty kuin pikku paloja kerrallaan, tuntuu heti kuin että mahassa olisi kiviä. Nukkumaan olen pystynyt, kaadun illalla väsyksissä sänkyyn, kun olen koko päivän puuhastellut jotain. Unia en ole nähnyt, nyt pelkään, että milloin painajaiset alkavat...
Olen jo töissäkin, parin viikon sairasloma oli, en halunnut enempää. Töissä on siedettävää, työkaverit ovat mahtavia.
Minulla on kolme ihanaa lasta, teini-ikäisiä kaikki. Pakko vaan jaksaa, vaikka tuska on kova.
Mieheni oli elämäni rakkaus, alettiin seurustella jo teini-ikäisinä.
Kaikista pahinta on miettiä, että miksi näin tapahtui, juuri kun asioiden piti olla mallillaan...en käsitä. Vastausta en varmaankaan saa milloinkaan. Mutta, kaikesta huolimatta, elämä jatkuu.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


olo.... kirjoitti:

Kohta kaksi kuukautta mieheni kuolemasta. Välillä tuntui jo paremmalta, nyt on ollut pari päivää tosi masentunut ja paha olo. Kuuluuko surutyöhön tälläiset aaltoliikkeet, vai masennunko lopullisesti. Paha ja ahdistunut olo. Ikävä on niin kova, tuntuu kuin vasta nyt tajuisin kuoleman lopullisuuden.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu