Kriittinen ajattelu voi olla sekä henkilökohtaisen uskon että uskonnolliseen yhteisöön kuuluvuuden ongelma. Kriittisyys tiettyjä dogmeja kohtaan ja vallitsevien uskomusten kyseenalaistaminen voi tuhota oman uskon perustan sekä muiden ystävällisen suhtautumisen yhteisön sisällä.
Tavallaan olisi helpottavaa olla uskossa, saada varmuus että tietynlaista elämää noudattamalla pääsisi tietynlaisee paratiisiin jossa omat läheiset ihmiset odottavat meitä.
Tähän varmuuteen ikuisesta onnellisuudesta iskee kuitenkin särön jo se, että jos itselle tärkein ja rakkain läheinen ei eläkään oman uskon mukaan eikä pääsisikään "paratiisiin", niin miten minä voisin olla onnellinen paratiisissa? Jos paratiisissa meillä ei ole tarpeita eikä haluja, niin miten voisi olla tyytyväisyyttäkään? Tai jos meillä on tarpeita ja haluja jotka kaikki tyydyttyvät, ovatko ne enää tarpeita? Ajatus paratiisista on itsessään mahdoton.
Puhumattakaan siitä että ihminen on pakostikin ateisti jonkin muun uskonnon suhteen. Mikä oikeus kristityllä on arvostella auringonpalvontaa tai hindulaisuutta huonommiksi kuin kristinusko. Miksi se periaate jolla kiellän muiden uskontojen jumalien olemassaolon ei päde omaan jumalaani?
Kristitty voi olla täysin oikeassa siinä että ateisti voi tuntea itsensä juurettomaksi ja yksinäiseksi uskovan yhteisön puutteessa. Mutta tunteeko kristittykään itseään aina kuuluvaksi omaan yhteisöönsä?
Olen jonkin aikaa seurannut erään lahkon nuorten ja lähetyssaarnaajien elämää kotipaikkakunnallani, ja tutustunut pariinkin heistä (tai paremminkin he ovat tutustuneet minuun). Tuntuu varmaan väkinäiseltä noudattaa sääntöjä joissa kielletään joidenkin piristeiden nauttiminen, ja vielä väkinäisemmältä tuntuu heidän uskonsa erikoinen perusta. Enkä usko että olen ainoa joka tunsi itsensä ulkopuoliseksi joissain tapahtumissa ja olonsa vaivautuneeksi jos puhe kääntyi johonkin uskon kiusalliseen piirteeseen. En sitten tiedä tunsiko tosiuskoiset mitään asiaa kiusalliseksi, mutta joidenkin naamasta näkyi etteivät he halunneet ajatella asiaa.
Vieraana en itse ottanut kantaa mihinkään asiaan, eikä varmaankaan monikaan edes ymmärtänyt etten kuulunut heidän seurakuntaansa. Tarkkailin sivusta tätä "uskonnollista yhteisöä", jossa joistain näki että heidän mukanaolonsa oli väkinäistä. Itse leikin mukana vaikka olin paikalla vain kohteliaisuudesta paria henkilöä kohtaan.
Haluaisinko olla väkisin jäsen yhteisössä jonka oppeihin en usko. En. Mutta jos jäsenenä kehtaisin osoittaa epäilyksiä, suljettaisiinko minut ulkopuolelle? Todennäköisesti.
Voin allekirjoittaa monen näkemyksen että uskonnon ulkoinen estetiikka voi olla kaunista. Varmaan itsekin rakentelen takapihalleni kivisen puutarhan jonne istutan kukkia ja puita, kokoan eläintoteemeja ja yritän tavoitella itämaisen mystistä ja rauhallista vaikutelmaa. Ihan vain estetiikan vuoksi.
Vaan harvoin uskontokaan on kaunista, sen näkee jo vanhasta eurooppalaisesta kirkkoperinteestä ja kuvastosta joka on ahdistava, synkkä, kylmä ja pelottava.
Suomeen tilaa temppelishintolaisuudelle, saadaan vähän väriä, eloa ja iloa uskonelämään. Voisi miellyttää jopa meidän ei-uskovien silmiä. Ja mikäs sen mukavampaa kuin käydä temppelissä ruokkimassa temppelin elukoita, ihailemassa estetiikkaa ja tuntea itsensä osaksi luonnon kiertoa. Täytyy myöntää ettei shintolaisuuden perusteet kiinnostaa pätkän vertaa, mutta eipä varmaan kovin moni tapakristittykään tiedä esim miksi pääsiäistä vietetään.
Värit ja tavat vaihtuisivat, arki pysyisi samana.
Blazephemik
http://ajatusvapaa.blogspot.com/
Tavallaan olisi helpottavaa olla uskossa, saada varmuus että tietynlaista elämää noudattamalla pääsisi tietynlaisee paratiisiin jossa omat läheiset ihmiset odottavat meitä.
Tähän varmuuteen ikuisesta onnellisuudesta iskee kuitenkin särön jo se, että jos itselle tärkein ja rakkain läheinen ei eläkään oman uskon mukaan eikä pääsisikään "paratiisiin", niin miten minä voisin olla onnellinen paratiisissa? Jos paratiisissa meillä ei ole tarpeita eikä haluja, niin miten voisi olla tyytyväisyyttäkään? Tai jos meillä on tarpeita ja haluja jotka kaikki tyydyttyvät, ovatko ne enää tarpeita? Ajatus paratiisista on itsessään mahdoton.
