Jos olisit löytänyt Raamatusta sellaisen kohdan alkukirkon ajalta, jossa lasten vanhemmat itse tai seurakunnan johtajat siunaavat pieniä lapsiaan seurakunnan jäseniksi, niin toki olisit sellaisen kohdan tänne jo aikoja sitten kirjoittanut.
Mutta kun ei siellä Raamatussa sellaisesta käytännöstä puhuta yhtään mitään. Ja kyse oli siis alkuseurakunnan ajasta, joka alkoi helluntain jälkeen.
Ei kukaan muukaan ole vielä sellaista kohtaa Raamatusta löytänyt, jossa lapsia jätettäisiin pelkän ihmissiunauksen varaan seurakunnan ulkopuolelle odottelemaan parempia päiviä ja ymmärryksen kasvua.
Mutta kun ei siellä Raamatussa sellaisesta käytännöstä puhuta yhtään mitään. Ja kyse oli siis alkuseurakunnan ajasta, joka alkoi helluntain jälkeen.
Ei kukaan muukaan ole vielä sellaista kohtaa Raamatusta löytänyt, jossa lapsia jätettäisiin pelkän ihmissiunauksen varaan seurakunnan ulkopuolelle odottelemaan parempia päiviä ja ymmärryksen kasvua.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Raamatusta sellaista kohtaa, jossa kirkko siunaa
hautausmaat, kirkkorakennukset, homot ja lesbot,
ostoskeskukset jne.
Onko ALKOkirkko vaihtanut nimimerkkiä?
Vai loppuivatko Alkon tuotteet?
Vapahtajan ESIMERKIN mukaan mekin SIUNAAMME lapsia:
Luukkaan evankeliumi:
2:34 Ja Simeon SIUNASI heitä ja sanoi Marialle, hänen äidilleen: "Katso, tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja merkiksi, jota vastaan sanotaan".
Mark.."
10:13 Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia.
10:14 Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.
10:15 Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle."
10:16 Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja SIUNASI heitä."
Vapahtaja ei kastanut heitä!!!
Et siis sinäkään löytänyt Raamatusta yhtään kohtaa, jossa alkuseurakunnan aikaan lapsia olisi liitetty seurakuntaan pelkällä ihmissiunauksella.
Ei taida älykkyysosamääräsi riittää muuhun!
Et siis sinäkään löytänyt Raamatusta yhtään kohtaa, jossa alkuseurakunnan aikaan lapsia olisi liitetty seurakuntaan pelkällä ihmissiunauksella.
Kukaan ei ole vielä löytänyt faktaa, että
vastasyntyneitä sylilapsia olisi päätä
valelemalla liitetty alkuseurakunan
jäseniksi.
Kukaan ei edes voi löytää sellaista faktaa,
koska alkuseurakunnan aikana vain uskonsa
suullisesti tunnustaneet kastettiin.
Tässä dokumenttia edellä sanottuun:
Kristinuskon historia 2000 (Weilin & Göös) ensimmäinen osa tunnustaa sivullaan
84 kirkon alkuaikojen jälkeen muuttuneesta kasteen edellytyksestä seuraavaa:
"Kirkon alkuajoista saakka pienet seurakunnat olivat joutuneet kohtaamaan suuria
vaikeuksia ja vahvistamaan itse omaa uskoaan, kun taas germaanikansojen käännyttäjä
oli organisoitu ja teologisesti vahva kirkko.
Käännynnäisille kaste ei enää merkinnyt - kuten aikaisemmin - tietoista kristinuskon
tunnustamista. Se oli vain ulkoinen merkki kirkkoon kuulumisesta.
Vanhan kirkon aikaan kääntyminen oli ollut kasteen edellytys, mutta nyt järjestys oli
päinvastainen; kasteeseen liittyvä uskonnonopetus (katekumenaatti) seurasi kasteen
jälkeen, jos silloinkaan. ..."
Eivät ne kaikki kastetut niitä "eunukkeja" olleet.
Kokonaisia perheitä sanotaan kastetun heti alunpitäen ja sitten kun kastettuun perheeseen syntyi lisää lapsia, heidät tiedetään kastetun heti vauvoina, on asian dokumentoinut kirkkohistorian kirjoitus.
Kristityt on kastannu lapsensa jo 2000 vuotta Kristuksen ruumiin eli seurakunnan yhteyteen. Vainonut kristityt hakkasivat kallioon lapsiensa syntymäpäivän, kastepäivän ja kuolinpäivän. (ensimmäiset kirkonkirjat)
Lapsien kastamista vihaavia hurmahenkisiä uskonlahkoja ilmestyi ensimmäisiä vasta 1400-luvulla ja lisää niitä sikisi 1900-luvun alun Amerikassa.
ks. anabaptismin historia
Uskon puhdistajista, mitä heistä?
Meillä Suomessa, jossa luterilaisuus on kristillisyytenä maassamme
valta-asemassa, myös luterilaisuutta oikeaoppisena kristillisyytenä
ja ennen kaikkea Lutheria ylivertaisena aikansa uskonpuhdistajana
toisiin nähden, on korostettu ja edelleen korostetaan mielestäni
täysin perusteettomasti.
Syy edellä sanottuun on suurelta osin se, että uskonpuhdistuksen
aikaisen historian tapahtumista on luterilaisissa kirkkohistorian
teoksissa kerrottu tosiasioita peitellen ja jopa historian tapahtumia
vääristellen.
Jos esimerkiksi lukee valikoidusti vain virallisen luterilaisen kirkon
"suodattamaa" vanhempaa kirkkohistoriaa, joutuu havaitsemaan, että tuossa
historian selonteossa koko 1500- luvun reformaation radikaalisuuntaus,
josta sen aikainen kastajaliike oli tosiasiassa vain yksi osa, on silti
"lakaistu" luterilaisten toimesta yhteen erään toisen osan kanssa, eli
samaan aikaan vaikuttaneiden yhteiskunnallisten kapinallisten joukkoon.
Tosiasiassa se 1500- luvun hengellinen liike jonka johdossa esimerkiksi
teologian tohtori Balthasar Hübmaier vaikutti, sai aikaan Euroopassa
niin valtavan herätyksen, että se kilpaili levinneisyydessä ja voimassa
luterilaisen vastaperustetun maakirkkojärjestelmän kanssa.
Aikansa valtaherrojen Lutherin välityksellä johtamat maakirkot olivat
pitkälti nykyajan pohjoismaiden valtiokirkkoihin verrattavia instituutioita,
joiden jäsenrekisteriin kuuluvien "heräämisestä" ei ollut tosiasiassa sen
suurempia takeita kuin nykyäänkään.
Sen sijaan kastajaliikkeen jäsenet olivat aikansa todellisia "heränneitä",
Lutherin toimesta alkuaan heidän käsiinsä annetun äidinkielisen Raamatun
valossa he pian havaitsivat, että oli tarpeellista viedä uskonpuhdistusta
pitkälle eteenpäin siitä pisteestä, mihin Luther itse oli pysähtynyt, tai
joutunut olosuhteiden pakosta pysähtymään.
He, nuo todelliset "heränneet" ja "herättäjät" eivät siis pysähtyneet siihen,
mihin Luther pysähtyi, vaan Uuden testamentin teksteihin perusteellisesti
tutustuttuaan, he hylkäsivät lapsikasteen ja myös aikansa kirkkojärjestykset
muka oikeina Raamatun mallin muakaisina ja tarkoittamina seurakuntina.
Heidän taholtaan hylätyksi joutui myös Lutherin tukijoiden `maakirkko-
järjestelmään´ perustuva luterilainen seurakuntayhteys.
Edellisten sijaan he alkoivat toteuttaa Uuden testamentin kirjoitusten
antaman mallin mukaista `uskovien seurakuntaa´, johon hyväksyttiin
jäseniksi vain todella "heränneitä" ja "heränneinä kasteen ottaneita
uskoon tulleita".
Mutta mikä olikaan heidän kohtalonsa? Heitä vainottiin kuolemaan asti,
ja vainoajina olivat paitsi katoliset myös luterilaiset, sekä myös nuo
kaikki sylilapsikasteen kannalle jääneet `uskonpuhdistajat´ poikkeuksetta.
Koko nämä kastajaliikkeen synnyttämät uskovien seurakunnat vainottiin
voimakeinoin katolilaisten, luterilaisten ja lapsikastereformoitujen
toimesta yhteisellä vainolla pois Euroopan julkisen elämän kartalta.
Kastajien seurakuntien jäsenistä ne jotka säilyivät hengissä, painuivat
"maan alle". Hollannista he löysivät turvapaikan, ja siellä heitä alettiin
kutsua "mennoniitoiksi", erään johtajansa nimen mukaan.
Vainot tosiheränneitä kohtaan jatkuivat ja toistuivat myöhemminkin, myös
Englannissa, ja koko valtava muuttoliike Amerikan vapauteen johtui suurelta
osin juuri uskonvainoista, joita vainoja suuri osa Euroopan "heränneistä"
lähti täältä pakoon uuteen maailmaan.
Antakaamme nyt rehellisen ja melko tuoreen kirkkohistorian kertoa uskonpuhdistuksen
aikaisen radikaalireformaation kolmen eri suuntauksen välisistä eroista.
Radikaalireformaattoreita oli näet todellakin kolmenlaisia, kuten Christensen –
Göransson kirkkohistorian toisen osan sivuilla 156 - 158 esitetään:
”Oli kuitenkin olemassa myös kolmas vaihtoehto, joka hylkäsi kokonaan esivallan
hallinnon alaisen kirkon ja yhteiskunnan. Evankelinen liike sai myös johtajia
jotka reagoivat sitä vastaan, ettei uskonpuhdistus toteuttanut radikaalisti
yleistä pappeutta, Jumalan sanan vapautta ja kirkon luonnetta Pyhän Hengen
aikaansaannoksena.
Radikaalireformaatio jakaantui kolmeksi suuntaukseksi:
Kasteenuusijat.
1 Kasteenuusijat. Nämä korostivat Raamatun asemaa normina. Uskonratkaisu,
välirikko maailmaan ja maalliseen kirkkoon oli perustana kristitylle ja
uskovien seurakunnalle. Kirkon olemusta määräsi aikuiskaste, uskovien
ehtoollisyhteys ja kirkkokuri, joka piti tosi kirkon puhtaana synnistä.
