Miten ihmeessä elämä voi olla tällaista?
Onko minussa jotakin vikaa?
Olin 18 kun menin ensimmäisen kerran avioon. 19 vuotiaana tulin äidiksi.
20 vuotiaana mieheni ilmoitti, että hänellä on toinen nainen. Erottiin.
Löysin elämäni miehen 25 vuotiaana. Taas naimisiin. Lapsia syntyi kaksi. Kun olin synnytyslaitoksella, lääkäri totesi minulla trikomonas tartunnan. Selvisi, että mieheni oli pettänyt minua koko avioliitossaoloajan.
Vielä jokunen vuosi "roikuttiin" yhdessä ja sitten erottiin, koska mieheni jatkoi valloittajan elämää.
Muutamia vuosia elin yksin ja kasvatin lapsiani isommiksi.
37 vuotiaana löysin taas ihanan miehen. Hän oli kiltti ja hellä. Muutimme yhteen ja rakensimme talon.
Kun talo oli valmis ja olimme asuneet siellä muutaman kuukauden, mieheni ilmoitti, etten ehkä olekaan hänelle Se Oikea. Hän halusi miettiä elämäänsä uudelleen...kun minulla oli kolme lastakin. Hän jäi taloon ja minä muutin lasten kanssa pois. Ihan pian talossa oli uusi emäntä.
Päätin etten enää koskaan rakastu - en varmasti!
Chatista tuli ikkunani ulkomaailmaan. En käynyt missään muualla kuin työssä.
Sitten kävi niin, että tapasin chattimiehen. Kirjoittelimme vuoden verran, sitten tapasimme.
Rakastuin taas. Tapailimme ja elimme kiihkeää rakkaustarinaa. Ennen pitkää hän tunnusti olevansa "onnellisesti" naimisissa. Hän oli onnellinen kotona ja onnellinen minun kanssani.
Rakastin häntä niin, etten katkaissut suhdetta. Halusin säilyttää sen ihanan onnen tunteen kaikesta huolimatta. Halusin jotakin IHANAA itselleni. Olin täysin sokea hänen avioliitolleen.
Eräänä päivänä hän ilmoitti eroavansa. Olin onnellinen, mutta syyllisyydentuntoinen.
No, sitä onnea ei kestänyt kauan, hänellä kun oli monta naissuhdetta yhtä aikaa. Hän kertoi olevansa "kukasta kukkaan lentäjä", ei voinut sille kuulemma mitään.
Taas piti luopua ihmisesta, jota niin paljon rakastin.
Voi tuska! Mikä minussa on vikana, kun kukaan ei ole minulle uskollinen? Miksi minulle ei löydy onnea tässä maailmassa? Onnea, joka kestäisi.
En jaksa enää edes etsiä.
Onko minussa jotakin vikaa?
Olin 18 kun menin ensimmäisen kerran avioon. 19 vuotiaana tulin äidiksi.
20 vuotiaana mieheni ilmoitti, että hänellä on toinen nainen. Erottiin.
Löysin elämäni miehen 25 vuotiaana. Taas naimisiin. Lapsia syntyi kaksi. Kun olin synnytyslaitoksella, lääkäri totesi minulla trikomonas tartunnan. Selvisi, että mieheni oli pettänyt minua koko avioliitossaoloajan.
Vielä jokunen vuosi "roikuttiin" yhdessä ja sitten erottiin, koska mieheni jatkoi valloittajan elämää.
Muutamia vuosia elin yksin ja kasvatin lapsiani isommiksi.
37 vuotiaana löysin taas ihanan miehen. Hän oli kiltti ja hellä. Muutimme yhteen ja rakensimme talon.
Kun talo oli valmis ja olimme asuneet siellä muutaman kuukauden, mieheni ilmoitti, etten ehkä olekaan hänelle Se Oikea. Hän halusi miettiä elämäänsä uudelleen...kun minulla oli kolme lastakin. Hän jäi taloon ja minä muutin lasten kanssa pois. Ihan pian talossa oli uusi emäntä.
Päätin etten enää koskaan rakastu - en varmasti!
Chatista tuli ikkunani ulkomaailmaan. En käynyt missään muualla kuin työssä.
Sitten kävi niin, että tapasin chattimiehen. Kirjoittelimme vuoden verran, sitten tapasimme.
Rakastuin taas. Tapailimme ja elimme kiihkeää rakkaustarinaa. Ennen pitkää hän tunnusti olevansa "onnellisesti" naimisissa. Hän oli onnellinen kotona ja onnellinen minun kanssani.
