Onko täällä ketään muuta, joka olisi menettänyt parhaan ystävänsä tai ystävän?
Itse menetin parhaimman ystäväni hitusen alle vuosi sitten (29.3.07). Olen ollut masentunut seitsemännestä luokasta lähtien, nyt olen yhdeksännellä ja vakava masennus piinaa vieläkin paniikkikohtauksien ja muiden kanssa. Olen tässä vuoden aikana menettänyt kolme rakasta ihmistä lopullisesti. Mummo, ystävä ja paras ystävä. Ensin lähti tämä paras ystävä, sitten melkein heti perään mummo ja joulun alla toinen ystävä.
Suru on suunnaton, sitä ei voi sanoilla kuvata. Samaten tuska.. ja syyllisyys. Mutta syyllisyys vain toisen ystävän kuolemasta (itsemurha). Mummon kuoleman yli olen tavallaan päässyt yli, en tuntenut mummoa kovinkaan hyvin ja hän oli viimeiset vuotensa elänyt tuskissa laitoksissa. Osasimme hyvinkin odottaa mummon pääsevän parempaan paikkaan. No, sitten mummo nukahti ikuiseen uneen yksi päivä. Pystyn ajattelemaan mummoa ilman että ahdistun paljon. Pystyn muistelemaan kaikkia yhteisiä hetkiä ja haudallakin pystyn jo käymään.
Mutta sitten nämä ystävät. En ole voinut puhua kenellekään ystävieni kuolemista, joten olen vain pitänyt sisällä kaikki kysymykset ja asiat. Käyn kyllä psykologilla, mutta tälle en uskalla muutenkaan mitään kertoa joten.. Äiti tietää parhaan ystävän kuolemasta, mutta.. Kun kerroin äidille niin hän vain sanoi että "jaa. voi harmi. niin täällä vaan käy joskus.". Ei halannut, lohduttanut, kuunnellut.. niinkuin olisin toivonut. Olen vieläkin salaa vihainen siitä, että hän kehtasi sanoa noin, vaikka silmäni oli punaiset itkemisestä ja olin heikko.
Ystäviä minulla ei oikein ole, siis kelle puhua.. Kirjoittaminen tuo vain sen hetken helpotuksen, helpotus loppuu heti kun päästän kynästä irti. Kerrankin kirkoitin jonkun parisen tuntia kun vaan tuntui niin pahalta.. Tämänkin kirjoittaminen tuntuu niin pahalta.. Mutta olen kaksi viikkoa suunnitellut ja yrittänyt kirjoittaa tänne, ja nyt oli pakko.. En kestä tätä enää.
Molemmat ystävät olivat eri paikkakunnilta, joten heidän omaisiaankaan en ole nähnyt kertaakaan (paitsi parhaan ystävän, muutaman kerran vaan vilaukselta.). Kun mietin joskus että heidän kanssaan voisi olla helpottavaa puhua, mutta en ole jaksanut/uskaltanut lähteä junalla.
Eli toivoisin jotain neuvoja miten saisin lievitettyä tätä tuskaa, kun tuntuu että paras keino on viiltely ja sitäkin parempi olisi vain lähteä itsekin pois..
Anteeksi näin pitkä kirjoitus, jatkaisin tätä vaikka loputtomiin mutta..
Itse menetin parhaimman ystäväni hitusen alle vuosi sitten (29.3.07). Olen ollut masentunut seitsemännestä luokasta lähtien, nyt olen yhdeksännellä ja vakava masennus piinaa vieläkin paniikkikohtauksien ja muiden kanssa. Olen tässä vuoden aikana menettänyt kolme rakasta ihmistä lopullisesti. Mummo, ystävä ja paras ystävä. Ensin lähti tämä paras ystävä, sitten melkein heti perään mummo ja joulun alla toinen ystävä.