Utooppis-yhteiskunnalliset spiritualistit.
2 Kristillis-utooppiset yhteiskunnalliset spiritualistit. Näiden taustana
olivat keskiaikaiset ja reformatoriset apokalyptiset käsitykset alkavasta
tuhatvuotisesta valtakunnasta, jota edeltäisi lopputaistelu antikristusta
ja maallista kirkkoa vastaan, porttoa, joka sorti yhteiskunnan köyhiä ja
omistamattomia. Tästä syystä radikaalireformaation tämä haara sai myös
sotaisia muotoja. Muodostettiin kristillisiä teokratioita, joissa toteu-
tettiin tuhatvuotista valtakuntaa.
Individualistiset spiritualistit.
3 Individualistiset spiritualistit. Tältä ryhmältä puuttuu molempien
edellisten tyyppien yhteisöä luova luonne. Se on individualistinen,
ihmisen sisäiseen elämään keskittyvä ilmiö, joka on jatkoa myöhäis-
keskiajan mystisille, uusplatonisille ajatuksille. Se omistautuu sekä
luonnonfilosofisiin. panteistis-mystisiin spekulaatioihin että kristus-
keskeiseen spiritualistiseen mystiikkaan. Se säilyttää renessanssin ja
humanismin levittämät antiikkiset kosmiset käsitykset, joiden mukaan
yksilön sielu on mikrokosmos, joka on osallinen maailmansielusta, ja
pitää Kristusta ja sielua mystisesti identtisinä.”
Tämän kirkkohistorian toisen osan sivun 157 viimeiseltä riviltä
alkaa edellä esitetyn `ensimmäisen ryhmän´ tarkempi kuvaus:
”Radikaaliuskonpuhdistuksessa kasteenuusijat toteuttivat evankelista
täydellisyydenihannetta tosiuskovien seurakunnassa. Aikuiskaste
oli täällä jäseneksiottoriittinä. Kaste johti kristityn toiseen
kuin maalliseen valtakuntaan. Erotukseksi keskiajan munkkilaitoksesta
tämä tosi kirkko oli alkukirkon esikuvan mukaan perustettu seurakunta.
Vain kasteenuusijoiden ”uusitestamentillinen” seurakunta omisti oikean
Jumalan sanan ja oikeat sakramentit ja eli alkukristillistä elämää.
Ehtoollinen oli opetuslasten yhteysateria, yhteyden side toisiin
seurakunnan jäseniin ja Kristukseen. Kehotus, panna ja seurakunnasta
erottaminen kuuluivat seurakunnalle, ei hierarkialle tai papeille.
Kasteenuusijoiden elämänmuotona oli maailmasta eristäytyminen ja
maailman vainon kärsiminen. He olivat pasifisteja, kieltäytyivät
vannomasta valaa ja ottamasta vastaan virkoja ja pitivät omaisuuden
yhteisenä. He saattoivat kuitenkin mennä vielä pitemmälle, yrittää
toteuttaa apokalyptisteokraattista tuhatvuotista valtakuntaa.”
On merkittävää, että edellä kerrotaan kastajien olleen ”pasifisteja”.
Heillä oli näin ollen aivan toinen asenne väkivaltaan, kuin sillä
ryhmällä jota tämä kirkkohistoria jatkossa kuvaa:
”Kristillis-utooppisella radikaalireformaatiolla oli aktiivisempi,
vallankumouksellisempi näkemys evankelisesta täydellisyydenihanteesta,
ja se yhdisti uskonpuhdistuksen myöhäiskeskiajan vallankumouksellisiin
uskonnollisiin liikkeisiin ja apokalyptisiin käsityksiin.”
Linjaerot siis olivat aivan selvät näiden ryhmien välillä, eikä ole
mitenkään oikeutettua samaistaa niitä toisiinsa. Tosin sivulla 157
sanotaan:
”Näitä kolmea tyyppiä ei voida erottaa tarkasti toisistaan,
koska niiden edustajat liikkuivat jokseenkin vapaasti eri
tyyppien välillä.”
Edellä sanotulla tarkoitetaan tietysti ”yksilöitä” jotka saattoivat
liikkua näiden kaikkien kolmen eri suuntauksen keskuudessa.
Lukekaamme seuraavaksi Kaarlo Arffman:in Kirkon historia- teoksesta
sivulta 133 alkaen sivulle 136. Tekstistä selviää, että tämänkin
vuonna 2004 ilmestyneen kirkkohistorian sivulla 133 mainitut talon-
poikien kapinan nostattajat olivat aivan eri joukko kuin sivulla
135 mainitut kastaja- liikkeen kannattajat.
"Lutherin haastajat.
Saksissa Lutherin kilpailijaksi nousi Thomas Müntzer- niminen pappi.
Hänen mielestään pelkkä köyhien auttaminen ei riittänyt, vaan pappien
piti puuttua köyhyyden syihin. Tällainen vaatimus sai helposti vasta-
kaikua, koska rikkaat ja mahtavat elivät ylellisyydessä, köyhimmät
kerjäläisinä nälkäkuoleman partaalla. Müntzer ymmärsi ajan tapahtumat
toisella tavalla kuin Luther. Hän uskoi - samoin kuin Böömin radikaali-
hussilaiset sata vuotta aikaisemmin - että tuhatvuotisen valtakunnan
aika oli alkamassa. Silloin vallan saisivat ne, jotka olivat valmiit
seuraamaan Jeesusta kärsimyksen tielle. Käytännössä tämä tarkoitti
väärän järjestyksen kumoamista väkivalloin.
Müntzer uskoi, että Jumala itse taistelisi hurskaittensa puolesta.
Siksi hän liittyi keväällä 1525 alkaneeseen suureen talonpoikien
kapinaan ja ryhtyi johtamaan Thüringenissä alkanutta kansannousua.
Ympäristön ruhtinaat voittivat kuitenkin kapinalliset. Müntzer
teloitettiin, ja voittajat kostivat hänen kannattajilleen verisesti.
Monet olivat pettyneet syvästi Lutheriin, koska tämä katsoi, että
esivaltaa oli toteltava ja ruhtinaat siksi olivat toimineet oikein.
Usko tuhatvuotisen valtakunnan tulemiseen jäi elämään. Luther
kannattajineen taas sai uusia tukijoita vallanpitäjien piiristä.
Monet humanistit olivat aluksi tukeneet Lutheria: he tarkastelivat
kuitenkin asioita kristikunnan kokonaisuuden kannalta eivätkä
hyväksyneet sitä, että Lutherin toiminta näytti johtavan kirkon
hajoamiseen. Baselissa vaikuttanut Erasmus Rotterdamilainen katsoi
Lutherin sanoman johtavan myös vastuuttomaan elämäntapaan ja sanoutui
vuonna 1524 irti hänestä. Erasmuksen ja hänen kannattajiensa mielestä
epäkohdat olisi pitänyt korjata kirkolliskokouksen avulla, palaamalla
varhaisen kirkon pohjalle.
Samaan aikaan Luther joutui riitaan myös Zürichin kirkolliseksi
johtajaksi nousseen Ulrich Zwinglin ja tämän kannattajien kanssa.
Sveitsin ja Lounais-Saksan vauraiden kaupunkien evankeliset papit
ymmärsivät uskon toisella tavalla kuin Luther. He katsoivat
skolastisen teologian vanhemman suunnan (via antiquan) mukaisesti,
että uskon oli oltava sopusoinnussa parhaan saatavilla olevan tiedon
kanssa. Lisäksi he olivat saaneet vaikutteita Italian platonilaisuudesta
ja katsoivat sen tavoin, että usko oli pelkästään henkistä suhdetta
Jumalaan, Hänen näkymättömän sanansa ja omantunnon kuulemista. Tältä
pohjalta sveitsiläisistä oli selvää, että ehtoollisleipä ja -viini
olivat pelkästään Jeesuksen ruumiin ja veren vertauskuvia. Ne kokosivat
kristityt yhteen, mutta usko ei perustunut niihin, vaan ainoastaan
Jumalan sanaan ja hänen Henkensä toimintaan ihmisen sydämessä. Luther
ei hyväksynyt tällaista käsitystä kristinuskosta. Hän oli saanut
occamilaisen koulutuksen ja katsoi, että Jumalan ilmoitus sisälsi myös
paljon sellaista, mitä ihmisen ei tarvinnut ymmärtää. Jumala oli henki,
mutta samalla hän oli kaikkialla. Siksi hän saattoi olla myös ehtoollis-
leivässä ja -viinissä. Oikea usko oli uskoa sanassa ja sakramenteissa
toimivaan Kristukseen. Kiista repi evankelisen liikkeen kahtia.
Eikä tämäkään riittänyt. Zürichin evankelinen liike alkoi vuoden 1524
kuluessa hajota. Kaupunkien kauppias- ja käsityöläispiireissä kaivattiin
parempaa, kaikkien kaupunkilaisten sisäistämää moraalia. Zürichissä
evankelisen liikkeen kannatus perustui paljolti siihen, että sen
tavoitteena oli muuttaa Zürich "todella kristilliseksi kaupungiksi",
jossa kaikki ihmiset pyrkisivät elämään korkeiden ihanteiden mukaisesti.
Osa liikkeen kannattajista katsoi kuitenkin, että muutos oli aivan liian
hidas. Heidän mielestään syynä oli se että kaikki ihmiset kastettiin
vastasyntyneinä lapsina kirkon jäseniksi. Todella uskovat eivät siksi
voineet erottua niistä, jotka eivät ottaneet uskoaan kovin vakavasti.
Evankelisen liikkeen radikaalien mielestä lasten kastamisesta oli
luovuttava, koska vanha kirkko ei heidän käsityksensä mukaan ollut
tuntenut tällaista käytäntöä.
Tammikuussa 1525 joukko radikaaleja kastoi itsensä uudelleen. Nain
syntynyt "kastajaliike" levisi pian Zürichistä muuallekin Sveitsiin
ja Etelä- Saksaan. Zwingli ja hänen kannattajansa koettivat osoittaa,
että myös vanhin kirkko oli kastanut lapsia. Zwinglin perusteet eivät
kuitenkaan vakuuttaneet kastajia. Kun liikkeen johtajat eivät suostuneet
luopumaan kannastaan, Zürichin raati leimasi kastajat uuden lahkon
perustajiksi ja ryhtyi tukahduttamaan liikettä tuomitsemalla sen
johtajat vuonna 1527 kuolemaan. Muut raadit ja ruhtinaat seurasivat
pian esimerkkiä. Kastajat vastasivat vainoon perustamalla maanalaisia
seurakuntia. Samalla liike hajosi moniin keskenään kiisteleviin
suuntauksiin. Tällaisia olivat esimerkiksi Määrin hutteriitit, jotka
hyväksyivät vain yhteisomistuksen, ja Luoteis-Saksan mennoniitat.
