Mites muut surijat täällä, onko teillä käynyt niin että suru ilmenee myös lyhyenä pinnana ja ärsyyntyneisyytenä? Musta tuntuu siltä että oon suurimman osan ajasta kuin perseeseen ammuttu karhu. Töissä tosin jaksaa olla normaali ja pitää tietynlaista naamiota päällä, mutta himassa sitten aviomies saa kävellä munankuorilla kun saatan kilahtaa ihan tyhmistäkin asioista. Onko tämä nyt sitten ihan normaalia? En haluaisi tehdä aviomieheni oloa enää tukalammaksi, tiedän että hänkin suree ja on hämillään, mutta tuntuu etten nyt vaan saa pidettyä tunteita kurissa ja suurin osa asioista ärsyttää ja ahdistaa ja vituttaa.
Lyhyt pinna ja ärsyyntyneisyys?
Tyhjä kuori
61042
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kyllä on lyhyt pinna ja ärtynyt olo, irtisanoin itseni työstä, riitelen omien ja kuolleen mieheni omaisten kanssa. Välillä kaikki ihmiset ärsyttää ja en halua tavata ketään.
Ihan hermoheikko olin pitemmän aikaa. Pienetkin vastoinkäymiset, mielestäni läheisten "typerät" kysymykset, kommentit, tms. saivat ihan raivon partaalle ja itkemään raivosta, hermostuksesta, yms., että "etkö nyt tuotakaan kysymättä tajua!" Jne. En muista kauanko sitä kesti, että tätä oli päivittäin, mutta nyt vuosi ja 8 kk poikani itsemurhasta se ei ole enää päivittäistä...ehkä kerran viikossa tapahtuvaa. Aika näkyy auttavan siinäkin...vaikka kyllä elämä on melkein kuin perseestä.
masentunut? Itselläni masennus ilmeni sillä tavalla, että hermot menivät ihan pienestä. Pienikin asia sai minut täysin tolaltaan. Maito kaatui ja musta tuntui, että koko talo olisi kaatunut. Jos joku asia ei onnistu kerralla, niin aivan järkyttävää yms. Tietysti ulkopuoliselle näyttelee niin kauan kuin jaksaa, mutta jossain vaiheessa sekin lakkaa kiinnostamasta! Ole tarkkana ja tarkkaile itseäsi.
Minut masennus yllätti täysin. En olisi ikinä arvanntu, että sitä sairastan.
Koita purkaa kiukkusi esimerkiksi menemällä suoraan töiden jälkeen kuntosalille hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä tai pitkälle juoksulenkille. Tai pura kiukkusi jollain muulla tavalla kuten puhumalla miltä sinusta tuntuu.
Silloin, kun mieheni kuoli, olin just tuollainen pari viikkoa tapahtuneen jälkeen. Sain ihan heti silloin tietoakin muistaakseni yhdeltä diakonissalta,että voin olla todella ärtyisä ja vihainenkin jonkin aikaa. Hautajaisten jälkeen minulla helpotti ja suru muutti muotoaan. Tavallaan sitä riiteli sukulaisten kanssa aivan tyhjänpäiväisistä asioista nyt jälkikäteen ajateltuna. Tapahtuneesta kulunut aikaa kolme ja puoli vuotta.
Hei ihan hyvällä sinulle ittelles..SUREMINEN on niin raskasta että se koettelee myös parisuhdetta.. ja kestääkö toinen kovin kauaa sellasta?? KYLLÄ ajattelisin sinuna myös aviomistäkin ettet kohta olisi yksin surusi kanssa.. ja kestätkö eron jos jäät yksin .. HAE APUA ITTELLESI ihan vaikka perus keskustelu apua voit käsitellä asioitasi siellä ja kaikkee.. se ajan myötä helpottaa..kyllä siitä surusta yli pääsee ajan kanssa mutta ei kannata laittaa elämää pilalle kuitenkaan purkauksien takia tiedän mistä kirjoitan sillä kokemusta on!!