Benny Törnroosin vetämässä ruotsinkielisen FST:n yhteislauluohjelmassa TV-2:ssa maanantai-iltana esitettiin lavalla mm. Linnanmäelle valmisteilla olevan Hair-musikaalin loppukappale Let the sunshine in. Kuvitelkaa tilannetta: Porvoon vanha kaupunki, paikalle kokoontuneena kohtalainen 'sällskap', on frouvaa ja herraa, arvostaan tietoista, viihtymään ja itseään näytillepanemaan saapunutta, kohteliaasti hymyävää 'bättre folk'ia... sitten podiumilla joukko nuoria, kauniita ja hyvinpukeutuneita siloposkia laulaa parhaansa mukaan antaumuksellisesti Hairin päätöskappaletta.
Ohutsointisen ja tasottoman lauluesityksen jälkeen Benny T. haastattelee laulajaa, joka käyttää tilaisuutta hyväkseen mainostaakseen tulossa olevaa esitystä. Itse musikaalista ja sen loppulaulusta esittäjä toteaa vakuuttuneena, että "se on niin mahdottoman positiivinen". Kenenhän näkemys tässä luonnehdinnassa tiivistyy?
60-luvun itse eläneenä ja kokeneena en voi olla tyrmistymättä tästä mitään tietämättömästä, kepeästä ja kaupallisesta otteesta, jolla Hair ilmeisestikin nyt on otettu uudelleenlämmitettäväksi. Aikanaan musikaalista tuli osa älyllisesti eriytyneen vähemmistön, hippien, kutsuntamääräyksensä polttaneiden Vietnam-karkureiden, pasifistien ja aseistakieltäytyjien, yleensä kulttuurisen vastavirtaväen ohjelmallista julistusta. Siinä mistä Hair puhui oli tosi kysymyksessä. Nyt musikaalin traagisesta päätöskappaleesta on tullut naminamimiesten "positiivista asennetta". Onkohan historiasta on jäänyt jotain oppimatta?
Musikaalin tapahtumien taustalla ollut Vietnamin sota muodostui USA:ssa kansalliseksi tragediaksi, ja kesti kolmekymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen ennen kuin sodanaikainen puolustusministeri McNamara tunnusti julkisesti että sota kaikenkaikkiaan oli ollut hirvittävä erehdys. Miten pitää sitten suhtautua siihen, että liki neljäkymmentä vuotta Hair-musikaalin tekemisen jälkeen siitä tehdään viihdeversio, jonka sanomaksi näyttää muodostuvan, että alkuperäinen Hair ilmeisestikin oli yhteiskunnallis-poliittis-kulttuurisessa julistuksessaan jonkinlaista suurta erehdystä?
Jos minä olisin nykynuori, en edes tohtisi koskea Hairiin. Ja jos olisin suomenruotsalainen hyvinvoiva nykynuori, en uskaltaisi koskea siihen senkään vertaa. Tai jos vaikka olisin itse joku ökyrikas rahanahne viihdemanageri, tekopyhä veijari, jonka oma siviilirohkeus loppuu ennen kuin itse rohkenee astua esiin omista kaapeistaan, minä en kertakaikkiaan puuttuisi sellaisen historiallisen taustan omaavaan teokseen kuin Hair.
Musikaaliaikojen jälkeen on tsekkiläinen Milos Forman tehnyt Hairista alkuperäishengelle hyvin uskollisen elokuvaversion, joka kannattaa kaikkien noita aikoja itse kokemattomien katsoa. Elokuvassa ajankuva ja ajalle ominainen kulttuurimuutos on saatu hyvin dokumentoitua. Länsimaissa toteutui tuolloin sukupolvikapina vailla vertaa, arvot ja ajattelutavat kokivat täysremontin, maailma muuttui tuona vuosikymmenenä enemmän kuin mitä se ehkä milloinkaan on muuttunut.
Nyt tuolta ajalta kaivetaan siis esiin jotain jota nykyisillä nuorilla ei enää ole juuri mahdollisuutta millään tavalla ymmärtää, tartutaan musiikkiin ja muutetaan senkin maailmankuva taatusti hampaattomaksi naminamiviihteeksi - ja odotetaan jutusta suurta kaupallista menestystä. Inhottavaa.
Ohutsointisen ja tasottoman lauluesityksen jälkeen Benny T. haastattelee laulajaa, joka käyttää tilaisuutta hyväkseen mainostaakseen tulossa olevaa esitystä. Itse musikaalista ja sen loppulaulusta esittäjä toteaa vakuuttuneena, että "se on niin mahdottoman positiivinen". Kenenhän näkemys tässä luonnehdinnassa tiivistyy?