Useimpien tavoitteena oli elvyttää alkuperäinen kristinusko uudelleen.
Toinen radikaali virtaus olivat spiritualistit. Heidän mielestään
Zwingli ei ollut uskaltanut tehdä kaikkia johtopäätöksiä uskon
henkisestä luonteesta, hänhän esimerkiksi oli säilyttänyt kasteen ja
ehtoollisen. Spiritualistien mielestä tällaisilla "ulkonaisilla"
asioilla ei voinut olla uskossa minkäänlaista merkitystä. Myös
Raamattu oli ymmärrettävä tältä pohjalta. Sakramentit oli – jos
ympäristö sen salli - hylättävä kokonaan. Ihmisten oli irrottauduttava
menneisyydestä ja katsottava rohkeasti eteenpäin. Koska ulkonaisella
kirkolla ei spiritualistien mielestä ollut merkitystä, he eivät edes
yrittäneet perustaa omia seurakuntia. Spiritualismi levisikin pienten
ystäväpiirien välityksellä. Spiritualistisista vaikuttajista tunnetuin
oli Sleesiasta kotoisin ollut aatelismies Kaspar von Schwenckfeld.
Luterilainen tunnustuskunta muotoutuu.
Talonpoikien kapinan jälkeen Lutheria kannattavat ruhtinaat ryhtyivät
luomaan alueilleen uudenlaista kirkollista järjestystä. Piispat työnnettiin
syrjään, ja ruhtinaat alkoivat säätää, miten seurakuntien toiminta oli
järjestettävä Koska köyhäinhoitoa ja kouluja pidettiin edelleen kirkon
tehtävänä, ohjeet koskivat niitäkin. Samalla ruhtinaat saivat päätösvallan
myös kirkon omaisuuteen ja monet heistä ryhtyivät ottamaan sitä omiin
tarkoituksiinsa. Aluksi spontaanisti levinnyt evankelinen liike muuttui
maallisen esivallan johtamaksi ja valvomaksi kirkolliseksi toiminnaksi."
Sitten hiukan faktoja edellisten kirkkohistorian lainausten perustalta:
Historiallinen totuus on, että kyseinen kuuluisa talonpoikaiskapinan
johtaja, Müntzer, sai surmansa hävityn taistelun jälkeen tapahtuneessa
teloituksessa vuonna 1525.
Samana vuonna (1525), tammikuussa, mutta aivan toisessa maassa ja
toisella paikkakunnalla eli Zürich:issä, alkoi puolestaan tuo Arffmanin
tarkoittama kastajien herätysliikkeen julkinen toiminta kasteita
toimittavana seurakuntana.
Tämän herätyksen vaiheet, voitot ja tappiot, elettiin kaikkineen todeksi
pääasiassa vasta sen jälkeen, kun tuo kyseinen kapinajohtaja oli jo
teloitettu.
Saman vuoden 1525 pääsiäisenä, paikkakunnalla missä Hübmaier tällöin oli
vaikuttanut jo vuodesta 1521 asti, eli Itävallan Waldshut:issa, Sveitsin
rajan ja Reinin toisella puolella, alkoi sielläkin vapaan seurakunnan
kastetoiminta Hübmaierin johdolla.
Hübmaier näet seurasi siellä omalla paikkakunnallaan Zürich:in veljien
esimerkkiä, ja antoi kastaa itsensä pääsiäisenä 1525.
Zürichistä karkotettu Röubli toimitti Hübmaierin kastamisen, ja sen jälkeen
Hübmaier kastoi noin 300 seurakuntalaistaan.
Saman vuoden joulukuun alussa 1525 Waldshut valloitettiin katolilaisten
toimesta, mutta Hübmaier onnistui pääsemään sieltä pakoon, ja meni
Zürichiin. Siellä hänet kuitenkin vangittiin ja hän joutui rääkkäyksen
kohteeksi. Kerrotaan hänen luhistuneen ja kirjoittaneen kuoleman uhan
alaisena uskonsa peruutuksen. Tämän tehtyään hän onnistui vapautumaan
ja poistumaan kaupungista, ja hän lähti Etelä-Saksan Augsburgiin, jossa
jonkin aikaa oleskeltuaan jatkoi matkaansa Määriin.
Hübmaierin ei siis ollenkaan toiminut edes Zürichin uskovien kastajien
järjestäytyneen seurakunnan johdossa, joka toiminta alkoi jo vuonna 1524,
vaan Hübmaier toimi Waldshutin seurakunnan johdossa.
Näiden seurakuntien jäsenet olivat kuitenkin kummallakin paikkakunnalla
sitoutuneet niin kokosydämisesti Vuorisaarnan sanatarkkaan noudattamiseen,
että on täysin `mieletön väite´ samaistaa kumpaakaan joukkoa tasavallan
rajoilla riehuneeseen evankelis-radikaalisten talonpoikien kapinajoukkoon.
Hübmaierilla ja kastajien seurakuntien jäsenillä oli vankkumattomana
periaatteena, että tosikristittyjen kuului henkilökohtaisella tasolla
pidättäytyä kaikesta väkivallasta edes pahalle vastarintaa tekemisen
tarkoituksessa. He eivät siis saaneet missään olosuhteissa turvautua
väkivaltaan edes itsensä puolustamisen tarkoituksessa, vaan heidän oli
elettävä tässä maailmassa kirjaimellisesti `niin kuin lampaat susien
keskellä´.
Se on totta, että Hübmaierilla oli ollut aikaisemmin pyrkimys vaikuttaa
joihinkin talonpoikiin omalla rauhoittavalla esimerkillään. Näin hän
tekikin, yrittäen kirjeillään `toppuutella` heitä pysymään erossa siitä
väkivallasta, jota nuo kapinajohtajat saarnasivat.
Kun Hübmaier huomasi rauhoittamisyrityksensä turhiksi, hän katkaisi
suhteensa heihin, sanoutuen heistä ja heidän linjastaan täysin irti.
Siksi on törkeää valhetta leimata Hübmaier kapinajohtajaksi ja myöhemmän
polttoroviokohtalonsa muka ansainneeksi.
Saattaa tosin olla niin, että jotkut ovat sotkeneet Hübmaierin
henkilön erääseen toiseen. Lutherin professorikollega Karlstad näet
asettautui radikaaliuskonpuhdistuksen väkivaltaisen siiven agitaattoriksi
siinä vaiheessa kun Luther, heidän Wittenbergiin tultuaan, asettui heitä
vastustamaan.
Lainaan vielä muutaman rivin Holmquistin ja Westinin kirkkohistorioiden
teksteistä, ensin Holmquistin toisen osan sivulta 64:
"Hübmaier puuttui tähän kansanomaisella johtajakyvyllään ja lienee tehnyt
talonpojille huomattavan palveluksen edellä mainittujen 12:n artikkelin
sepittämisellä.
Sitä vastoin hän hylkäsi Münzerin verisen vallankumousohjelman. Kun tätä
kuitenkin seurattiin, hän erosi talonpoikaisliikkeestä. Sen sijaan hän
liittyi kastajiin ja tuli heidän päätaistelijakseen, julkaisemalla kirjan
`Avoin vetoomus kaikille uskoville kristityille´ v.1525."
Mitä taas Arffman on sillä kirjansa maininnalla tarkoittanut, kertoessaan
Hübmaierin puoltaneen evankeliumin asian aseellista puolustamista, se selviää
Gunnar Westinin ”Vapaan kristillisyyden historia” - kirjan sivujen 138 - 139
seuraavista maininnoista:
"...Hübmaier erosi selvästi muista kastajajohtajista siinä, ettei
hän ollut torjuvalla kannalla esivaltaan ja miekkaan. ... ”
”...hän oli tässä kysymyksessä kulkenut toista tietä kuin ne, jotka
joutuivat määräämään radikaalin pasifistisen liikkeen kehityksestä.
..."
"Hübmaierin oli pakko Waldshutissa todeta, että kaupunkia voidaan
laillisesti puolustaa, vaikka ylivoima siellä olikin liian suuri.”
”Määrissä hän oli von Liechtensteinin herrojen luona oppinut ymmärtämään,
että kristitty esivalta saattaa palvella myös evankelista asiaa."
"Esivallan täytyy ottaa kanta myös sodan ja rauhan kysymykseen, ja tosi
kristitty alamainenkin voi olla esivallan palveluksessa. Sotaa hän piti
pahan rangaistuksena, ja jos niin piti olla, kristitty saattoi osallistua
siihen. ..."
Selvennystä edelliseen:
Edellä esitetyillä näkemyksillään Hübmaier ”erottui” omassa seurakunnassaan
vallitsevasta ”pasifistisesta” linjasta siihen määrään, ettei häntä myöhemmin
edes tahdottu tunnustaa ”omaksi mieheksi”.
Ei kuitenkaan ole syytä antaa hetkeksikään myöten väärietelijöiden yrityksille
tulkita tämä Hübmaierin antama ”miekankäyttömyönnytys” nurinkurisesti ja väärin,
eli siis tarkoittamaan muka Müntzerin persoonan ja Müntzerin omaksuman näkemyksen
kaltaista alttiutta väkivaltaisiin kapinatoimiin ryhtymiseen, silloin kun
Hübmaierin persoonasta ja Hübmaierin näkemyksistä on kyse.
Hyväksyessään evankeliumin asian puolustamisen `miekalla´, Hübmaier tietenkin
tarkoitti Waldshut:in kaupungin puolustamista katolilaisia hyökkääjiä vastaan
sodassa ja sodan asein. Määrissä myöhemmin asia kävi Hübmaierille entistäkin
selvemmäksi.
Kaikki yritykset samaistaa Hübmaier Münzerin kaltaiseen kapinajohtajaan ovat
siis tuomitut epäonnistumaan.