Suru on suunnaton, sitä ei voi sanoilla kuvata. Samaten tuska.. ja syyllisyys. Mutta syyllisyys vain toisen ystävän kuolemasta (itsemurha). Mummon kuoleman yli olen tavallaan päässyt yli, en tuntenut mummoa kovinkaan hyvin ja hän oli viimeiset vuotensa elänyt tuskissa laitoksissa. Osasimme hyvinkin odottaa mummon pääsevän parempaan paikkaan. No, sitten mummo nukahti ikuiseen uneen yksi päivä. Pystyn ajattelemaan mummoa ilman että ahdistun paljon. Pystyn muistelemaan kaikkia yhteisiä hetkiä ja haudallakin pystyn jo käymään.
Mutta sitten nämä ystävät. En ole voinut puhua kenellekään ystävieni kuolemista, joten olen vain pitänyt sisällä kaikki kysymykset ja asiat. Käyn kyllä psykologilla, mutta tälle en uskalla muutenkaan mitään kertoa joten.. Äiti tietää parhaan ystävän kuolemasta, mutta.. Kun kerroin äidille niin hän vain sanoi että "jaa. voi harmi. niin täällä vaan käy joskus.". Ei halannut, lohduttanut, kuunnellut.. niinkuin olisin toivonut. Olen vieläkin salaa vihainen siitä, että hän kehtasi sanoa noin, vaikka silmäni oli punaiset itkemisestä ja olin heikko.
Ystäviä minulla ei oikein ole, siis kelle puhua.. Kirjoittaminen tuo vain sen hetken helpotuksen, helpotus loppuu heti kun päästän kynästä irti. Kerrankin kirkoitin jonkun parisen tuntia kun vaan tuntui niin pahalta.. Tämänkin kirjoittaminen tuntuu niin pahalta.. Mutta olen kaksi viikkoa suunnitellut ja yrittänyt kirjoittaa tänne, ja nyt oli pakko.. En kestä tätä enää.
Molemmat ystävät olivat eri paikkakunnilta, joten heidän omaisiaankaan en ole nähnyt kertaakaan (paitsi parhaan ystävän, muutaman kerran vaan vilaukselta.). Kun mietin joskus että heidän kanssaan voisi olla helpottavaa puhua, mutta en ole jaksanut/uskaltanut lähteä junalla.
Eli toivoisin jotain neuvoja miten saisin lievitettyä tätä tuskaa, kun tuntuu että paras keino on viiltely ja sitäkin parempi olisi vain lähteä itsekin pois..
Anteeksi näin pitkä kirjoitus, jatkaisin tätä vaikka loputtomiin mutta..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kiitos kauniista kirjoituksestasi, että olit niin aito. Moni on varmaan samassa ahdistuksessa ja sinulta on mennyt vielä monta niin lähekkäin pois. Niinpä, itse olen menettänyt puolison ja olen ajatellut mennä ensi kuussa paikkakunnallani järjestettävään seurakunnan sururyhmään. Onkohan paikkakunnallasi sellaista? Olisin sitä mieltä, että viiltely ja muu itsensä vahingoittaminen lisää vain tuskaa, joten kannattaa varmaan kuitenkin katsoa mieluummin sellaisia asioita, joista olisi sinulle elämänmyönteistä apua. Lähinnä ystäväthän, jos ihmisillä sellaisia on sekä muut läheiset ovat suureksi avuksi yleensä. Koulun terkkari olisi myös hyvä sekä terveyskeskus. Seurakunnasta itse siis saan apua ja myös kuuntelen ihania ohjelmia, esim.: www.nokiamissio.fi ja parhaillaan menee: www.wstw.fm Siellä voi myös kehittää englanninkielen taitoa. Myös sellainen radiokanava, kuten www.radiodei.fi Sinne voi lähettää vaikka rukouspyynnön. Olisi niin ihana, että saisit siis tukea. Tällä palstalla monet kertovat myös kokemuksiaan, joista on ollut monelle apuakin. Varmaan oletkin saanut. Läheisesi toivovat sinulle parasta, joten kannattaa ajatella heidän tunteitaan, siis kannattaa elää. Aina jossain vaiheessa on jostain alkanut sitten se toivon pilkahdus. Siunausta sinulle.
