Perheenjäseneni teki itsemurhan. Kaikki muut odottivatkin tätä. Miksi en minä. Tiesin että hänellä meni huonosti, elämä päin vittua, mikään ei onnistunut, velat kasvoivat, vihamiehiä lisääntyi. En pitänyt häntä enään normaalina, en uskonutkaan että hänestä tulisi mitään. En uskonut hänellä olevan edes unelmia enään, olin väärässä. Myöhemmin luin hänen kirjoituksiaan, hän kirjoitti että haluaisi normaalin elämän. Olisin voinut auttaa häntä siinä. En kuitenkaan auttanut. Miksi luovutin.
Elämämme oli vaikeaa, hänellä oli paljon ongelmia. Reagoin niihin väärin. En ymmärtänyt että hän oli sairas, huusin vain takaisin, yritin satuttaa sanoin niin kuin hänkin satutti minua. Viimeisen kerran kuin näin hänet meillä oli hirveä riita. Olin päättänyt sanoa kaiken. Sain tarpeekseni ja päätin että anteeksi ei enään anneta. Riidan jälkeen hän yritti soittaa minulle, en vastannut. Hän lähetti viestinkin, en vastannut. Muutaman päivän päästä hän oli kuollut.
Ymmärrättekö nyt, minä tapoin hänet. Tapoin omaa lihaa ja vertani. Jota rakastin aivan mielettömästi vaikka sen sanomisen lopetinkin. En olisi saanut lopettaa. Nyt hän on kuollut takiani ja jätti minut tänne kitumaan. En jaksa kantaa tätä taakkaa, syyllisyyttä, johon ei kukaan voi sanoa ettei syy olisi minun, yksin minun. Jos olisin osannut olla sympaattisempi, parempi ihminen, hän olisi vielä elossa. En saanut sanoa edes jäähyväisiä. Olen kuvottava ihmisen kuvatus. Nyt minua pelottaa. En edes halua selvitä tästä, se ei ole oikein. Ei häntä kohtaan.
Elämämme oli vaikeaa, hänellä oli paljon ongelmia. Reagoin niihin väärin. En ymmärtänyt että hän oli sairas, huusin vain takaisin, yritin satuttaa sanoin niin kuin hänkin satutti minua. Viimeisen kerran kuin näin hänet meillä oli hirveä riita. Olin päättänyt sanoa kaiken. Sain tarpeekseni ja päätin että anteeksi ei enään anneta. Riidan jälkeen hän yritti soittaa minulle, en vastannut. Hän lähetti viestinkin, en vastannut. Muutaman päivän päästä hän oli kuollut.
Ymmärrättekö nyt, minä tapoin hänet. Tapoin omaa lihaa ja vertani. Jota rakastin aivan mielettömästi vaikka sen sanomisen lopetinkin. En olisi saanut lopettaa. Nyt hän on kuollut takiani ja jätti minut tänne kitumaan. En jaksa kantaa tätä taakkaa, syyllisyyttä, johon ei kukaan voi sanoa ettei syy olisi minun, yksin minun. Jos olisin osannut olla sympaattisempi, parempi ihminen, hän olisi vielä elossa. En saanut sanoa edes jäähyväisiä. Olen kuvottava ihmisen kuvatus. Nyt minua pelottaa. En edes halua selvitä tästä, se ei ole oikein. Ei häntä kohtaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
sille et voi enää mitään.
Yritä jatkaa eteenpäin, kärsit varmasti ihan riittävästi nytkin, et voi tehdä enempää hänen hyväkseen kuin olet tehnyt.
Rukoile hänen puolestaan, anna hänelle anteeksi hänen tekonsa ja ennen kaikkea anna anteeksi itsellesi. Et voinut tietää näin käyvän, et ole selvänäkijä. Jatkossa koeta olla varovaisempi sanoissasi.