Kastajilla oli näet helmikuussa 1527 kokous Schaffhausenin Schleitheimissa,
ja siellä laadittiin eräänlainen ”uskontunnustus” joka sisälsi seitsemän
eri artiklaa. Hübmaier oleskeli jo tuolloin Määrissä, ja liikkeen vanhemmista
johtajista Grebel ja Manz olivat jo tuolloin kuolleet. Westinin kirkkohistorian
sivuílta 98 ja 99 ilmenee, että Michael Sattler näyttää toimineen tämän kastaja-
synodin johtajana, ja mukana olivat todennäköisesti myös miehet Röubli, Blaurock
ja Brötli.
Artiklojen alkusanoista ilmenee, että liikkeen sisäiset vastakohtaisuudet
olivat kokouksen ja artiklain kirjoittamisen syynä. Tämän kastajaliikkeen
maltilliset ja harkitsevat johtajat olivat ottaneet asiakseen artiklojen
kirjoittamisen keinoin torjua spiritualistiset eksytykset.
Westinin kirjan sivuilla 100 ja 101 selostetaan näitten artiklojen sisältöä,
ja artiklat 4 ja 6 ovat `miekan käytön´ oikeutuksen suhteen mielenkiintoisia
ja valaisevia.
Neljännen artiklan selostuksessa mainitaan muun muassa:
”Tosi uskovien on lähdettävä Baabelista ja maallisesta Egyptistä, ja
heidän pitää inhota ja karttaa kaikkea, mikä ei liity Jumalaan ja
Kristukseen.
Kristitty ei silloin saa käyttää myöskään miekkaa – `die teufelischen
waffen des gewalts´ (väkivallan perkeleellisiä aseita). Kristus on
sanonut, ettei tule tehdä pahalle vastarintaa.”
Tämä neljäs artikla, jonka myös Hübmaier on liikkeen linjaksi hyväksynyt,
kieltää selvin sanoin kristityltä ytksilölinjalla väkivallan keinoihin
turvautumisen. Asia on aivan selvä ja yksiselitteinen.
Sen sijaan kuudes artikla käsittelee suhdetta esivaltaan ja valtioon.
Tämän sisältöä Westin selostaa seuraavin sanoin:
”Siinä sanotaan, että `miekka´ on Jumalan järjestys Kristuksen valta-
kunnan ulkopuolella olevaa maailma varten, jotta esivalta rankaisisi
tarpeen vaatiessa jopa kuolemalla sitä, joka tekee pahaa, mutta suojelisi
sitä, joka tekee hyvää.
Mutta niille jotka elävät Kristuksen täyteydessä, kuuluu seurakunnan
pannarangaistus, eikä kukaan sen jäsenistä saa kuulua esivaltaan.
he käyttävät rangaistessaan ainoastaan Jumalan sanaa, heidän aseistuksenaan
on totuus, vanhurskaus, rauha, usko ja pelastus.”
Tämä kuudes artikla hyväksyy miekan käytön esivallan aseeksi seurakunnan
ulkopuolisen maailman hallitsemiseksi, mutta tämäkin painottaa, ettei
seurakunnan jäsen saa kuulua esivaltaan joka tuota `miekka´ - asetta
käyttää.
Kaikkien seurakunnan jäsenten aseistuksena ovat nuo viisi lueteltua:
totuus, vanhurskaus, rauha, usko, pelastus, ja kuudentena pannan
käyttö eli yhteydestä erottaminen rikkoneita seurakunnan jäseniä
kohtaan.
Lienee nyt vihdoinkin selvää, ettei ketään täysjärkistä ja rehellistä
uskovaa pitäisi enää saada omaksumaan noita valheellisia ja herjaavia
väitteitä, joilla Hübmaieria ja hänen seurakuntayhteyksiensä muitakin
jäseniä on yritetty väkivaltaa käyttäneiksi kapinallisiksi mustata.
Tuollaiset yritykset eivät silti tule loppumaan. Kyllä ne jatkuvat, koska
ne johtuvat kristillisen historian tarkoitushakuisesta vääristelemisen
halusta.
Näitten luterilaisten sylilapsien kasteopin kannattajien perään antamattomana
ja luovuttamattomana ”pakkomielisenä tarpeena” näyttää olevan, että heidän
täytyy keinolla millä hyvänsä päästä samaistamaan myös Hübmaier samaan
”pahojen poikien kastiin” Müntzerin kanssa.
Ilmeisesti heidän mielenrauhansa muussa tapauksessa järkkyisi liikaa, jos he
joutuisivat myöntämään `totuuden´ siitä, mikä tosiasiassa oli Lutherin arvo
todellisena uskonpuhdistajana verrattuna Hübmaierin.”
Lopuksi:
Suosittelen luettavaksi Holmquistin kirkkohistorian toisesta osasta tekstit
sivulta 47 alkaen sivulle 66.
Suosittelen samoin luettavaksi Christensen – Göransson:in kirkkohistorian
toisesta osasta tekstit alkaen sivulta 142 sivulle 161.
Suosittelen luettavaksi Kaarlo Arffman:in Kirkon historia- teoksesta
tekstit alkaen sivulta 133 sivulle 136.
Edelleen suosittelen luettavaksi Kaarlo Arffmanin koko kirjan
”Reformaatio vai restituutio?”
Suosittelen luettavaksi Gunnar Westinin ”Vapaan kristillisyyden historia” –
kirjan sivut 58 – 178.
Suosittelen luettavaksi Juhani Kuosmasen kirjasta ”Herätyksen historia”
sivut 78 – 84.
Suosittelen lukemaan Alister NcGrath:in kirjan "Ateismin lyhyt historia.".
Varsinkin kirjan sivut 211- 217.
Lukeminen olisi kuitenkin suoritettava ilman vääristäviä silmälaseja,
sillä luterilaisuuden opin silmälasien läpi luettaessa, lopputulos
ilman muuta vääristyy, eikä lukeminen koidu hyödyksi.
Kirjojen arvosta:
Sitten hiukan edellä mainitsemieni kirjojen lähdearvosta, joiden sisällön
arvoa jotkut teologian opiskelijat ovat yrittäneet nettikeskustelun
palstoilla kommenteissaan mitätöidä ja halventaa.
Juhani Kuosmasen kirjassaan kertoo, juuri Westinin kirjan mainiten
ja Westinin kirjaan vedoten, että Kuosmanen `tyytyi´ itse käsittelemään
otsikon `Anabaptistit´ alla kastajia vain kolmella kirjansa sivulla
(sivut 78, 79 ja 80).
Seuraavilla kirjansa sivuilla (sivut 81, 82, 83 ja 84) Kuosmanen
kertoo kastajien myöhemmistä vaiheista `Mennoniitat” – otsikon
alla.
Kun siis eräät ovat olleet valmiita `heittämään tämän kirjan roskiin´,
osoittaa se ainoastaan sen, miten vastuuttomasti he ovat omaksuneet
toimintaperiaatteen, jonka mukaan ”tarkoitus pyhittää keinot jopa
äärimmäisyyksiin asti”.
Heidän `rohkeutensa´ Kuosmasen kirjaa kohtaan ilmeisesti perustuu
siihen, kun kirjan tekijä takakannessa tunnustaa, ettei tämä teos ole
”tieteellinen tutkimus” eikä Juhani Kuosmanen ilmeisestikään ole
sen enempää teologian tohtori kuin professorikaan.
Tällöin nämä roskiin heittäjät eivät ota huomioon sitä, että vaikka
kirja ei ole ”tieteellinen tutkimus” sen tiedot perustuvat silti
”aikojen kuluessa aiheesta tehtyihin tieteellisiin tutkimuksiin´.
Tämäkin näet sanotaan kirjan takakannessa.
Kun Westin oli muistaakseni Lundin yliopiston oppineita, ei Kuosmasen
kirjan halveksijoilla sentään taida olla rohkeutta julistaa tätä
Westinin teosta samaan roskakoriin kuuluvaksi, johon he tuomitsivat
tuon Kuosmasen kirjan. Westinin kirja on sen sijaan näiden halveksijoiden
mielestä muka `tarkoitushakuinen´ ja ´tiedoiltaan vanhentunut´, kuten
heidän käyttämänsä ilmaisut kuuluivat.
Lienee syytä huomauttaa, että vuonna 2004 ilmestynyt Kaarlo Arffmanin
”Kristinuskon historia” mainitsee kirjallisuusviitteissään myös tämän
Westinin ”Vapaan kristillisyyden historia” – teoksen, joten Arffman
antaa täyden arvon Westinin teoksen sisällölle, toisin kuin mainitut
arvostelijat.
Arffman mainitsee saman kirjansa kirjallisuuslähteissä myös Christensen –
Göranssonin Kirkkohistorian, joten tuonkaan lainaamani kirjan antamia
tietoja on turha tarkoitushakuisesti yrittää väheksyä, Holmquistin
kirkkohistoriasta puhumattakaan.
Alister NcGrath:in kirjan "Ateismin lyhyt historia" suosittelen
lukemaan seuraavasta syystä.
Varsinkin kirjan sivut 211- 217 kertovat näet helluntailaisuudesta,
ja niissä mainitaan muun muassa:
"...helluntailaisuus on jo nyt roomalaiskatolilaisuuden jälkeen merkittävin
kristillinen vaihtoehto. Se on jättänyt taakseen valtakirkkoina itseään
pitävät protestanttiryhmät" (sivu 215)
Ja sivulla 214 sanotaan:
"Nykyhetkellä arvioidaan maailmassa olevan 500 miljoonaa helluntailaista
maailman eri kolkissa."
Sivulla 215 sanotaan:
"On helppo havaita myös, mikä merkitys helluntailaisuudella on ateismin
kohtalon kannalta. Kristinusko pystyy keksimään itsensä uudestaan - vaikka
tästä mielellään puhutaankin uudistuksena tai apostolisen kristinuskon
kadonneiden tai unohdettujen piirteiden palauttamisena. Uusi kristinuskon
muoto on yhteiskunnallisesti aktiivista, eikä sitä vaivaa turha kirkko-
byrokratia."
Tämän kirjan kirjoittaja on sama mies joka on toimittanut myös kirjan nimeltään
"Modernin Teologian Ensyklopedia", joten ei ole kysymys mistään `turhasta hepusta`
jonka kirjoituksille joidenkin teologian opiskelijoiden sopisi vain ylemmyyden-
tuntoisesti hymähdellä.