Rakastin häntä niin, etten katkaissut suhdetta. Halusin säilyttää sen ihanan onnen tunteen kaikesta huolimatta. Halusin jotakin IHANAA itselleni. Olin täysin sokea hänen avioliitolleen.
Eräänä päivänä hän ilmoitti eroavansa. Olin onnellinen, mutta syyllisyydentuntoinen.
No, sitä onnea ei kestänyt kauan, hänellä kun oli monta naissuhdetta yhtä aikaa. Hän kertoi olevansa "kukasta kukkaan lentäjä", ei voinut sille kuulemma mitään.
Taas piti luopua ihmisesta, jota niin paljon rakastin.
Voi tuska! Mikä minussa on vikana, kun kukaan ei ole minulle uskollinen? Miksi minulle ei löydy onnea tässä maailmassa? Onnea, joka kestäisi.
En jaksa enää edes etsiä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
tuttu juttu....... kokenut ihan vastaavan kierroksen, eikä se ole päättynyt ilmeisesti vieläkään ???
tsemppiä........... - juha -
Enpä osaa sanoa, missä tai kenessä vika. Tuskin kenessäkään, vain huonoa tuuria. Itselläni on päinvastaisia kokemuksia. Aloin seurustelun ja seksisuhteet 16-vuotiaana. Lyhyempiä ja pidempiä seurustelusuhteita riitti ja myös yhden illan juttuja. Kaikissa merkittävissä ja pidemmissä jutuissa minä olin se, joka lähti, syystä tai toisesta (miehillä ongelmia alkoholin suhteen tms). Tai sitten jutut vaan 'kuolivat hiljaa pois'. 27-vuotiaana tapasin mieheni ja menimme kihloihin ja naimisiin sekä hankimme ekan lapsemme aika nopeassa aikataulussa. Toinen lapsi tuli myöhemmin. Liitossamme on ollut huonompia ja parempia aikoja, nyt 20 v avioliittoa täynnä ja minä olen ollut jalka oven välissä lähdössä pois viimeiset vuodet. Olen pettänytkin miestäni etsiessäni muutosta sinänsä ihan hyvään elämääni ja hän todennäköisesti aavistaa asian, mutta ei halua tietää - siksi ei kysy. Kitkuttelemme ja sitkuttelemme yhdessä. Olen toki enimmäkseen tyytyväinen elämääni, mutta onnellinen? Hyvä mies, ei alkoholi- eikä rahaongelmia, ei muita naisia.. Tylsää ja puuduttavaa elämää. Ehkä kaipaan dramatiikkaa ja vaaraa, muutoksia, olivatpa ne mihin suuntaan tahansa. Ehkä ihminen ei ole koskaan tyytyväinen siihen mitä hänellä on...
Jos sun täytyy jättää ennenkuin toinen tekee sen. Toisen pettymys ei satuta niin paljon kuin oma pettymys.???
Tuntui kuin olisin lukenut omaa tekstiäni.
Paitsi että löysin mieheni 16-kesäisenä ja menin hänen kanssaan naimisiin. Saimme neljä lasta. Hän on hyvä mies. Kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta sydämessäni on suuri aukko.
En ole ollenkaan tyytyväinen näennäisesti niin loistavaan elämääni. Minulta ei puutu mitään, sen kuin vaan eläisin, MUTTA!!!
Etsin itselleni rinnakkaissuhteen. Rakastuin korviani myöten häneen. Ja rakastan edelleen.
Tässä elelen avioliitossa toisen kanssa, rakastaen toista.
On vaan niin surkeaa, kun ei tunteilleen mitään voi! Vaikka kuinka joku moralisoisi, en voi mitään sille, että en rakasta miestäni sillä tavalla kuin minun pitäisi.
Hitsi tätä elämää.