Jos nyt teet itsellesi jotain, saat vain pahaa aikaan ja luulet pääseväsi helpolla. Ei, ei se niin mene. Koeta kestää, unohtaa ja antaa anteeksi itsellesikin.
Kaikki sattui niin nopeasti.
Luovuttamalla et saa itsellesi parempaa mieltä,
luovutithan auttamisessakin, ethän halua luovuttaa elämässäsikin? Keskity tekemään hyvää muille, vain niin pystyt antamaan itsellesi anteeksi.
Siunausta elämääsi. :)
Syy on edellisissä sukupolvissa, niissä, jotka tekivät teistä tuollaisia, isien pahat teot kostetaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.Ja on tekoja, joita ei voi antaa koskaan anteeksi.
Ei, et sinä häntä tappanut. Se että riitelitte ja räyhäsit, kertoo suuresta välittämisestä. Se on rakkautta, että yrittää kaikin keinoin saada ongelmaisen läheisen oikeille raiteille. Välinpitämättömyys on rakkaudettomuutta. Jos olisit jättänyt hänet täysin oman onnensa nojaan, silloin voisit soimata itseäsi.
Elin alkoholiongelmaisen poikani vierellä. Hän osasi olla välillä hyvinkin hankala, ryyppyputket veivät hänet rötöksiin ja vankilakierre oli yksi osa hänen helvettiään. Yritin tukea, kerroin rakastavani ja olin hänen tukenaan paljonkin. Välillä huusin, reuhasin, kirosin ja olin vihainenkin. Joka suhteessa annoin kaikkeni, välillä jopa väsyksiin asti. Hänellä oli raittiita aikoja,silloin hän oli optimistinen ja suunnitteli elämäänsä. Silloin hän oli rakastettava ja ihana ihminen. Juopottelu muutti hänet piruksi, joka rassasi koko lähiympäristöä, perhettä ystäväpiiria sekä sukua.
Hän ajoi humalassa itsensä hengiltä varastetulla autolla ja monenlaiset ajatukset risteilee mielessä. Päätin, että se vain oli hänen kohtalonsa. Elämä, sellaista hän ei olisi halunnut kohdalleen. Hän itse kärsi kaikesta siitä pahasta mitä hänen tielleen tuli, ja nyt hän sai rauhan. Minun ei tarvitse enää kantaa huolta, paleltuuko hän lumihankeen, onko hakattavana ja pahoinpideltävänä yms jota voimakas juopottelu ja ryyppyseurueet tuo mukanaan. Pahalta tuntuu välillä.Hän eli lyhyen kiihkeän elämän, jossa tapahtumia riitti enemmän kuin monella vuosikymmeninä.
Jospa olen jollain tavalla kohtalontoverisi. Jaan kokemuksen, jotta voisit olla armollisempi itsellesi. Ymmärrän täysin kertomaasi. Voimia sinulla ja lämmin pitkä halaus!
itseäsi, et ainakaan loputtomiin. Sinä et häntä tappanut, hän itse teki sen päätöksen ja toteutti myös. Et voi ottaa vastuuta toisen teoista. Voimia.
kuuluu nyt?
Toivottavasti olet päässyt pahimman ylitse.
Monella ihmisellä tällä palstalla on sama tilnne ja meillä kaikilla sen vuoksi paha olla. Niin minullakin. Ajattelen, että miksi minä en tehnyt jotain toisin. Jos olisin tehnyt, ehkä hän ei olisi kuollut. Niin, ehkä. Ehkä hän olisi kuollut joka tapauksessa! Jokaiselle ihmiselle on yksi päivä määrätty kuolinpäiväksi ja silloin ihminen kuolee, vaikka mikä olisi kesken. Meidän on vain niin vaikea elää sen tiedon kanssa. Sekä vaikea hyväksyä sitä tietoa.
Itse olen tehnyt niin, että olen haudalla "kertonut" hänelle asioita, jotka olisin halunnut kertoa hänelle hänen eläessään.
Ja sanonut anteeksi, kun siltä on tuntunut.