Eli, luterilaistenkin pitäisi havahtua tosiasioiden edessä. Täällä Suomessa
luterilaisuus on kansan- ja valtionkirkko- asemansa tähden valtakirkko, mutta
niin ei suinkaan ole muualla maailmassa.
Maailmanlaajuisesti luterilaisuus on melko pieni vähemmistö, ja tämä tosiasia
tulisi kaikkien täälläkin tiedostaa. Ehkä se auttaisi totuuden omaksumista,
kun oivallettaisiin, että juuri se uskonpuhdistuksen aikainen kastajaliike,
joka kastenäkemyksiensä tähden hävitettiin Euroopasta väkivallalla pois,
kantaa tänäänkin kaikkialla maailmassa todellista hedelmää Herrallemme.
Luterilaisuudesta sen sijaan voisimme todeta, kuten sananlasku sanoo:
"Pieniä ne silakat ovat joulukaloiksi".
APOSTOLIEN TEKOJEN KASTETEKSTIT
Kasteesta helluntaipäivänä kertoo Apt. 2 luku, jakeet 37-41. Pietarin saarnan vaikutuksesta kuulijat saivat piston sydämiinsä ja kysyivät:" Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?",
Silloin Pietari vastasi:
"Muuttakaa mielenne ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksi saamiseksi, niin te tulette saamaan Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu, ja kaikille jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu."
Seuraavat huomiot näyttävät tekstin perusteella ilmeisiltä:
1. Kaste kuului tietoisen mielenmuutoksen yhteyteen.
2. Kaste toimitettiin syntien anteeksi saamiseksi.
3. Pyhän Hengen lahjan saamisen ehtona oli mielenmuutos ja kasteen vastaanottaminen.
4. Erityisesti on huomioitava, ettei Pietari sanonut:
"...kastattakoon kukin itsensä ja perheensä", vaan (ainoastaan) "itsensä." Tämä osoittaa, ettei helluntaipäivänä suinkaan kastettu kokonaisia perheitä perheen päiden kääntymyksien perusteella.
5. Kun teksti jatkaa, sanoen: "Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin", edellyttää tämä kunkin kastettavan henkilökohtaista kääntymystä kasteen saamiseksi.
Samarian kasteteksti edellyttää samaa. Tekstin (Apt.8:5-17) jae 12 sanoo:
"Kun he nyt uskoivat Filippusta, joka julisti heille evankeliumia Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksen Kristuksen nimestä, niin he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset."
1. Teksti sanoo, että saarnan sisällön uskoneet ottivat vastaan kasteen.
2. Kun sekä miehet että naiset mainitaan erikseen, tämä osoittaa, ettei ollut kyse perhekunnista.
3. On huomioitava, että vaikka miehet ja naiset mainitaan erikseen, lapsia ei mainita ollenkaan.
Etiopian kuningattaren hoviherran kasteesta kerrotaan samassa luvussa (8:26–39). Tämän kertomuksen mukaan hoviherra kysyi, Filippuksen evankeliumin julistusta ensin kuunneltuaan:
"Katso, tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?"
Meidän kirkkoraamatun tekstistämme puuttuu Filippuksen vastaus kysymykseen, eli 37 jae, koska se puuttuu myös eräistä kreikan alkukielisistä käsikirjoituksista (papyrus 45, Codex A, B, C, P) joita nykyään arvostetaan eniten. Olisi kuitenkin ollut kovin outoa, jos hoviherra olisi käskenyt pysäyttämään vaunut, Filippukselta mitään vastausta saamatta. Tästäkin syystä ortodoksisen kirkon virallisessa tekstiperinteessä esiintyvä jae 37 tuntuu asiaan kuuluvalta.
Tämän jakeen mukaan Filippus vastasi hoviherralle, esittäen hänelle hänen kastamisensa ehdon seuraavin sanoin:
"Jos sinä kaikesta sydämestäsi uskot, se on luvallista."
Eräässä codexissa (Laudianus) esiintyy toisenlainen vastaus:
"Jos sinä uskot kaikesta sinun sydämestäsi, sinä olet pelastuva."
Jatkossa hoviherra vakuuttaa kummankin tekstimuunnoksen mukaan uskovansa Jeesukseen Jumalan Poikana:
"Minä uskon Jeesuksen Kristuksen olevan Jumalan Pojan." / "Minä uskon Kristukseen, Jumalan Poikaan."
Hoviherran kastamista koskevasta kertomuksesta on tehtävissä seuraavat huomiot:
1. Edellä esitetyn mukaan uskon tunnustus oli kasteen saamisen ehto.
2. Samasta ehdosta todistaa epäsuorasti myös saman luvun jakeen 13 sanat: "...Simon itsekin uskoi, ja kasteen saatuansa...", vaikkakin hänen mielenlaatunsa paljastui myöhemmin vääräksi (18-24).
Paavalin kääntymyksestä on kerrottu Apt.9:1-30, mutta kiinnostavaa on se, mitä Paavali Luukkaan mukaan itse kertoi Ananiaan hänelle sanoneen (22:16):
" Ja nyt, mitä aiot? Noustuasi anna kastaa itsesi ja pestä pois sinun syntisi, avuksi huudettuasi hänen nimeään." (Tai:"...avuksi huutavana hänen nimeään." tai: "...vetoavana hänen nimeensä.") Aoristin mediumin partisiippi "epikalesamenos" ilmaisee joko edeltävää tai samanaikaista tapahtumaa suhteessa muuhun tekemiseen.
Tekstin mukaan kaste merkitsee syntien pois pesemistä, ja Paavalia kehotettiin käymään tälle pesulle edellä tai samanaikaisesti Herran nimeä itselleen (mediumi) avuksi huutavana.
Korneliuksen perhekunnan kastamisesta kerrotaan 10 luvussa. Kun Kornelius, enkeliltä käskyn saatuaan, kutsutti apostoli Pietarin, oli hän jo koonnut sinne lähimmät ystävänsä ja sukulaisensa. Kun Pietari saapui, Kornelius sanoikin Pietarille:
"Nyt olemme siis tässä kaikki Jumalan edessä, kuullaksemme kaiken, mitä Herra on käskenyt sinun puhua."
Enkeli oli näet sanonut Korneliukselle:
"Hän (Pietari) on puhuva sinulle sanoja, joiden kautta sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi"(11:14).
Korneliuksen kerrotaan olleen jo entuudestaan hurskaan ja Jumalaa pelkääväisen, "niin kuin koko hänen perhekuntansakin"(10:1-2).
Kun Pietari sitten saarnasi, lankesi Pyhä Henki kuulijoiden ylle, ja he alkoivat puhumaan kielillä ja ylistämään Jumalaa. Tällöin Pietari kysyi, voiko kukaan kieltää kastamasta vedellä näitä Pyhän Hengen saaneita. Kukaan ei voinut kieltää, ja niin Pietari käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen.
Koska edellä selostettu kertomus on ensimmäinen koko perhekunnan kääntymystä selostava tapahtuma Apostolien teoissa, on meidän jos mahdollista selvitettävä, millä perusteella tämän perhekunnan jäsenet kastettiin.
Saammekin asiaan lisävalaistusta saman kirjan seuraavasta luvusta (11:1-18), jossa kerrotaan Pietarin joutuneen Jerusalemiin palattuaan syytöksen alaiseksi Korneliuksen kodissa vierailunsa tähden. Pietarin syyttäjilleen pitämän vastauspuheen loppuosa (jakeet 15-17), kuten myös syyttäjien tämän jälkeinen toteamus, on tässä suhteessa merkittävä:
"...Ja sinä aikana kun minä aloin puhumaan, lankesi henki Pyhä päälle heidän kuten myös päälle meidän alussa. Ja minä muistin Herran sanoman, jonka hän sanoi:`Johannes tosin kastoi vedessä, mutta te tulette kastetuiksi Hengessä Pyhässä.` Jos siis yhtäläisen lahjan antoi Jumala heille kuin myös meille, uskottuamme Herraan Jeesukseen Kristukseen, kuka minä olin, kyetäkseni estämään Jumalaa?" Ja tämän kuultuaan he rauhoittuivat ja ylistivät Jumalaa, sanoen, "Siis myös pakanakansoille Jumala mielenmuutoksen elämäksi antoi."
Pietarin mukaan Pyhän Hengen lahja annetaan uskoon tulon perusteella. Kuulijoille oli itsestään selvyys, että kysymys on uskoon tulleiden kohdalla myös mielenmuutoksesta.
Kun tässä yhteydessä muistamme Pietarin kehotuksen (2:38):
"Muuttakaa mielenne ja kastattakaa itsenne Jeesuksen Kristuksen nimeen, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan",
lienee pidettävä jokaista Korneliuksen perhekunnan jäsentä henkilökohtaisesti uskoon tulleena ja mielensä muuttaneena.
Samaa edellyttää Pietarin selvitys tapahtuneesta apostolien kokouksessa, josta kerrotaan Apt. 15:7-9:
"Ja paljon väittelyn ollessa meneillään, Pietari, noustuaan, sanoi heille: "Miehet, veljet, te tiedätte, että jo muinaisina päivinä Jumala teidän keskuudessanne valitsi pakanat minun suuni kautta kuulemaan evankeliumin sanan ja tuleman uskoon. Jumala, sydäntentuntija, todisti, antaen heille Pyhän Hengen, kuten myös meille. Ja ei mitään erotellut välillä meidän ja heidän, uskolla puhdistaessaan heidän sydämensä."
Tässä edellä Pietari viittasi Korneliuksen kodin tapahtumiin, sanoen itse, että kuulijat tulivat uskoon evankeliumin sanan kuultuaan. Pyhä Henki vuodatettiin heihin sillä perusteella, että Jumala oli puhdistanut heidän sydämensä uskolla.
Lyydian perhekunnan kääntymisestä kerrotaan Apt. 16:11-15,40: Kun Paavali rukouspaikassa alkoi puhumaan sinne kokoontuneille naisille, Lyydiakin oli siellä kuulijoiden joukossa. Jatkosta sanotaan:
"Ja eräs nainen, nimeltään Lyydia, Jumalaa pelkääväinen purppuramyyjä Thyateiraan kaupungista, kuuli, jonka sydämen Herra avasi ottamaan vaarin Paavalilta puhutuista. Ja kun hänet kastettiin ja hänen huonekuntansa, hän pyysi, sanoen: `Jos te arvioitte minun olevan Herraan uskovaisen, sisälle tullen minun talooni, majailkaa.` Ja hän vaati meitä."