Puhumattakaan siitä että ihminen on pakostikin ateisti jonkin muun uskonnon suhteen. Mikä oikeus kristityllä on arvostella auringonpalvontaa tai hindulaisuutta huonommiksi kuin kristinusko. Miksi se periaate jolla kiellän muiden uskontojen jumalien olemassaolon ei päde omaan jumalaani?
Kristitty voi olla täysin oikeassa siinä että ateisti voi tuntea itsensä juurettomaksi ja yksinäiseksi uskovan yhteisön puutteessa. Mutta tunteeko kristittykään itseään aina kuuluvaksi omaan yhteisöönsä?
Olen jonkin aikaa seurannut erään lahkon nuorten ja lähetyssaarnaajien elämää kotipaikkakunnallani, ja tutustunut pariinkin heistä (tai paremminkin he ovat tutustuneet minuun). Tuntuu varmaan väkinäiseltä noudattaa sääntöjä joissa kielletään joidenkin piristeiden nauttiminen, ja vielä väkinäisemmältä tuntuu heidän uskonsa erikoinen perusta. Enkä usko että olen ainoa joka tunsi itsensä ulkopuoliseksi joissain tapahtumissa ja olonsa vaivautuneeksi jos puhe kääntyi johonkin uskon kiusalliseen piirteeseen. En sitten tiedä tunsiko tosiuskoiset mitään asiaa kiusalliseksi, mutta joidenkin naamasta näkyi etteivät he halunneet ajatella asiaa.
Vieraana en itse ottanut kantaa mihinkään asiaan, eikä varmaankaan monikaan edes ymmärtänyt etten kuulunut heidän seurakuntaansa. Tarkkailin sivusta tätä "uskonnollista yhteisöä", jossa joistain näki että heidän mukanaolonsa oli väkinäistä. Itse leikin mukana vaikka olin paikalla vain kohteliaisuudesta paria henkilöä kohtaan.
Haluaisinko olla väkisin jäsen yhteisössä jonka oppeihin en usko. En. Mutta jos jäsenenä kehtaisin osoittaa epäilyksiä, suljettaisiinko minut ulkopuolelle? Todennäköisesti.
Voin allekirjoittaa monen näkemyksen että uskonnon ulkoinen estetiikka voi olla kaunista. Varmaan itsekin rakentelen takapihalleni kivisen puutarhan jonne istutan kukkia ja puita, kokoan eläintoteemeja ja yritän tavoitella itämaisen mystistä ja rauhallista vaikutelmaa. Ihan vain estetiikan vuoksi.
Vaan harvoin uskontokaan on kaunista, sen näkee jo vanhasta eurooppalaisesta kirkkoperinteestä ja kuvastosta joka on ahdistava, synkkä, kylmä ja pelottava.
Suomeen tilaa temppelishintolaisuudelle, saadaan vähän väriä, eloa ja iloa uskonelämään. Voisi miellyttää jopa meidän ei-uskovien silmiä. Ja mikäs sen mukavampaa kuin käydä temppelissä ruokkimassa temppelin elukoita, ihailemassa estetiikkaa ja tuntea itsensä osaksi luonnon kiertoa. Täytyy myöntää ettei shintolaisuuden perusteet kiinnostaa pätkän vertaa, mutta eipä varmaan kovin moni tapakristittykään tiedä esim miksi pääsiäistä vietetään.
Värit ja tavat vaihtuisivat, arki pysyisi samana.
Blazephemik
http://ajatusvapaa.blogspot.com/
Vastaukset 3
Vanhimmat
kiintoisa
"Haluaisinko olla väkisin jäsen yhteisössä jonka oppeihin en usko. En. Mutta jos jäsenenä kehtaisin osoittaa epäilyksiä, suljettaisiinko minut ulkopuolelle?"
Kyllähän varsinkin lahkolaisyhteisöissä ja miksei myös "kirkkouskovaisissa" on jonkin verran mukana ihmisiä, jotka eivät enää täysin usko yhteisön dogmeihin. Jotkut eivät ehkä lainkaan. Vanhoillislestoilla on käsitekin tällaiselle: Laiteilla oleminen.
Tällaiset ihmiset eivät vaan lähde poiskaan jostakin syystä, jollekin se yhteisöön kuuluminen on tärkeä, jotkut ovat epävarmoja, jos sittenkin teen virheen lähtiessäni, suvun silmissä voi joutua hyljeksityksi, kaikkea tällaista. Keskustelupalstalla anonyyminä sitten näkee näiden ihmisten avautumisia.
"Miksi se periaate jolla kiellän muiden uskontojen jumalien olemassaolon ei päde omaan jumalaani?"
Jeesuksen opetuslapsena totean vain: Minun mielestäni on typerää alkaa väittää, etttei jotain ole olemassa, jos en pysty väitettäni todistamaan. Tästä johtuen en sanoa, ettei muita "jumalia" ole olemassa. On teoriassa mahdollista, että esim. Zeus on olemassa. Ero on siinä, että minä en pitäisi Zeusta tai muita vastaavia jumalanani. Suostun pitämään vain Raamatun Jumalaa Jumalanani. Loput on epäjumalia. :)