Läheisen itsemurha

Olen kokenut, pariinki kertaan. Alku oli tietenkin vaikeaa ja kaveritkin katosivat ympäriltä. Asiasta tuli muuri ympärilleni, enkä voinut puhua siitä kenellekään. Kunnes tutustuin tyttöön joka oli samassa koulussa kuin minä. Harrastamme kumpikin liikuntaa useasti, mutta eri seuroissa. Minulle tuli kuitenkin pakollinen seuran vaihto ja menin samaan joukkueeseen tytön kanssa. Tunsin heti, että siinä on ihminen johon voisin uskaltaa luottaa. Hänelle sain sitten ensimmäistä kertaa kerrottua kaiken. Se helpotti. Sen jälkeen meistä tuli todella läheisiä. Hän on paras ystäväni. Vähitellen alan pääseen tuskan yli. Ensimmäisestä kokemuksestani on 4.v. toisesta noin 3.....

Oma poikani teki itsemurhan vajaat 3 vuotta sitten. Sukulaiset, ystävät ja tuttavatkin ovat saaneet tietää kuolinsyyn ja kuolintavan. En muista kohdanneeni minkäänlaista välttelyä enkä supinaa. Enkä tiedä selän takanakaan puhutun. Itse olen puhunut melko suoraan ja kiertelemättä kun asia on tullut puheeksi. Tietysti on hyvä vähän miettiä kenelle puhuu. Eikä läheisen itsemurha saisi olla niin elämää hallitseva, että siitä pitäisi heti kertoa kaikille uusille tai vanhoillekaan ystäville. Mutta tietysti siinä tapauksessa jos tulee tarvetta selittää esimerkiksi omaa surullisuutta tai lukkiutuneisuutta tms. Minun mielestä asia on niin raskas, että siitä kannattaisi käydä juttelemassa jonkun psykologin tai erikoissairaanhoitajan kanssa ja jatkaa omaa elämäänsä jokapäiväisempien ja tutumpien asioiden parissa.
Joidenkin ihmisten on vaikea kohdata henkilö, jonka läheinen on tehnyt itsemurhan. He eivät ehkä tiedä mitä pitäisi tai voisi sanoa asiasta. Se voi olla yksi syy miksi läheisensä menettänyt kokee tulleensa ihmisten välttelemäksi.

Kyllä surutyössä tulee syyllistettyä itseään, sehän kuuluu prosessiin. Mutta sen pitäisi riittää, kellään muulla ei ole oikeutta siihen. Ulkopuolisen on turha puuttua jälkipuintiin syyllistämällä itsemurhan tehneen läheisiä, eihän ulkopuolinen voi tietää syitä kenenkään itsemurhaan, joka kuitenkin on ihmisen itsensä tekemä ratkaisu. Minusta tuntuu, että on normaalia jokaiselle itsemurhan tehneen kanssa läheisessä tekemisissä olleelle tuntea syyllisyyttä. Joka ei tunne, on mielestäni tunteeton tai hän hautaa syyllisyyden tunteensa, joka joskus kuitenkin purkautuu tavalla tai toisella. Niinkuin kaikki kielletyt tunteet.
Olen itse muiden läheisten tavoin ajatellut, että miksi en sanonut pojalle sitä ja miksi huusin hänelle ja miksi en pitänyt siinä ja siinä asiassa kiirettä jne... Mutta totuushan on se, että jokainen on tehnyt sen minkä on osannut (jos ei ole tehnyt mitään niin ei vain ole osannut esim. asettua toisen asemaan). Ei elämää voi elää niin, että koko ajan varoo sanojaan ja tekojaan siinä pelossa, että toinen saattaa tehdä itsarin.
Hyvään suremiseen kuuluu myös realismi, eli ei pidä nostaa poismennyttä läheistä (olipa kuolema tapahtunut millä tavalla tahansa) jalustalle vaan hänen muistoaan pitää kunnioittaa sellaisena kuin hän eläessään oli, hyvine ja huonoine puolineen. Eli häntä voi kaivata ja ikävöidä suunnattomasti vaikka hän ei täydellinen ollutkaan.