Tämä teksti on siitä erikoinen, että se on Apostolien teoissa ensimmäinen ja ainoa kohta, joka todella näyttää edellyttävän, että koko perhekunta kastettiin uskoon tulleen perheenpään (ja vieläpä naispuolisen) uskon perusteella. Voidaan näet kysyä, että jos tässä tekstissä edellytetään myös perhekunnan muiden jäsenten henkilökohtaista uskoon tuloa, miksei siitä mainita mitään? Vai oliko yksin Lyydia (perhekuntansa päänä) tarpeeksi arvostettu, että hänen uskoon tulostaan kannatti mainita?
Tekstiä tulkittaessa on otettava huomioon seuraavat seikat:
1. Kun Lyydia oli nainen, mutta silti perhekuntansa päähenkilö, hän oli joko naimaton tai leski.
2. Perhekunta merkitsee: talo, talonväki, huonekunta, ja sillä tarkoitetaan usein palvelusväkeä.
3. Filippissä kerrotaan tapahtuneen vain kaksi kääntymistapahtumaa: Lyydian ja vanginvartijan perhekunnat.
4. Kun apostolit palasivat vanginvartijan luota, he menivät uudelleen Lyydian tykö. Siellä heistä kerrotaan (jae 40), että:
"... he näkivät veljet ja he rohkaisivat heitä ja he lähtivät pois."
5. Nämä veljet olivat ilmeisen selvästi juuri Lyydian perhekuntaan kuuluvia. He olivat Lyydian palvelusväkeä, ja koska he olivat "veljiä", he olivat myös henkilökohtaisesti uskoon tulleita.
Näin Luukkaalta on jäänyt vain yksinkertaisesti kertomatta heidän Lyydian kääntymyksen jälkeisestä kääntymyksestään, ja ehkä vain siitä syystä, ettei hänellä ollut heidän kohdaltaan yksityiskohtaisia muistiin merkintöjä.
Koska meille on selvää, ettei ketään Lyydian perhekunnan jäsenistä ole vasten tahtoaan väkisin pakotettu suostumaan kastettavaksi, voimme yhtyä Joachim Jeremiaksen kirjasessa "Lapsikaste kirkon alkuaikoina" julkituoman mielipiteen alkuosaan:
"Lyydia, joka todennäköisesti leskeksi jäätyään oli perheensä pää, tuli uskoon, ja sen johdosta `hänet ja hänen perhekuntansa` kastettiin. On selvää, että kuvaus on tässä hyvin tiivistettyä ja jättää mainitsematta, kuinka evankeliumia julistettiin myös Lyydian perheenjäsenille ja kuinka se vaikutti heissäkin uskon."
Sen sijaan mielipiteen loppuosan totuusarvo on mielestäni tosin mahdollinen mutta silti kovin kyseenalainen. Sehän ei näet UT:n tekstien opetuksen valossa näytä todellakaan pitävän paikkaansa;
Mielipiteen loppuosa kuuluu:
"Mutta kuvaavaa on, että Luukas voi kertoa tällä tavalla. Sillä näin hän ilmaisee, että ratkaisevaa oli, kuten G. Gullman sanoo `perheen yhteenkuuluvuus kasteen ollessa kyseessä eikä jokaisen perheenjäsenen yksilöllinen ratkaisu`."
Vanginvartijan perhekunnan kääntymyksestä kerrotaan Apt. 16:25-34:ssä. Herätykseen tapahtumien tähden tultuaan, vartijasta kerrotaan (jakeet 30-31):
"Ja johdattaessaan heitä ulos, hän sanoi: `Herrat, mitä minun tulee tehdä, jotta minä pelastuisin?` Ja he sanoivat: `Usko Herraan Jeesukseen, ja sinä . olet pelastuva, sinä ja sinun huoneesi.`"
Vanginvartijalle annettua vastausta ei suinkaan tulkitaan oikein, jos tulkitaan perhekunnankin pelastuvan perheenpään uskon perusteella. Tässäkin on selvää, että henkilökohtaisen uskomisen ehto koskee jokaista perheenjäsentä erikseen. Tämä ilmenee siitä, mitä vanginvartijan kodissa kerrotaan jatkossa tapahtuneen (16:32):
"Ja he puhuivat hänelle Herran sanaa ja kaikille hänen talossaan. (16:33) Ja ottaessaan heidät tykönsä sillä yön hetkellä hän pesi heidät haavoistaan, ja hänet kastettiin ja kaikki hänen (omaisensa), kohta. (16:34 ) Ja vieden heidät ylös taloon, hän asetti (heidät) pöydän ääreen, ja hän riemuitsi talonväkineen Jumalaan uskoon tulleena."
Kasteen edellä evankelioitiin tekstin mukaan jokainen vanginvartijan perheenjäsen, joten perhe riemuitsi hänen kanssaan, ei vain hänen, vaan jokaisen perheenjäsenen henkilökohtaisesta uskosta.
Krispuksen perhekunnan kastamisesta kerrotaan Apt. 18:8:ssa:
"Ja Krispos, synagoogan esimies, alkoi uskoa Herraan koko hänen huonekuntansa kanssa, ja monet kuulolla olleista korinttolaisista alkoivat uskoa ja heidät kastettiin."
Edellä teksti sanoo vastaansanomattoman selvästi kaikkien kastettujen alkaneen ennen kastettaan uskoa kuulemaansa sanomaan. Kun he sitten ilmaisivat uskovansa, heidät kastettiin.
Efeson opetuslapsista kertoo Apt. 19:1-7. Efesossa oli (ilmeisesti Apolloksen julistuksen tuloksena, joka tunsi ainoastaan Johanneksen kasteen) 18:24-26) muutamia opetuslapsia, Paavalin tullessa sinne. Paavali kysyi heiltä, havaittuaan heiltä puuttuvan jotakin kristitylle oleellista:
"Saitteko Pyhä Hengen, kun tulitte uskoon?"
Uuden kirkkoraamatun mukaan he vastasivat kysymykseen:
"Emme ole edes kuulleet mistään Pyhästä Hengestä."
Tämä käännös on varmasti liioitteleva, sillä alkutekstin mukaan heidän vastauksensa kuului:
" Emme edes, jos Pyhä Henki on, ole kuulleet."
Papyrus 38 mukaan ( joka on todennäköisesti vanhin säilynyt tämän kohdan sisältävä käsikirjoitus kappale) he vastasivat:
"Emme ole edes, jos Pyhän Hengen ovat jotkut saaneet, ole (siitä) kuulleet." (Vastaus tässä muodossa esiintyy myös eräissä vanhan italan, syyrian, ja koptinkielisissä käännöksissä.)
Vastauksen kuultuaan Paavali tiedusteli heiltä heidän saamansa vesikasteen laatua, ja sai kuulla heidät kastetun (tässä vaiheessa jo) menneeseen aikaan kuuluvalla Johannes Kastajan parannuksen kasteella. Paavali selitti heille, että Johanneksen mielenmuutoksen kaste kuului sellaisenaan menneeseen aikaan, ja että Herra Jeesus oli ylösnoustuaan käskenyt tehdä oppilaita itselleen omassa nimessään. Näin ollen heidätkin tulisi kastaa Herran Jeesuksen nimeen, eli siihen ainoaan nimeen, joka on taivaan alla ihmisille annettu, jossa heidän tulee pelastua (Apt.4:12).
Osa vanhoista käsikirjoituksista (Codex Besae Cantabrigiensis = D, ja Peshitto) vielä kertoo jakeessa 5, mihin nimeen ja myös miksi heidät kastettiin uudelleen:
"Ja tämän kuultuaan heidät kastettiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, syntien anteeksi saamiseksi."
Kun heidät oli näin kastettu, asetti Paavali kätensä heidän päälleen, jolloin he saivat Pyhän Hengen.
Tekstistä ilmenee, että ennen kuin nämä miehet tapasivat Paavalin, he eivät olleet alkuperäisessä mielessä vielä kristittyjä. Heiltähän puuttui syntien anteeksi anto ja Pyhän Henki. Vaikka Johannes Kastajakin saarnasi mielenmuutoksen kastetta syntien anteeksi saamiseksi (Mark.1:4), hän ei silti välittänyt itse anteeksiantoa. Kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara selittääkin Uuden testamentin parafraasissaan osuvasti Markus 1:4:n tekstin merkityksen:
"Ja Johannes oli tuon aikakauden alku, kastaen erämaassa ja saarnaten kastetta mielenmuutoksen osoitukseksi, jotta kastetut saisivat syntien anteeksiannon, kun vastaanottaisivat vähän ajan päästä tulevan Messiaan."
Korinttolaiskirjeessään Paavali kertoo kastaneensa vielä Stefanaankin perhekunnan (1 Kor.1:16). Tästä perhekunnasta kerrotaan saman kirjeen lopussa (16:15-16), että:
"he olivat antautuneet pyhien palvelukseen."
Kun Paavali kehottaa olemaan kuuliaisia tämän perheen jäsenille ja heidän kaltaisilleen, jotka "työtä tekevät ja vaivaa näkevät", lienee lupa olettaa jokaisen Stefanaan perhekunnan jäsenen olleen myös henkilökohtaisesti uskossa.
Juuri tutkimamme Apostolien tekojen kastetekstit edellyttävät selvästi henkilökohtaista uskoon tuloa ja uskon tunnustusta kasteen edellä jokaiselta kastettavalta. On näin ollen ilmeisen selvää, että Jeesuksen lihassa vaelluksensa päivänä tekemä ero (lasten siunaamisen ja hänen oppilaikseen suostuvien ymmärtävässä iässä olevien kastamisen välillä) periytyi myös alkukristilliseen kastekäytäntöön.