60-luvun itse eläneenä ja kokeneena en voi olla tyrmistymättä tästä mitään tietämättömästä, kepeästä ja kaupallisesta otteesta, jolla Hair ilmeisestikin nyt on otettu uudelleenlämmitettäväksi. Aikanaan musikaalista tuli osa älyllisesti eriytyneen vähemmistön, hippien, kutsuntamääräyksensä polttaneiden Vietnam-karkureiden, pasifistien ja aseistakieltäytyjien, yleensä kulttuurisen vastavirtaväen ohjelmallista julistusta. Siinä mistä Hair puhui oli tosi kysymyksessä. Nyt musikaalin traagisesta päätöskappaleesta on tullut naminamimiesten "positiivista asennetta". Onkohan historiasta on jäänyt jotain oppimatta?
Musikaalin tapahtumien taustalla ollut Vietnamin sota muodostui USA:ssa kansalliseksi tragediaksi, ja kesti kolmekymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen ennen kuin sodanaikainen puolustusministeri McNamara tunnusti julkisesti että sota kaikenkaikkiaan oli ollut hirvittävä erehdys. Miten pitää sitten suhtautua siihen, että liki neljäkymmentä vuotta Hair-musikaalin tekemisen jälkeen siitä tehdään viihdeversio, jonka sanomaksi näyttää muodostuvan, että alkuperäinen Hair ilmeisestikin oli yhteiskunnallis-poliittis-kulttuurisessa julistuksessaan jonkinlaista suurta erehdystä?
Jos minä olisin nykynuori, en edes tohtisi koskea Hairiin. Ja jos olisin suomenruotsalainen hyvinvoiva nykynuori, en uskaltaisi koskea siihen senkään vertaa. Tai jos vaikka olisin itse joku ökyrikas rahanahne viihdemanageri, tekopyhä veijari, jonka oma siviilirohkeus loppuu ennen kuin itse rohkenee astua esiin omista kaapeistaan, minä en kertakaikkiaan puuttuisi sellaisen historiallisen taustan omaavaan teokseen kuin Hair.
Musikaaliaikojen jälkeen on tsekkiläinen Milos Forman tehnyt Hairista alkuperäishengelle hyvin uskollisen elokuvaversion, joka kannattaa kaikkien noita aikoja itse kokemattomien katsoa. Elokuvassa ajankuva ja ajalle ominainen kulttuurimuutos on saatu hyvin dokumentoitua. Länsimaissa toteutui tuolloin sukupolvikapina vailla vertaa, arvot ja ajattelutavat kokivat täysremontin, maailma muuttui tuona vuosikymmenenä enemmän kuin mitä se ehkä milloinkaan on muuttunut.
Nyt tuolta ajalta kaivetaan siis esiin jotain jota nykyisillä nuorilla ei enää ole juuri mahdollisuutta millään tavalla ymmärtää, tartutaan musiikkiin ja muutetaan senkin maailmankuva taatusti hampaattomaksi naminamiviihteeksi - ja odotetaan jutusta suurta kaupallista menestystä. Inhottavaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Täyttä asiaa.
Näennäisintellektuelli yrittää raapustaa fiksun tarinan siinä onnistumatta.
Pyh.
siinä ei pitäisi paikkansa? Esitys oli tosi ontto.
Tosi asiallinen kommentti, toivottavasti jotkut nuoremmat lukevat. Hairia on esitetty ennenkin Suomessa, nyt siitä on vain tehty jokin ekstraihmeellinen ja maatamullistava juttu, jolle julkisuutta suitsutusta piisaa. Väärin perustein, pelkään.
Itse olen "melkeennelkyt" ja kävin yliopisto-opiskelijaneitosena katsomassa Hairin Tampereella, kesäteatteriversiona sekin. Vuotta on turha kysyä, oli kuitenkin 80-luvun loppupuolella. Pääosassa heilui silloisen Horsepower-yhtyeen laulaja, Juho Junttu nimeltään. Muistan olleeni aika hämmentynyt esityksen jälkeen, mielestäni en ollut tajunnut ottaa taustoja tarpeeksi hyvin selville, vaikka niin luulinkin. Silloinkin esiintyjissä oli nuoria ja laulutaitoisia. Alastomuudesta kohistiin etukäteen. Mutta en ole varma, kerrottiinko esim. lehtijutuissa sen perusteellisemmin musikaalin taustoista tai kuuskytluvun amerikkalaisesta todellisuudesta ylipäätään. Kyllähän itse esityksessä se Vietnamkin mainitaan, mutta sitä musapuolta ja nuorten osaamista hehkutettiin silloinkin kovasti ja se nousi ikään kuin ykkösasiaksi. Pelkäänpä, että nuoret, jotka luulevat lähtevänsä katsomaan cooleja laulajia ja kepeää naminamia sanoman tyngällä (nimenomaan tyngällä) höystettynä, pettyvät pahasti. Hairin tajuamiseen tarvitaan muutakin kuin Let the sunshine in -"positiivisuutta". Vai onko Hair tosiaankin viihteellistetty nykysukupolven "helpoksi" ymmärtää? Tulee kotiläksyjä, veikkaan, jos Vietnamia ja ajan henkeä ei ole korostattu tarpeeksi. Liekö ohjelmassa haastateltu nuori edes itse tajunnut musikaalin clue'ta? Vai onko näille nuorille terotettu vain sitä ihanaa naminamia ja aurinkoa ja kukkia ja rauhaa ja rakkautta? Minä en uskalla lähteä haaskaamaan rahojani moiseen, kun Hesan-matkaankin menee aikaa ainakin kuusi tuntia ja matkakin maksaa.