Ninni
Jos ajattelen elämäni tärkeimpiä ja pisimpiä suhteita, niin yksi päättyi siihen, että muutin takaisin Suomeen ja hän sanoi, että jos hänellä olisi jotain tarjottavaa, hän pyytäisi minua jäämään. Olin nuori ja palasin Suomeen opiskelemaan. Toinen suhde päättyi siihen kun tulin vauvakuumeeseen ja mies sanoi, ettei halua vastuuta eikä voi sitoutua sellaiseen. Silloinkin palasin toisesta maasta takaisin Suomeen. Kolmas päättyi siihen, kun pakenin juopon, väkivaltaisen ja sairaalloisen mustasukkaisen miehen luota vihdoin tajuttuani, etten voi häntä muuttaa rakkaudellani. Nuoruuteni miehet olivat kukin tavallaan renttuja tai reppanoita, vasta aviomieheni on ns kunnollinen mies. Mutta kaipaan välillä sitä, että olisi yhteisiä harrastuksia ja kivaa yhdessä. Nyt noita hetkiä on varsin harvoin, kummallakin omat menot.. Olemme ns kasvaneet erilleen ja välillä palaamme toistemme lähelle, kunnes taas etäännytään. Elämä ei ole huonoa, mutta joskus miettii, mitä voisi olla.. Toisaalta voisi joutua ojasta allikkoon, jos alkaisi tehdä radikaaleja päätöksiä. Ja suurin osa muista tapaamistani miehistä (tuttavien aviomiehet, sukulaismiehet ym) ovat vielä rasittavampia kuin oma mieheni. Siis parempi pyy pivossa vaikken häntä enää rakastakaan, vai? Ja itse asiassa en ole eroa ottanut osin siksi, että pelkään hänen pettymystään ja reaktioitaan. Hän ei ole missään vaiheessa halunnut eroa, vaikka ajoittain olen siitä puhunut.
vanha kysymys,miksi naiset rakastuvat renttuihin???
yksi mies radiossa eräässä haastattelussa kysyi,mikä vika on kunnon miehissä,hänkään ei ole vielä löytänyt sellaista kaveria joka todella olisi häneen rakastunut,hän on työssä käyvä ja harrastaa kaikkea kivaa musiikkia tanssimista,ueheilu kyllä tulee viimeisenä.
tämä nyt vain pieni jutustelu erään miehen ajatuksista.
sinä et maininnut onko sinulla lapsia,keksikää joku yhteinen harrastus,jos sitten alkaisi mennä paremmin,mutta jos rakkaus on sinulta kuollut niin ei sitä pelasta eres yhteiset harrastukset,
pystyttekö puhumaan asioista,sanot aivan oikein,siinä että voisi joutua ojasta allikkoon,ja minusta tuntuu,että sinulla on vielä tunteita miestäsi kohtaan,yditä kasvattaa ja hoitaa tätä suhdetta jos vain suinkin mahdollista,rakkaus on kuin puutarha se vaatii hoitoa,muuten tulee villirikkaruohot ja tukehduttaa kaiken ja kätkee alleen kaiken kauniin.Nyt minä olen varma että rakastat juuri tätä miestäsi,sain siitä varmuuden,älä heitä pois rakkauttasi.
Mun koko elämä on ollut sitä, että jos olen itse ollut hirveen ihastunut/rakastunut ja olisin halunnut olla yhdessä niin olen tullut jätetyksi. Tai sitten niinpäin, etten ole halunnut jatkaa semmoisen kanssa, joka on ollut hirveen rakastunut. Nyt joku chattipsykologi asialle ja kertomaan johtuuko tämä siitä, etten tosissani ole koskaan halunnutkaan sitoutua, olenpahan vain takertunut semmoiseen, jonka olen tiennyt tai vaistonnut olevan tuhoon tuomittu jo alunperin. Vai olenko ollut liian hyväuskoinen. Vai mikä on?
tutkia, mitä jonkun ihmisen pään sisällä liikkuu. Niin kuin minunkin.
Elämässäni ei ole mitään vikaa. Terveet lapset, hyvä mies, joka ei polta, ei juo, huolehtii perheestään niin, ettei meiltä mitään puutu.
On vain yksi MUTTA. Se olen minä. Minä en ole onnellinen. En parhaalla tahdollani, yrityksistäni huolimatta, voi rakastaa miestäni enää. En rakasta häntä ja olen onneton sen vuoksi.
Kukapa voisi toiselle sanoa, että rakasta minua, kun ei pysty omiakaan tunteitaan ohjailemaan.
Elämä vaan kulkee kulkuaan.
...osaa elää elämäänsä kuten nuorempana kuvitteli. Ihminen muuttuu ja kasvaa vanhetessaan. Joskus vain rakkaus loppuu tai muuttuu.