Kunnioittakaamme silti niitäkin, joiden mielestä täyttä varmuutta Apostolien tekojen teksteistä ei voida vetää, selostamalla tässä heidänkin mielipiteensä. Heidän mielestään esimerkiksi Lyydian perhekunnan tapaus, se miten Luukas siitä kertoo, pakottaa jättämään tilaa mahdollisuudelle, että perhekuntien kasteet ovat saattaneet alusta alkaen koskea kaikkia perheenjäseniä, siis myös pieniä lapsia, jos niitä on perheessä ollut. Tällaisesta mielipiteestä (jonka eräästä perustelusta jo edellä mainitsin) on oivana esimerkkinä Joachim Jeremiaksen kirjasta "Lapsikaste kirkon alkuaikoina" lainattu kohta, joka tekee johtopäätöksiä mainituista Apostolien tekojen kohdista:
"Tarkoitetaanko nyt äsken mainituissa kohdissa, jotka puhuvat `perhekuntien` kääntymisestä ja kasteesta, myös lasten - sylivauvojenkin - kastamista? Ensimmäisen vastauksen kysymykseen löydämme jo siitä seikasta, että pelkän `perhekunnan` sijasta saatetaan puhua `koko perhekunnasta`, `kaikista omaisista`. Vahvistavien ilmausten käyttö osoittaa yksiselitteisesti, ettei ainoaakaan huonekunnan jäsentä jätetty kasteen ulkopuolelle. Kun muistamme, millainen vanhempien lähetysseurakuntien sosiaalinen koostumus oli, vaikuttaa epätodennäköiseltä, että kyseisiin huonekuntiin olisi kuulunut huomattavia orjamääriä. Siksi uskottavammalta tuntuu otaksuma, että vahvistavat ilmaukset `kaikki`, `koko` jne. viittaavat perheen kaikkiin lapsiin."
Lienee vielä syytä lainata tähän yhteyteen Eduard Lohsen kirjassa "Uuden testamentin sanoma" esiintyvä kannanotto:
"Emme tietä kastettiinko varhaisimmassa kristikunnassa lapsia. Kun satunnaisesti puhutaan kokonaisten huonekuntien kastamisesta (1 Kor.1:16, Apt.16:15, 18:8), on mahdollista, että tällöin on ajateltu myös lapsia. Yksiselitteiset viittaukset tälläiseen puuttuvat kuitenkin."
Ehdotonta varmuutta ei siis Lohsen mukaan ole löydettävissä Uuden testamentin perhekuntien kastamisesta kertovien tekstikohtien perusteella.
Valkeuden henkivallan ylienkeli tekeytyy Jeesukseksi ja kastaa omalla upotuskasteellaan, sillä toisella kastella omakseen.
2. Kor. 11:4
Jos joku tulee luoksenne ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet, jos te saatte jonkin toisen hengen kuin sen, jonka olette jo saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette jo ottaneet vastaan, niin sellaista te kyllä hyvin siedätte.
13 Sillä semmoiset ovat valheapostoleja, petollisia työntekijöitä, jotka tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi.
14 Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi.
15 Ei ole siis paljon, jos hänen palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi, mutta heidän loppunsa on oleva heidän tekojensa mukainen.
Meno on kovaa, mutta oikea Jeesus ei ole koskaan ollut mukana näiden veijareiden upotuskasteissa.
22 Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?'
23 Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'.
Kaikissa viidessä erikseen mainitussa perhekuntakasteessa kaikki perhekuntalaiset sanotaan kastetun välittömästi. Lapsien uskoa ei kielletty. Lapsilta ei kielletty kastetta. Ketään perhekuntalaista ei sanota jätetyn kastamattomaksi minkään syyn vuoksi. Eikä ketään perhekuntalaista jätetty pelkän ihmissiunauksen varaan seurakunnan ulkopuolelle.
perhekunta tarkoitti isäntäväen perheen lisäksi koko huonekuntaa, johon luettiin palvelijoiden perheet ja orjien perheet lapsineen, jotka kastettiin perheenpäämiehen tahdon ja uskon mukaisesti samantien heti välittömästi samaan uskoon perheenpäämiehen kanssa
antiikin ajan kastettu perhekunta saattoi käsittää lähes tuhat henkeä
erikseen mainittujen kastettujen perhekuntien lisäksi tietenkin kastettiin lukuisa määrä muita perhekuntia, joista ei Raamatussa mainita yhtään mitään
Se tiedetään kirkkohistorian puolelta, että Jeesuksen seurassa kulkeneet apostolit kastoivat itse ensimmäisten kirkkoisien isovanhempia lapsina (Origenes)
Apostolit saivat kastekäskyn Jeesukelta(Matt.28:19-20)
Lisäksi he saivat ohjeita kastamiseen VT:n pesoista, koska heidän aikanaan ei vielä Uutta Testamenttia oltu edes kirjoitettu.
Apostolit lukivat Tooraa.
---
Käytössä apostolisena aikana oli myös toinen perhekaste eli juutalaisuuteen kääntyvien pakanoiden proselyyttikaste. Se ei tietenkään ollut hengelliseltä merkitykseltään sama kuin kristillinen kaste. Lapsien kastaminen perhekuntaan kuuluvina oli juutalaisessa yhteiskunnassa täysin selviö.
Jos näet olisit opiskellut, et kirjoittaisi noin perättömiä, mitä nyt viestissäsi höpöttelet.
Yhdessäkään Uudessa testamentissa kerrotuista perhekuntakasteissa ei mainita edes halkaistulla sanalla lapsista, puhumattakaan sylivauvoista.
Kun siis sinä löydät niistä kastettuja sylivauvoja, olet lukenut teksteihin omiasi.
Olet siis lukenut "luulojen kirjaa", ja sitä lukiessa kaikki on sinulle mahdollista.
Luen nyt opiksesi tuo teksti Apostolien tekojen kastetapahtumista, niin ehkä pääset jyvälle siitä
mikä on totta ja mikä kuvittelua.
mitään ehkäisyä ei käytetty, kuten nykyisin uudestikastajat tekevät, kun ehkäisevät lapsien tulon ja sitten estävät pyhän kasteen lapsilta
molemmat asiat on paha synti
Dokumenttitietoja sinulle vastaukseksi
(jo aikaisemmin esitetyn täydennykseksi):
Oppineen Suomessa kirjoittamaa:
"KASTEKÄYTÄNTÖ ALKUSEURAKUNNASSA
Edellä olemme jo todenneet, että alkukristillinen kaste edellytti
Johanneksen kastetta, ja jatkoi sitä kristillisesti tulkittuna.
Alkuseurakunnan kastekäytäntöä tutkittaessa on siis lähdettävä
liikkeelle jo Johannes Kastajan ja itse Herramme Jeesuksen lihassa
vaelluksen ajasta.
Johannes Kastajan synnyttämä kansanliike oli melkoisen laaja,
sillä kun hän saarnasi mielenmuutosta ja mielenmuutoksen
osoitukseksi mielenmuutoksen kastetta: "Hänen tykönsä vaelsi
Jerusalem ja koko Juudea ja kaikki Jordanin ympäristö. Ja
hän kastoi heidät Jordanin virrassa kun he tunnustivat
(julkisesti) syntinsä" Matt.3:1-9). Kun siis Jeesuksestakin
kerrotaan, että hän "teki ja kastoi" oppilaidensa välityksellä
useampia oppilaita kuin Johannes (Joh.3:26, 4:1-2), on kysymys
ollut melko suuresta joukosta. Vaikka heitä helluntaipäivänä
olikin yläsalissa koolla vain noin 120 henkeä (Apt.1:15),
mainitsee Paavali "enemmän kuin viisisataa veljeä", joille
Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen samalla kertaa näyttäytyi
( 1 Kor.15:6). Kun siis ihmiset tulivat Jeesuksen luokse
kuulemaan hänen opetustaan, ja kuultuaan ottivat myös hänen
sanansa vastaan, tullen mielenmuutokseen, teki Jeesus heidät
oppilaikseen, kastamalla heidät aikaisempien oppilaiden
välityksellä.
Nyt on kuitenkin huomattava, että näin Jeesus ei 'tehnyt lapsille,
vaikka lausuikin: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni." Hän ei
kastattanut lapsia, vaan ainoastaan siunasi heitä, asettamalla
kätensä heidän päälleen (Matt.19:13-15, Mark.10:13-16, Luuk.18:15-17).
Jeesuksen tykö tuotuja pieniäkin (Luukas) lapsia hän siis siunasi,
mutta mielenmuutokseen suostuvat aikuiset, sekä miehet että naiset,
hän kastatti oppilaikseen.
Tämä Jeesuksen tekemä ero lasten siunaamisen ja ymmärtävässä iässä
olevien kääntyneiden oppilaiksi kastattamisen välillä periytyi
myös alkuseurakunnan käytäntöön.
Tämä on selvästi nähtävissä Luukkaan kirjoittamasta alkuseurakunnan
historiasta, Apostolien teoista, mutta myös muista Uuden testamentin
kastetta käsittelevistä Paavalin ja Pietarin kirjeiden kohdista."
Oppineen Kreikassa kirjoittamaa:
"Toisaalta on sanottava, että jos apostolit ja ensimmäiset kristityt
olisivat todellakin pitäneet kastetta ympäri leikkausta vastaavana
tapahtumana, he olisivat varmaankin pitäytyneet alusta asti lapsi-
kastekäytäntöön.
Tämä ei ole kuitenkaan historiallisesti todennettavissa kuin vasta
kolmannelta vuosisadalta lähtien.
Kuitenkin tästä kasteen ja ympärileikkauksen käsittämisestä toisiaan
vastaaviksi suorituksiksi syntyi apostolien jälkeisellä ajalla lapsi-
kastekäytäntö, ja se valtasi seuraavina vuosisatoina useimmat
seurakunnat. Aloitettiin siis kastamaan myös kristittyjen vanhempien
lapsia.
Muutamat tosin yrittävät vakuuttaa, että tämä tapa olisi periytynyt
apostoleilta asti. Väitettä yritetään tukea sillä, että vedotaan
Filippin vanginvartijan sekä Lyydian perhekuntien kastetapahtumiin,
ja muihinkin Uudessa testamentissa mainittuihin perhekuntakasteisiin.
Nämä kohdat eivät kuitenkaan ole tarpeeksi selviä lapsikastekäytännön
todisteiksi, sillä emme tiedä, oliko näissä mainituissa perheissä
lapsia jotka kastettiin.
Ainoa minkä varmasti tiedämme, on se, että kolmannella vuosisadalla
Kristuksen jälkeen lapsikaste oli selvänä seurakuntakäytäntönä.
