Anoppi on sairastanut syöpää nyt yli vuoden ja muutama päivä sitten tuli tieto, että enää ei ole mitään tehtävissä... Nyt vain sitten odotellaan koska elämä sammuu.
Mieheni ottaa asian todella raskaasti kuten arvata saattaa. Hän murtui täysin kuullessaan uutisen. Itselläni on myös todella paha olla, olemme kuitenkin olleet aina hyvin läheisiä.
Jotenkin tunnen, että minulla ei ole oikeutta miehelleni purkaa pahaa oloani, sillä hänellä on jo omien tunteidensa kanssa niin vaikeaa. Kyseessä on kuitenkin hänen ainoa äitinsä. Yritän vain purra hammasta ja olla läsnä, kuunnella, pitää sylissä ja pyyhkiä kyyneleitä mieheni kasvoilta. Itse sitten suren yksin tai puran tuntojani ystävilleni.
Haluasin sanoa niin paljon lohdutuksen sanoja miehelleni, mutta en osaa. Kaikki kuulostaa niin kuluneilta ja korneilta. Ei kai ole olemassa sanoja millä helpottaa surua. Haluaisin ottaa edes puolet hänen surustaan itselleni kannettavaksi, sillä pelkään, että hän ei kestä. Ja itse en kestä katsoa vierestä hänen kärsimystään.
Anopin vuoteen äärelle en ole uskaltanut vielä tiedon kuultuani mennä. Jälleen en tiedä mitä sanoa. Valoin häneen pitkien hoitojaksojen aikana uskoa paremmasta, koska hän kaipasi kannustusta ja ennusteetkin olivat hyvät. Sisimmässäni kuitenkin tiesin jo alusta asti näin käyvän. Nyt tuntuu siltä kuin olisin valehdellut hänelle kuluneen reilun vuoden ajan.
Tiedän, että lähipäivinä minun on mentävä tapaamaan häntä, en antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos jättäisin menemättä. Minua pelottaa kuitenkin suunnattomasti astua siihen huoneeseen, samaan huoneeseen kuolevan ihmisen kanssa. En taaskaan tiedä mitä voisin sanoa, miten olla ja käyttäytyä. Tiedän, että hän ei halua meidän surevan liikaa, ei halua voivotteluja vuoteen äärellä. En voi kuitenkaan olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olen vihainen lääkäreille, hoitajille kaikille niille, jotka sanoivat että paraneminen on lähes varmaa, mutta hänelle en tahdo ajatuksistani kertoa. Mitä se hyödyttäisi hänen oloaan.. Nyt on se aika, kun pitäisi kuitenkin sanoa kaikki, antaa toiselle mahdollisuus hyviin viimeisiin hetkiin. Mutta en vain tiedä miten.. On vaan niin avuton olo...
Mieheni ottaa asian todella raskaasti kuten arvata saattaa. Hän murtui täysin kuullessaan uutisen. Itselläni on myös todella paha olla, olemme kuitenkin olleet aina hyvin läheisiä.
Jotenkin tunnen, että minulla ei ole oikeutta miehelleni purkaa pahaa oloani, sillä hänellä on jo omien tunteidensa kanssa niin vaikeaa. Kyseessä on kuitenkin hänen ainoa äitinsä. Yritän vain purra hammasta ja olla läsnä, kuunnella, pitää sylissä ja pyyhkiä kyyneleitä mieheni kasvoilta. Itse sitten suren yksin tai puran tuntojani ystävilleni.
Haluasin sanoa niin paljon lohdutuksen sanoja miehelleni, mutta en osaa. Kaikki kuulostaa niin kuluneilta ja korneilta. Ei kai ole olemassa sanoja millä helpottaa surua. Haluaisin ottaa edes puolet hänen surustaan itselleni kannettavaksi, sillä pelkään, että hän ei kestä. Ja itse en kestä katsoa vierestä hänen kärsimystään.
Anopin vuoteen äärelle en ole uskaltanut vielä tiedon kuultuani mennä. Jälleen en tiedä mitä sanoa. Valoin häneen pitkien hoitojaksojen aikana uskoa paremmasta, koska hän kaipasi kannustusta ja ennusteetkin olivat hyvät. Sisimmässäni kuitenkin tiesin jo alusta asti näin käyvän. Nyt tuntuu siltä kuin olisin valehdellut hänelle kuluneen reilun vuoden ajan.