Mun isä tappoi itsensä 6 vuotta sitten. Itse olen jo sinut tapauksen kanssa, mutta vaikeinta on siitä muille ihmisille sanoa. Olisi ollut paljon "helpompaa" jos hän olisi kuollut esim. auto-onnettomuudessa.

Meillä perheessä asiasta on aina puhuttu niin kuin se oli.

Ei mua mitenkään outona pidetä, kai. Parhaat ystävät tietävät miten asia on ja se siitä. Vieraille en kylläkään isäni kuoleman syytä kerro, kun en mä jaksa niitä hiljaisia hetkiä jne.

Kyllä tässä eteenpäin porskutellaan. Vaikeaa on välillä, mutta kyllä se siitä ja aika parantaa haavat.

Joo. Yhtä lukuunottamatta katosivat kaikki ystävät ympäriltä. Vieraammilla oli sitten sitäkin huimempia tarinoita, joita pari kertaa sitten kantautui minunkin korviini. Se oli melko opettavaista. Nyt vanhoja kavereita on tietenkin taas alkanut näkyä kun olen ’kunnossa’. Sitä seinää ei varmaan ikinä pureta. Onneksi on tullut uusia ystäviä vaikken odota heiltä yhtään mitään enempää kuin vanhoiltakaan.

Pitkän aikaa ensimmäisen vuoden räjähtäneen shokin mentyä ohi sain voimakkaita pelkotiloja milloin kenestäkin ystävästäni. Piti soittaa ja tarkistaa, että asiat on hyvin jos alkoi kotona miettimään että olipa se hiljainen ja synkkä tänään. Jos joku tyttö osoittaa minuun kiinnostusta niin ensimmäinen ajatus on heti, että mikä kammottava salaisuus tai vinksahtanut suunnitelma tuollakin on mielessä. Seinäpuhelimen ääntä en kestä kuulla vieläkään eikä sellaista kodissani ole.

Tämä siis ei tarkoita, että maailmani olisi aivan vinksallaan. Pärjään kyllä, mutta haavat menevät luuhun asti ja luulen niiden olevan elinikäiset.

Itsesyytökset olivat (ja osin ovat) tietenkin hirvittävät. Enkä voi vieläkään kieltää ajatusta, että rakastetun itsemurha on suurin mahdollinen epäonnistuminen parisuhteessa.

Tuntuu hyvältä kun voi lukea toisten kokemuksia arkana pidetystä asiasta. Monissa perheissä jopa hävetään itsemurhasta puhumista . Siinä ei pitäisi olla hävettävää, se vain tulisi hyväksyä. Siksi siitä ei myöskään pitäisi tehdä numeroa eli ei sekään ole hyvä asia jos se on ainut yhteinen puheenaihe läheisten kesken. Elämä jatkuu niin uskomattomalta ajatukselta kuin se poikani kuoleman jälkeen tuntuikin. Mutta minulla on toinenkin lapsi jonka takia oli pakko jaksaa. Ja ajan mittaan shokin mentyä menetykseen on saanut etäisyyttä eikä se tee enää niin kipeää. Ei ainakaan koko aikaa.
Olen ollut mukana itsemurhan tehneen läheisille tarkoitetussa sururyhmässä ja sekin on auttanut paljon kun on saanut kuulla siellä muiden kokemuksia. Täytyy muistaa, ettei itsemurha ole kenenkään syy. Siihen johtavia tekijöitä on useita, jotka yhdessä vaikuttavat poishaluavan ratkaisuun. Eli kenenkään ei soisi kantavan kohtuutonta syyllisyyden taakkaa läheisen tai tutun ihmisen itsemurhan takia.

Mun bestis teki 1½ vuotta sitten itsemurhan... En vieläkää oo päässy kokonaan yli siitä koska en tiiä siihen syytä... kaikki jotka tuntee mut ni säälii mua...jne... useimmat sanoo että.."Voi tyttörukka ku kovia joutuu kestämään: paraskaveri teki itsemurhan, kaksoisveli meni perässä, äiti kuoli pikkusiskon synnytykseen ja isä ei koskaan kotona ja joutuu pitää huolen perheestä...!" mun mielestä on väärin sääliä koska siitä tulee vielä pahempi olo!