Kun Origenes ja Kyprianus sanoivat, ettei tule estää lapsia saamasta
kastetta, he samalla todistavat vastustuksesta jota tämä lapsien
kastaminen sai osakseen.
Tiedämme myös, että Krysostomus, Naziansinos, Grigorios, Vasilios,
Efraim Syyrialainen, Augustinus ja Ambrosius, vaikka olivat kaikki
syntyneet kristityistä vanhemmista, saivat silti kasteen vasta
ymmärtävässä iässä.
Tästä voidaan vetää johtopäätös, ettei lapsikastekäytäntö ollut vielä
välttämätön vaatimus, eikä se ollut vielä edes levinnyt kaikkien
kristittyjen keskuuteen.
Viidennen vuosisadan aikana tapa kuitenkin yleistyi lopullisesti, ja
siitä lähtien kaikki seurakunnat ovat tavan hyväksyneet, baptisteja
ja muutamia pieniä evankelisten kristittyjen ryhmiä lukuun ottamatta.
..."
Justunus selittää seuraavaa:
"Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me, jotka Kristus on uudistanut,
olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin,
voitaisi minua katsoa epärehelliseksi jossakin kohden tätä selontekoani.
Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se, mitä
me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää
sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta
entisiä syntejään anteeksi. Ja myös me paastoamme ja rukoilemme yhdessä
heidän kanssaan. Sitten me johdatamme heidät johonkin paikkaan, jossa
on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudesti-
synnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja
Herran Jumalan nimessä ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja
Pyhän Hengen nimessä."
Tähän loppui Justinukselta lainattu selitys, ja nyt kommentoin sitä
hiukan:
Justinus kirjoitti, "Kristuksen uudistamista Jumalalle jättäytyneistä,
jotka ovat", vesikasteensa edellä "tulleet vakuuttuneiksi ja uskoviksi."
He ovat myös kasteensa edellä "tunnustaneet haluavansa ja kykenevänsä
elämään kristittyinä." Kasteensa edellä "heidän tuli rukoilla ja pyytää
Jumalalta entisiä syntejään anteeksi."
On näin ollen paljon helpompaa ymmärtää Justinuksen näkemys kasteen
yhteydessä uudestisyntymisestä nyt, kun tälle uudestisyntymiskasteelle
(Joh.3:5) astuvat vain uskoon tulleet ja uskonsa tunnustavat.
Justinus käsitti uudestisyntymisen tapahtuvan kasteen yhteydessä, mutta
ei ilman kastettavan uskoa, eli kastetta edeltävää kastettavan tietoista
uskoon tuloa. Kastettavien tuli myös suullisesti tunnustaa uskonsa kasteen
edellä.
Jos siis edelleen väität, kuten oletan sinunkin väittävän, että sylilapset
tulevat muka uskoon ja uudestisyntyvät heitä kastettaessa, silloin siis
yhdyt seuraavaan väitteeseen:
”Raamatun mukaan vastasyntynyt vauva on kaikista paras ottamaan
vastaan sanan ja Jumalan valtakunnan lahjat ja lupaukset.”
Jos tuohon väitteeseen yhdyt tällöin vastaan sinulle:
Tuo väitteenne on täyttä ja mieletöntä hömppää.
Tällöin et näköjään sinäkään näytä tietävän mitään vauvojen varhaishei-
jasteiästä, etkä siitä, että vastasyntyneen aivokuoressa alkaa vasta
noin kolmen kuukauden ikäisenä se kehitys, jonka seurauksena vauva
lopulta kykenee havainnoimaan ympäristöään.
Tuosta vaiheesta on kuitenkin vielä vuosien matka siihen ikään, jolloin
vauva kykenee ottamaan vastaan ”sanan ja Jumalan valtakunnan lahjat ja
lupaukset.”
Sanan ja lupausten vastaanottaminen edellyttää näet äidinkielen oppimista,
ja se taas edellyttää ymmärryskyvyn kehittymistä.
Jeesus ei myöskään suinkaan ole puhunut häneen uskovista sylivauvoista,
vaan jo varttuneemmista lapsista.
Tuo seikka osoitettiin todellisten professorien tekstejä lainaten, eli
osoitettiin seuraavaa:
Yksi ainoa sylivauvaa tarkoittava sana, jonka joko Luukas itse, tai joku
tekstien jäljentäjä on vaihtanut toisten evankelistojen käyttämän, jo
varttuneempaa lasta tarkoittavan sanan tilalle, ei muuta asiaa sellaiseksi,
että Jeesuksen puheessa häneen uskovista lapsista olisi ollut kyse syli-
vauvaikäisistä.
Lainaahan Luukas Jeesuksen sanoja aivan samoin kuin muutkin evankelistat,
käyttäen tuota varttuneempaa lasta merkitsevää sanaa.
Jos siis edelleen pysyt väitteissäsi sylivauvojen uskoon tulosta ja
uudestisyntymisestä, seuraava huomioni pätee sinuunkin:
Olet siis täysin varmasti lukenut ”luulojen kirjaa” etkä suinkaan oikein
selitettyä Raamattua, kun oletat vastasyntyneiden vauvojen olevan muka
kaikista parhaita ottamaan vastaan evankeliumin lupaukset.
Tuollaista väittäessäsi sinäkin olet minulle sellainen ihminen, joka et
lukeudu näissä uskonasioissa vakavasti otettavien joukkoon, ja siksi ei
meillä ole aihetta tuhlata aikaamme keskinäiseen sanalliseen peitsen-
taittoon tässä keskustelussa jo tähän mennessä sanottua enempää.
Saatanallisuudessa harhautetaan opettamalla, että lapsi syntyy syntisenä vaikka
Jeesus Itse on todistanut lapsista, että "...heidän kaltainen on Jumalan
Valtakunta" eli synnitön.
Siis saatana yritää todistaa lapsia syntiseksi osoittaaksen että Jumalan
Valtakunnassa olis muka syntinen! Varokaa tuollaista harhauttajaa.
Yhdeltäkään lapselta ei puutu mitään mikä on Jumalallista!
Pankaa se mieleenne sillä se on armoton totuus!
On saatanallisuutta väittää, että Jumalan Valtakunna kaltaiselta puuttuisi jotain!
Se puute on sellaisten kristinuskon turmelemien sieluttomien saatanallisuudessa
joita täälläkin esiintyy.
Puutos tulee siinä vaiheessa lapsiin kun niitä aletaan pakkokastamaan,
syöttämään raadon lihaa ja juottamaan raadon verta eli kristinusko opetuksillaan
jne saastuttaa ihmiset!
Yksi tärkeä huomautus; muistakaa, että Jumala on luonut ihmisen omaksi
kuvakseen.
Eli jos joku väittää, että lapselta puuttuu jotain niin taka-ajatuksena on väittää että
Jumala ei olis täydellinen!!!!
Noin toimii kieroillen saatana.
Haukkukaa mielipidettäni mutta todistakaa Jumalan Valtakunta ensin
puutteelliseksi jos pystytte, ellei sieltä syntiä löydy niin lapsikin on synnitön!
Jeesuskaan ei ollut kristitty ja Hänen seuraajatkin murhattiin kristinuskon ja
Paavalin toimesta!
Jeesus ei ollut saatanaa jumalanaan palveleva! Tuon tiedon esiin saamiseksi
omasta sielustaan on oltava rehellinen itselleen ja Hänelle!
Valtakunnassa ei ole uskovaisia. Sinne kun pääsevät vain he jotka tietävät!
Matt. 12:30 Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä
minun kanssani kokoa, se hajottaa.
Isän tahto on että noudatamme älä tapa käskyäkin ja siihen ei ole kristinusko
saatanaa jumalaan palvelevana ryhtynyt:
"Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan.
Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon." (Matt. 7:21-23)
Isän tahto on Jumalan Moosekselle antamassa laissa ja Jeesus vahvisti sen sekä
lisäsi siihen rakasta lähimmäistäsi käskyn:
Suomen kielellä - Raamattu 1933/38
3 Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.
4 Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä
taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat
vesissä maan alla.
5 Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen
kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen
polveen, niille, jotka minua vihaavat;
6 mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun
käskyni.
7 Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä
rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.
8 Muista pyhittää lepopäivä.
9 Kuusi päivää tee työtä ja toimita kaikki askareesi;
10 mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti; silloin älä mitään
askaretta toimita, älä sinä älköönkä sinun poikasi tai tyttäresi, sinun palvelijasi tai
palvelijattaresi tai juhtasi älköönkä muukalaisesi, joka sinun porteissasi on.
11 Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä
on, mutta seitsemäntenä päivänä hän lepäsi; sentähden Herra siunasi lepopäivän
ja pyhitti sen.
12 Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra, sinun
Jumalasi, sinulle antaa.
13 Älä tapa.
14 Älä tee huorin.
15 Älä varasta.
16 Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi.
17 Älä himoitse lähimmäisesi huonetta. Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä
hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiansa äläkä mitään, mikä on
lähimmäisesi omaa."
Jeesushan sanoo, että lapsen pitää ottaa vastaan Jumalan valtakunta. Vasta sitten se lapsella on.
Kasteessa lapsi ottaa vastaan koko Jumalan valtakunnan: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.
Älä jätä lapsiasi kastamattomiksi pakanoiksi lihan tilaan tähän maailmaan, sillä lihasta syntyy liha. On synnyttävä uudesti vedestä ja Hengestä.
Room.8
8 Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset.
9 Mutta te ette ole lihan vallassa, vaan Hengen, jos kerran Jumalan Henki teissä asuu. Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa.
päästä!!!!!
Missähän kohtaa Raamatussa Jeesus sanoo, lapsen
PITÄÄ OTTAA VASTAAN Jumalan valtakunta????????
Eihän kenelläkään ole Jumalan valtakuntaa eli Pyhää Henkeä asuvaisena, ellei hän ole sitä ottanut ensin vastaan.
Ja lapsi on kuulemma kaikista paras ottamaan vastaan Jumalan valtakunnan. Lapsen sydän on avoin ja sielu siinä kunnossa, että Jeesus voi tulla sisään. Tutkimusten mukaan lapsen avoin sielu sulkeutuu siinä 8 v. iässä. Siksi lahkoissa niin halukkaasti yritetään estää lapsen kastaminen Jeesukselle, että lapsen sielu ehtisi sulkeutua sitä ennen.
"Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani."