lopultakin uskonnosta.
Häpeän tunnustaa, että olin ennen uskovainen, mutta otin asioista selvää ja parannuin. Nyt olen ateisti, ja elämä sujuu hyvin kun ei enää tarvitse pelätä jotain syntiä ja helvettiä.
Mutta sellainen ongelma on, että äitini ja suurin osa sukulaisistani ovat uskiksia, enkä oikein tiedä miten asian heille kertoisi, vai kerronko ollenkaan.
Olen myös eronnut kirkosta enkä takaisin liity vaikka maksettaisiin. Mutta mitä mun pitäis tehdä sukulaisteni tapauksessa?
Kiitos.
Terveisin: Nyt omilla aivoillaan ajatteleva 25 vuotias mies.
Häpeän tunnustaa, että olin ennen uskovainen, mutta otin asioista selvää ja parannuin. Nyt olen ateisti, ja elämä sujuu hyvin kun ei enää tarvitse pelätä jotain syntiä ja helvettiä.
Mutta sellainen ongelma on, että äitini ja suurin osa sukulaisistani ovat uskiksia, enkä oikein tiedä miten asian heille kertoisi, vai kerronko ollenkaan.
Olen myös eronnut kirkosta enkä takaisin liity vaikka maksettaisiin. Mutta mitä mun pitäis tehdä sukulaisteni tapauksessa?
Kiitos.
Terveisin: Nyt omilla aivoillaan ajatteleva 25 vuotias mies.
Vastaukset 7
Vanhimmat
saatan olla skitso, mutta toi on just minunkin tarina. noh jos oot 25, ni ehkä en oo seko, kun oon 26:) tuo sukulaishomma on kyllä hankala...
tuli mieleen esimerkki. äitini joka ilmeisesti luulee että olen vieläkin uskossa, sai minulta taannoin kysymyksen "uskotko että maalima on 6000 vuotta vanha?" vastaus oli että kyllä. Kysyin että miksi uskoo niin, kuulema niin hänelle on kerrottu(profetiassa tms). kysyin vielä että kiinnostaako häntä ihan aikuisten oikeesti totuus....vastaus...."ei jaksa miettiä,eikä kiinnosta". noh, se siitä sitten...
Parannuin itsestäni pois ja rohkenin palata takaisin Jumalan lasten joukkoon.
Käytät todella raamatullista sanaa "häpeän", sillä niinhän se on, että sana rististä on hullutusta niille, jotka kadotukseen joutuvat.
Minä en häpeä enää, että olen kristitty ja tunnen Jumalan voiman kaikessa, mitä elämässäni on tapahtunut, myös sen eksytyksen, johon jouduin n. 30 v. ikäisenä, jolloin olin kaikkivoipa, oman erinomaisuuteni vanki.
"Parannuin itsestäni pois"
Kauheaa. Pelkäsitkö katsoa itseäsi peiliin? Olisit katsonut hieman kauemmin ja tajunnut erinomaisen oman hyvyytesi.
"Mutta sellainen ongelma on, että äitini ja suurin osa sukulaisistani ovat uskiksia, enkä oikein tiedä miten asian heille kertoisi, vai kerronko ollenkaan.
Olen myös eronnut kirkosta enkä takaisin liity vaikka maksettaisiin. Mutta mitä mun pitäis tehdä sukulaisteni tapauksessa? "
Ei se ole ongelma, ainakaan sinun ongelma, vaan äitisi ja sukulaistesi. Minä en ole koskaan yrittänyt käännyttää yhtäkään sukulaistani, tai tuttavaani, koska usko ja uskonnottomuus ovat henkilökohtaisia asioita ja sellaisia että jos niissä lähtee muita neuvomaan, helposti loukkaa tunteita.
Ajattelepa toisinpäin, miltä sinusta tuntuisi jos joku heistä tulisi tuputtamaan jeesusta sinulle koska sinä et nyt kuulu kirkkoon? Olisi varmaan aika ärsyttävää ja loukkaavaa?
Anna heidän kuulua kirkkoon ja olla uskossa, jos he niin ovat valinneet, se ei ole sinulta pois mitenkään. Minunkin suvussa on uskovia, ja minä osallistun kirkossa pidettäviin sukutilaisuuksiin kuten häät ja hautajaiset vaikka olen uskonnoton.
Vaikka olen tehnyt oman valintani, se ei tarkoita ettenkö osaisi kunnioittaa muiden vakaumusta.
Miksi sukulaisten suhteen tarvisi tehdä mitään? Antaa kunkin elää elämäänsä tavallaan. :)
Mullakin on suku,jossa uskovaisia löytyy,mutta ei se mua häiritse..sehän on niiden ihan oma asia,kuten mun ateisminikin.Kyllä me silti jutellaan kun tavataan ja ollaan ihan kaikessa sovussa keskenään.
Eipä mun ateisminikaan mitenkään silmiin pistä,ei sitä kait kukaan huomaisi jos en itse sanosi atte olevani.
Enkä edes järin usein siitä puhukkaan,jos sattuu ko.asiasta tulemaan puhetta,niin toki silloin sanon reippaasti oman ajatusmaailmani.Ja kerron olevani ateisti.
Ole onnellinen ja tee itse päätökset ja anna mahdollisuus siihen muillekkin,niin se menee parhaiten. :)
Kerrot heille, niinkuin asia on. He hyväksyvät sinut tai eivät, olethan viimein oma itsesi.