Raamatun opetus kuolemasta

VT:ssa on muutamia mainintoja "vainajahengistä" ja niiden puoleen kääntymisestä (esim. kertomus Saulista ja Samuelin hengen esiin manaamisesta, 1 Sam.28:3-19). Pyhyyslaissa kielletään ottamasta yhteyttä vainajahenkiin (3 Moos.19:31), mikä rinnastetaan muiden jumalien palvontaan. Tämä viittaa israelilaisten parissa varhain esiintyneeseen uskoon, että ihmisen hengen elämä jatkui kuoleman jälkeen tietoisessa muodossa tuonelassa - mutta ilman kuitenkaan mitään erottelua hyvien ja pahojen "osastoihin" (vrt. 1 Sam.28 kertomus, jossa jumalaton Saul menee hurskaan Samuelin kanssa "samaan paikkaan" kuoleman jälkeen. Myös Job 25:5-6 kuvataan maan alla oleva tuonela, jossa kaikkien vainajien henget ovat erotuksetta.

Johanneslaisessa teologiassa on radikaali korostus: se, joka uskoo Jeesukseen ei kuole, vaan omistaa jo nyt ikuisen elämän ja on jo siirtynyt kuolemasta elämään, eikä uskova joudu tuomittavaksi. Ylösnousemuskin on tässä ja nyt koettavaa todellisuutta eikä vasta viimeisenä päivänä odotettavissa. Vaikka Johanneksella Jeesus puhui kuolemasta "unena", ei johanneslaisen teologian valossa ole perusteltua olettaa, että kuollut uskova "raukeaa tyhjiin" ja menettää olemassa olonsa. Jeesushan nimen omaan korosti, että Häneen uskova ei kuolekaan, vaan elää vaikka olisi kuollut.

"Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" (Joh.11:25-26)

Myös Ilmestyskirjan teksti (6:9-11) on mahdollista tulkita siten, että uskossa kuolleiden ihmisten sielut ovat tietoisessa tilassa Jumalan luona.