Tarinasi koskettaa minua, koska olen ollut samanlaisessa tilanteessa joskus vuosia sitten ja käynyt läpi samanlaisia ajatuksia. Viiden vuoden ajan olin onneton, koska en kyennyt rakastamaan miestäni. Rimpuilin pois liitostani, joka ulkopuolisten silmissä näytti onnelliselta. Silloin en uskaltanut siitä pois lähteä. Lopulta päätin lopettaa rimpuilemisen ja olinkin jonkin aikaa onnellinen kunnes mieheni löysi toisen. Avioliittomme päättyi siihen.
Nyt kolme vuotta eron jälkeen olen onnellinen, että erosimme. Exäni on onnellisesti naimisissa tapaamansa naisen kanssa, minä elän lasten kanssa. Olen tyytyväinen elämääni. Lapset tapaavat isäänsä säännöllisesti. Välit exäni kanssa ovat viileän ystävälliset, tulen toimeen hyvin myös hänen nykyisen vaimonsa kanssa.
Ketään en ole kehoittanut eroamaan, enkä tee sitä nytkään. Toivon vain, että jaksat kulkea valitsemaasi tietä. Ei ole helppoa elää liitossa, josta rakkaus tuntuu puuttuvan. Ei myöskään ole helppo erota ja elää lasten kanssa tai ilman. Muista kuitenkin, että sinulla on vain tämä elämä. Älä tuhlaa sitä turhaan murehtimiseen.
Voimaa jaksaa eteenpäin.
sinussa ei ole mitään vikaa,ole onnellinen siitä että nämä miehet eivät pettäneet sinua,vaan kertoivat asiat sinulle,niinkuin he tunsivat,ei sinun tarvinnut muilta tahoilta ´niistä kuulla,tässä he tavallaan kunnioittivat sinua.
kyllä se rakkaus vielä tulee sinunkin kohdallesi,eikä se ole enää kaukana,äläkäännä sille selkääsi.
Tämä mies joka sinua petti koko avioliittonne ajan,hän ei tule koskaan olemaan tyytyväinen eikä tule onnea löytämään.
Sinulle tulee pitkä onnellinen elämä,ja löydät ihanan hellän rakkauden joka on vain sinua varten..Kuten sanoin se aika ei ole kaukana.
Muista aina kun ajattelet näitä entisiä avioliittosi miehiä, että pettäjän tie on harmaa ja raskas tie,toivon sinulle hyvää jatkoa ja kestämistä,onni ovellesi kolkuttaa.
Laskeppa kuinka monta kertaa olet ollut rakastunut ja onnellinen, sillä kaikissa suhteissasi olet ainakin saanut tuntea mitä on rakastaa ja saada rakkautta. Ei se yhden kanssa eläminenkään mitään onnekasta tarvitse olla.
Olen juuri täyttänyt 73 v:tta ja naimisiin menostani tulee marraskuussa 50:tta.
Vain alku oli kaunista rakkauden täyttämää aikaa. Kuitenkin vanhoillisina emme ole eronneet vaan kituuttaen kärsineet nämä vuosikymmenet, saamatta rakkautta muilta kuin lapsiltamme. Kuinka minua kaduttaakaan etten aikoinani saanut lähdettyä etsimään itselleni myöskin onnea ja rakkautta.
Ole siis onnellinen kun olet niinkin monta kertaa ollut rakastettu ja usko pois kyllä sinä vielä voit löytää monta rakkauden kohdetta. Ei se aina ole rakkautta jos yhden ihmisen kanssa elämänsä jakaa.
Sä olet mummeli ihana ihminen! Olen lukenut juttujasi täältä ennenkin. Miten ihanaa kun kirjoittelet tänne. Vastauksesi ovat aina järkeviä, löydät elämästä positiiviset puolet!
Omastasikin varmasti : ))
Mä olen tehnyt elämässäni hiljattain suuren ratkaisun. Olen lukenut näiltä palstoilta, mitä ihmiset miettivät elämästä. Peilannut vähän omaa elämääni ja omia ratkaisujani. No, täytyy myöntää, että ihmiset ovat asioista montaa mieltä. Omaan ajattelutapaan voi saada vahvistusta, mutta toisaalta se voidaan torjua. Itse kuitenkin pitää ratkaisunsa tehdä.
Sinun kirjoituksistasi kuultaa elämänviisaus.
Mun oma äiti kuoli kun olin 30. Liian aikaisin. Jäi monta keskustelua käymättä, monta kysymystä vaille vastausta. Sen vuoksi on ollut ihanaa lukea täältä kirjoituksiasi.
Anniina