Avomiehelläni oli 2 hyvää,läheistä ystävää,joiden kanssa on ollut tekemisissä nuoresta asti. Tutuistuin näihin ystäviin kun rupesimme seurustelemaan 1999. Molemmat ystävät tulivat myös minun ystäviksi. Minä sain myös avomieheni ystävistä itselleni ystävät,olimme läheisiä,pystyimme puhumaan kaikista asioista. Ystävien avovaimot tulivat ystäviksi. Molemmat ystävät tekivät itsemurhan. Kenelläkään ei ollut aavistusta heidän aikeistaan. Kuolemien välissä oli alle vuosi. Nuo molemmat kuolemat järkyttivät ja sattuivat. Olemme päässeet ystävien kuoleman yli joten kuten,mutta vielä tänäkin päivänä toisinaan "odotamme" milloin ystävän auto ajaa pihaan. Kaipaamme heitä. (nyt kuolemista on vuosia). Ystävät ovat ikuisesti meidän sydämmissä ja ajatuksissa. Voimia sinulle.
Kiitos teille molemmille. Viestit jotenkin lämmittivät. En ole yksin asian kanssa siis.
Muuten voisin miettiäkin jotain ryhmää, mutta minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka vuoksi en käy koskaan kaupassa, enkä ylipäätään missään muualla kuin koulussa. Sinnekin on pakko mennä vielä puoli vuotta. Muuten puhuisin psykologilleni, mutta en luota siihen ihmiseen, joten kertominen ei olisi helppoa ja muutenkin ajatus ahdistaa. Tuntuu, että tämä kirjoittaminen, muille juttelu netin kautta, on ainoa keino. Käsittelen tätä asiaa tällä hetkellä tukinet:ssäkin muiden kohtalotovereiden kanssa.
Pahalta tuntuu myös, kun en pysty itkemään. Joskus tulee sellainen todella ahdistava tunne ja "itken", ilman kyyneliä. Tuntuu pahalta ajatella, entä jos tämä ei olekaan suremista, kun en kerta pysty itkemään? Tuota kysymystä olen koittanut tökkiä sivuun ajattelemalla muita asioita; masennukseni takia en pysty itkemään muutenkaan kunnolla, mutta sitten jos oikeasti joku sanoo jotain tai tekee jotain niin itken. Itken vaikka pari tuntia. Ei se helpota.
Pomppasi vähän aiheesta, anteeksi.
Mitä viiltelyyn tulee, olen kuin suohon uponnut. Olen jäänyt riippuvaiseksi siitä. En todellakaan toivo kenellekään tätä kohtaloa viiltelyyn viitaten.. En pysty lopettamaan, olen tehnyt sitä puolitoista vuotta.. Ja pelkään että joku kerta viillän liian syvälle. :/ Vaikka mietin itsemurhaa, pelkään kuolemaa silti! Tahdon tappaa itseni, mutten tahdo kuolla.
Otan syvästi osaa myös teidän menetyksillenne, arvostan että vastasitte minulle. Todella paljon. Ette tiedä kuinka helpotuin kun tulin katsomaan ja olitte viitsineet vastata.
No, ehkä tämä olo noiden lääkkeiden avulla taas helpottuu.
suuriin suruihisi. Olet tosi kypsä ikäiseksesi. Voi, kun uskaltaisit avata suusi puhuaksesi tuskastasi!
Voisitko varata ajan seuraavalla kerralla jollekin muulle terapeutille? Sellaiselle, jolle uskaltaisit puhua. Olen kokenut samanlaisen luottamuspulan terapeutin suhteen. Vaihdoin yksityiselle puolelle ja se kannatti.
Sinulle rutistus ja tosi paljon voimia! Sinulla on lämmin sydän.
Melkein voin sanoa että olen kokenut saman, mutten sano koska en ole tarkalleen ja kukaan ei voi tuntea samanlailla tai tietää miltä sinusta tuntuu kun ei ole ns. sinä, otan osaa suruusi.