sarasvuon ja bjurströmin markkinaideologiat löytävät toisensa hairin merkeissä...
Vaikuttaa siltä, että kovinta kritiikkiä antavat sellaiset ihmiset, jotka eivät ole edes nähneet musikaalia! Ei voi sanoa kuin voivoi! Jos asenne on tuollainen, jää elämässä uupumaan ja paljon...
Hair- musikaalissa todellakin tulee vanha oikea viesti perille!
Näin on sanonut moni 60- luvun aito hairihminenkin.
Miksi meidän pitäisi maksaa siitä, että menemme katsomaan rumia, pessimistishenkisiä esiintyjiä, jotka valittavat yhteiskunnan mädännäisyydestä ja ovat silmiinnähden kateellisia kaikille, jotka ovat järjestäneet elämänsa niin että pärjäävät.
Miksi ei voi antaa ihmisten olla iloinen ja teatteriesitysten positiivisia? Jotkut ihmiset on myrkyttänyt negatiivinen ja kyyninen elämänasenne. Jos joku ihminen haluaa kylpeä negatiivisuudessa annettakoon hänelle siihen oikeus mutta MIKSI IHMEESSÄ POSITIIVISUUS ON TAPETTAVA KEINOLLA MILLÄ HYVÄNSÄ? Miksi pitäisi lähteä ahdistuneena teatterista?
Iltalehden toimittajan 8.8.-03 syvästi halveksima positiivisuuden lähettiläs, Hair-musikaalin ohjaaja Marco Bjurström, on ollut ”tavallisen kansan” pelastus monessa mielessä. Kirjoituksessa väheksytyt positiivisuuskurssit ovat muuttaneet monen ihmisen elämää parempaan suuntaan ja jopa parantaneet heidän terveydentilaansa! Lääketieteellisestikin on todistettavissa, että positiivisesti elämäänsä asennoituvat ihmiset ovat terveempiä, paranevat taudeistaan paremmin ja elävät vanhemmiksi. Kannattaisi varmaan itsekin kokeilla. Kirjoituksessa mainittiin myös Hair-musikaalisirkuksen koulutetut pomppivat pikkueläimet. Mitä niihin tulee, on surullista, että aikuisilla ihmisillä on tarve nöyryyttää julkisesti nuoria taitavia ihmisiä, joilla on tulevaisuus edessään. Ahdistus positiivisuudesta saa heidät pilkkaamaan ”salkkaritähtiä” ja muita yrittelijäitä taiteilijoita täysin perusteettomasti, sillä Hair- musikaalissa esiintyi tarkoin valittu ja koulutettu kaarti huippulahjakkaita monitaitureita. Kuka tahansa musiikkia ymmärtävä tajuaa, että laulajat ovat taitavia ja laulut hyvin sovitettuja. Sama koskee myös tanssijoita ja koreografioita. Musikaalin juonta ja sen kohtauksia on toki jokaisella oikeus arvostella miten tahansa. Mikään muu ei siis voi olla selitys kirjoitukselle ja myös eräille muiden arvostelijoiden kirjoituksille kuin se, että nuoret, kauniit ja monilahjakkaat ihmiset, hienot lavasteet, koreat puvut ja muu miellyttävä ovat jotain sellaista mitä negatiivinen ihminen ei voi käsittää, eikä halua kenenkään muunkaan sitä käsittävän. Totuus on kuitenkin se, että kansa rakastaa ja ihmisille tulee hyvä olo!
Sääli ettei kaikille voinut tulla.
siinä Vietnamin sodassa sitten oli?
Hyvä Marco, hieno vastine! Oot ihan saikun fanzu ohjaaja!
Ja Salkkaritähet on kaikeist parhaimpii näyttelijöit! Ihanaa!
Ja tosi fanzut röyhelöt kaikilla kirpparimannekiineil!
Eihän Kajava o mikään arvostelija, mitä nyt muutaman tuhannen juttua tehny enemmän ku sä, Marcis!
Hyvä viatnami-nami!
Pysysit telkus vaa kuitenkiin, eiks jeh? Mut ihanata, still, sillé positiivist!