Tiedän, että lähipäivinä minun on mentävä tapaamaan häntä, en antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos jättäisin menemättä. Minua pelottaa kuitenkin suunnattomasti astua siihen huoneeseen, samaan huoneeseen kuolevan ihmisen kanssa. En taaskaan tiedä mitä voisin sanoa, miten olla ja käyttäytyä. Tiedän, että hän ei halua meidän surevan liikaa, ei halua voivotteluja vuoteen äärellä. En voi kuitenkaan olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olen vihainen lääkäreille, hoitajille kaikille niille, jotka sanoivat että paraneminen on lähes varmaa, mutta hänelle en tahdo ajatuksistani kertoa. Mitä se hyödyttäisi hänen oloaan.. Nyt on se aika, kun pitäisi kuitenkin sanoa kaikki, antaa toiselle mahdollisuus hyviin viimeisiin hetkiin. Mutta en vain tiedä miten.. On vaan niin avuton olo...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mullakin on sama tilanne. Anoppi on saattohoidossa ja tilanne huononee päivä päivältä. Elinaikaa on ennustettu olevan max 1-2 vkoa. Anoppi sairastui syöpään loppuvuodesta, joten sairaus on edennyt nopeasti. Olen hyvissä väleissä anoppini kanssa, joten suru on suuri. Mieheni on todella suruissaan, vaikka yrittää olla reipas ja rohkea. Yrittää myös tukea muita veljiä. Hoitelee paljon käytännön asioista. Itse olen käynyt saattokodissa, vaikka vaikeaa sinne meno oli. Olemme jo hyvästelleet. Lopuksi hän pyysi minua pitämään huolta miehestäni. Lupasin. Nyt hän ei enään pysty puhumaan eikä tunne minua. Rohkaisen sinua menenmään tapaamaan anoppiasi, vaikka se on vaikeaa. Sun on vain pakko kohdata tämä asia, muuten et selviä siitä etkä pysty auttamaan muita. Jos mahdollista surusta ja kuolemasta kannattaa puhua. Minä luin saattohoidosta kertovan kirjan, sekin auttoi ymmärtämään. Ei kannata pelätä itkua. Minä itkin monesti vierailuilla sairaalassa. Ei sinun edes tarvitse sanoa mitään, jos et osaa. Ota vain kädestä kiinni tai halaa. Anoppisi on varmasti myös huolissaan siitä miten läheiset pärjäävät hänen lähdön jälkeen. Jäähyväisten jättäminen on tärkeää kaikille. Elämää on kuolemasta huolimatta. Voimia sekä sulle itselle ja miehesi tukemiseen.
sinä et voi tehdä yhtään mitään estääksesi kuoleman :-(((
mutta voit tietenkin auttaa miestäsi tukemalla ja lohduttamalla. ei välttämättä tarvitse sanoja. olla vaan vierellä ja antaa hellyyttä.
mene vaan anopin luokse ja istu sängyn vierellä ja juttele. kerro teidän suunnitelmista eteenpäin.
kysele miehesi lapsuudesta. pyydä anoppia kertomaan kivoja muistoja.
vie kukkia ja istu sängyn vierellä ja lue jotain suosikki kirjaa.
Kannattaa olla aito. Jos itkettää niin antaa itkun tulla, myös miehellä. Vielä ei ole myöhäistä sanoa, mitä sanottavaa on. Tai sopia kaikki erimielisyydet, jos niitä on ollut. Voit olla myös aivan hiljaa, ehkä halata olla vain läsnä, kädestäkin voi pitää. Voit myös anopille sanoa, ettei tiedä mitä osaisin sanoa. Varaa aikaa reilusti sille (useille) sairaalakäynnille. Ja miehesi varmaan haluaa olla Äitinsä kanssa kahden jossain välissä. Jos on mahdollista, niin ottakaa lomaa ja saatte saatella omaisen rauhallisesti ja kiireettömästi.
itseni kuolevan ihmisen asemaan.Totta kai sinulla ja miehelläsi on suuri suru, mutta Toinen sentään tietää kohta kuolevansa!!!Miltäköhän se mahtaa tuntua.Sitten vielä pitäisi kestää surkeat sukulaiset ja lohduttaa niitä vaikka on itse tuhon partaalla.Kuolemassa.Miltä se tuntuu?