Mitä minuun tulee niin olen menettänyt kihlattuni noin vuosi sitten eikä tuska ja kipu helpota ja enkä osaa päästää kuulemma surusta irti en haluisikaan.
nyt 5kk sitten kuoli hyvä ystäväni ja se tuntui olevan lopullinen niitti minulle henkisesti.
Tuntuu kuin olisin muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi ja persoonakin on muuttunut sisäisesti olen suoraan sanottuna umpikujassa täydellisesti.
En toivo mtn muuta yhtä paljon kuin päästä rakkaan luo, pois täältä pahuudesta ja sairaasta maailmasta, koska tiedän ettei kihlattuni enää palaa tänne takaisin tiedän että minun on mentävä hänen luokseen en pysty elämään ilman häntä.. Ei se ole vaikea myöntää..
Sinulle tahdon sanoa vaikka itselläni en pidä toivoa yllä että ehkä huomenna olisikin paremmin mutta tiedän että olen päivä päivältä lähempänä rakastani ja niin olet sinäkin. Välillä kun tuntuu mahdottomalta jaksaa joskus kokoajan niin ota ihan minuutti kerrallaan taikka tunti, kukaan ei velvoita sinua tekemään mtn sellaista mitä et itse halua tai pysty ja varsinkaan tässä tilanteessa.
Suosittelisin psykologin vaihtoa, itselleni sain alussa jonkin verran mitä pystyin vastaan ottamaan apua niin kriisikeskukselta, se oli iso juttu myöntää itselleen että ei tästä selviä ilman muiden apua..niin kait se on vieläkin, mutta katson turhaksi mennä koska ei ole enää toivoa kohdallani..
Itselleni sanottiin kriisikeskuksella silloin kun kävin sen 4 kertaa niin että kirjoittaa vaikka paperille mutta on koko tämän vuoden ajan ollut niin tyhjä olo yksin kertaisesti että paperi on yhtä tyhjä päivän taikka viikon päästä vaikka istuisin siinä koko ajan, ei vain ole pään sisällä mitään en ajattele mtn, olen aivan tyhjä ja kuollut miten voisin kirjoittaa jotain ajatuksistani,,nooh kirjoitanhan tähänkin muttei se ole sama asia..eikä nämä ole ajatuksia,en tosin tiedä mitä mutta jotain kirjaimia vain..kait..
Kärsin.
Haluan siitä eroon.
Tuntuu kuin tukehtuisin tähän.
En pysty olemaan oma itseni.
Näytän reipasta ja iloista.
Mutta kuitenkin sisältä olen tuskaa täynnä.
Muut eivät huomaa kuinka kärsin.
He luulevat minun olevan onnellinen.
Mutta he ovat väärässä,
he eivät tiedä kuinka olen rikki.
Haluan heidän tietävän sen,
mutta en vain pysty kertomaan.
Yritän huutaa apua tähän tuskaan,
mutta se ei tule huuliltani ulos,
se psysyy vain sisälläni.
Haluan vain että tulet takaisin..
Otan lämpimästi osaa.. Tämä todellakin tuntuu niin toivottomalta, tuntuu kuin olisin itsekin täysin umpikujassa sisältä.
Haluaisitko ehkä antaa sähköpostisi, jos voisimme vaikka vaihdella ajatuksia tai jotain?
Olen valmis olemaan kuuntelijana sinulle..
ja tuskin tämä pahempaan suuntaan menee..
[email protected]
anteeksi, osoite on com päätteinen =(
elikkäs siis [email protected]
Todella koskettava tarina. Välitän myötätuntoni ja lähetän lämpöisen halauksen näin virtuaalisesti kaikille asiaan kommentoineille.
Jaksamista suuressa surussanne!
Minä olen myös menettänyt ystäväni... He tai hän sanoi minulle että ei enää kestä minua. olen myös masentunut!
enn ole