Suomen mielenterveysseuran sivuilta;

Lähiomainen käy läpi rankkoja tunteita
Tunnetilojen riepoteltavana oleminen on tuskallista. Niiltä yritetään suojautua esimerkiksi kieltämällä tapahtuneelta arvo ja merkitys tai yrittämällä torjua asia mielestä. Traumaattisen menetyksen kokenut voi touhuta kaikenlaista, ottaa vastaan uusia tehtäviä ja haasteita, vaikkei hänellä sillä hetkellä olisi voimia suoriutua niistä. Hän voi myös hakea apua johonkin yksittäiseen oireeseen, kuten unettomuuteen. Mutta jos aikaa on kulunut, hän itse sen paremmin kuin auttajakaan ei välttämättä yhdistä oiretta tapahtuneeseen.

Myös masennus voi jossain vaiheessa olla apu. Sen turvin voi vetäytyä kaikesta. Mutta välinpitämättömyydellä, saamattomuudella ja epätoivolla on taipumus ruokkia itseään.

Järkytyksen kokenut ihminen voi jäädä elämään kapeaa, katkeraa ja erilaisten oireiden hallitsemaa elämää. Tässä vaiheessa on myös vaara toimia itsetuhoisesti: hukuttaa tuska päihteisiin tai jäämällä kiinni rauhoittaviin lääkkeisiin. Myös itsemurha-ajatukset voivat tulla pintaan.

Toinen vaihtoehto on, että lähtee etsimään porttia uuteen, kohtaa todellisuuden ja alkaa surra sitä. Siihen, tarvitseeko, tässä vaiheessa apua tässä uuden etsimisessä, vaikuttaa menetyksen suuruus, omat voimavarat ja psyykkinen rakenne, mutta myös se, keitä on lähellä sosiaalisena tukiverkkona.

Itsemurha jättää syvän surun
Jokainen suree tavallaan ja oman aikataulunsa mukaisesti. Toipuminen voi viedä vuoden tai asia saattaa jäädä vaivaamaan loppuiäksi. Pahimmassa tapauksessa kivettyy paikalleen.

Menetykseen liittyvä suru tuntuu olevan välttämätön todellisuuden ymmärtämiseen ja siteitten ja yhteyden luomiseen ulkoiseen maailmaan.

Lähiomaisen tekemä itsemurha synnyttää syvän surun lisäksi myös paljon muita tunteita. Miksi en huomannut toisen hätää? Oliko syy minussa? Mitä ihmiset nyt sanovat? Hätäännys, syyllisyydentunne ja häpeä haittaavat suremisen alkamista.

Useimmiten yrittää ensin suojautua liian raskaalta menetykseltä kieltämällä tapahtuneen. Vasta, kun todellisuus hyväksytään, alkaa surutyö, johon usein liittyy vaikeita tunteita: ahdistuneisuutta ja masennusoireita, vetäytymistä, syyllisyyttä, univaikeuksia, vihamielisyyttä, tunteiden peittelemistä ja ruumiillisia oireita.

Mun exä teki itsemurhan mä Olin viimenen jonka kanssa puhui paitsi naapuri meiltä jäi lapsi on nyt 11 ja tapahtuneesta 7vuotta tai kahdeksan mä pelkään että joskus lapsi alkaa syyttää mua siitä koitin kuitenkin kaikkeni sen ihmisen hyväks mitä Osasin en silti osannut ja hän jätti mulle viestin että teki niin koska en ymmärtänyt häntä. Ahdistaa ja haluun itkee vaan yksin en haluu selitellä en osaa yritin auttaa häntä elämässä epäonnistuin rakastin häntä en tiennyt mitä tehdä. Puhelimessa kun puhuin hänen kans sanoin että nähdään huomenna tullaan käymään huomenna hän oli heittänyt itsensä hengiltä. :( olen todella surullinen siitä, joskus vihainen koska en kestä näin paljon surua taas itken kun kirjoitan tätä.