Kun ajattelee itse kuolevansa myös(näinhän käy) niin ehkä sitä osaa sanoa oikeat asiat ja olla oikeasti läsnä.Voihan sitä anopilta vaikka kysyä että miltä tuntuu?Tarviitko jotain?Haluaisitko vaikka ulos?(sairaanhoitajat eivät tätä tee kun on kiire)Vai haluaisiko anoppi kotiin?Tuskinpa haittaa vaikka osaavaa hoitohenkilökuntaa ei ole.Hänhän kuolee.Olisi varmasti turvallisempi kuolla kotona.
Hautajaisjärjestelyjen suunnitteleminen sekin voi auttaa.Outoa, mutta totta.Me kaikki kuollaan.Turha siitä on niin isoa asiaa tehdä.
vihdoin tapaamassa anoppiani.. Nielin pelkoni ja uskallauduin mieheni mukaan, kun hän lähti käymään sairaalassa. Käynti toi mukanaan uuden ongelman: anoppini ei ymmärrä omaa tilannettaan. Hän kieltää, että mistään saattohoidosta tai terminaalivaiheesta ei ole kysymys. Puhui jatkuvista hoidoista ja kotiin pääsystä. Käynnin jälkeen lääkärit kuitenkin vahvistivat ensimmäisen tiedon, että mitään ei ole enää tehtävissä.
Entä nyt? Menemmekö vain anoppini omien käsitysten mukaan ja olemme kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan tai että mitään pahaa ei tule tapahtumaankaan. Kumpi on parempi: antaa hänen elää omien kuvitelmiensa mukaan ja mennä niiden mukana vai saada toinen ymmärtämään realiteetit? Onko tieto kuolemasta kuolevalle välttämätön?
Rakas mieheni kuoli erittäin vaikean syövän uuvuttamana 26.1.08 eli noin kuukausi sitten. Hän oli vain 28- vuotias ja minä olen nyt 24v.
Se, mitä anoppisi tarvitsee nyt eniten on rakkaittensa tukea ja läsnäoloa. Mielestäni ihmiselle ei pidä "tuputtaa" sitä kuolemaa. Mitä hyötyä siitä on, että ihminen muserretaan täysin toitottamalla kuolemasta ja siitä että hänen elämänsä on kohta ohi, että peli on menetetty. Kyllä hänelle on varmasti asiasta kerrottu ja hän ehkä ei halua uskoa asiaa, mutta kun hän on itse valmis ja sinut asian kanssa hän varmasti ottaa asian puheeksi tai ilmaisee sen muulla tavalla. Sitä paitsi yksikään lääkäri ei voi tietää milloin itse kukin meistä kuolee. Lääkärit voivat kyllä sanoa, että mitään ei ole tehtävissä, mutta se ei tarkoita että se ihminen pitää tappaa sillä hetkellä henkisestikin, koska hän on vielä elossa ja elää!
Meille toitotettiin jo monta kuukautta ennen mieheni kuolemaa, että hänelle pitää puhua kuolemasta ja että se helpottaa ja muuta paskaa. Me emme halunneet viedä elämää mieheltäni ennen aikojaan kertomalla hänelle, että hän kuolee koska me tai kukaan muu ei voi tietää milloin se tapahtuu. Parina viimeisenä viikkonaan mieheni otti asian itse puheeksi ja sitten itkettiin yhdessä oikein urakalla.
Ihminen saattaa torjua tiedon kuolemasta odottaen jotakin ihmettä. Ajan kanssa hän sen "hyväksyy" kun lääkitykset ja hoidot muuttuu, älkää tuputtako hänelle tietoa kuolemasta, mitä se hyödyttää ketään, jos ei ole mitään vakavia asioita joita pitäisi selvittää.
Isäni kuolinvuoteella kävin päivittäin. Syöpä vei nopeasti. Pidin kädestä kiinni, hieroin ja silittelin. Jumalaton tuska...