Isänmaallisuus Lydia G. Wentworth
ABRAHAM Lincoln sanoi virkaanastujaispuheessaan:
Tämä maa kaikkine laitoksineen kuuluu sille kansalle, joka siinä asuu. Milloin tahansa se kyllästyy vallassa olevaan hallitukseen, niin se voi käyttää perustuslaillista oikeuttaan muuttaa se toiseksi tai vallankumouksellista oikeuttaan hajoittaa eli kumota se.
Tätä samaa »epäisänmaallista» aatetta kannatti myöskin Kant, kun hän kirjoitti: Kaikki toimenpiteet, jotka koskevat toisten ihmisten oikeuksia, ovat vääriä, jos ne periaatteet, joille toimenpiteet perustuvat, eivät siedä julkisuutta.
Samoin kirjoitti Garrison:
Siveellinen vaikutus, milloin sitä voimakkaasti harjoitetaan, on vastustamaton. Sillä on kuolemattomuuden voima.
Sanoja »isänmaallinen» ja »isänmaanrakkaus» on käytetty muutamien kuluneiden vuosien kuluessa useamillin kuin niitä käytettiin kymmenisen vuotta takaperin, ja se johtui maailmansodan äkkinäisestä puhkeamisesta elämämme taipaleelle, ja kun näiden. sanojen alituisempi käyttö on Ollut suoranaisemmassa yhteydessä sotaan kuuluvien kysymysten ja vaatimusten kanssa, niin. on niiden tarkoitus muodostunut useampien ihmisten mielessä niin suppeaksi, että isänmaallinen merkitsee heille ainoastaan sellaista, joka on halukas olemaan sotilas- ja laivasto-palveluksessa ja joka kannattaa sotaa; ja isänmaanrakkauden. otaksutaan ilmenevän sodan ja sitä tarkoittavien toimenpiteitten kannattamisessa.
On suuresti valitettavaa, että sellaisiin sanoihin on liittynyt niin ahdas käsitys, joiden alkuperäinen merkitys kuitenkin on niin ihana, ja joita voidaan käyttää niin laajakantoisesti. Jos katsotte mihin suureen sanakirjaan tahansa, mitä kyseessä olevat sanat merkitsevät, niin näemme, että isänmaan rakkaus on määritelty »maansa rakastamiseksi», ja että isänmaallinen on sellainen, »joka rakastaa maataan ja on sille ja sen hyvinvoinnille antanut itsensä tai tehnyt siihen suuntaan. Kuitenkin näyttää siltä kuin ainoastaan mitätön vähemmistö tunnustaisi sen tosiasian, että voisi tehdä kelvollista työtä ja palvella maataan ja osoittaa sille rakkauttaan yhtähyvin eläen ja toimien sen hyväksi kuin kuollen sodassa tai tulemalla avuttomaksi, yhteiskunnan elätettäväksi. Mutta kuka uskaltaa väittää sitä vastaan, että sodan ulkopuolella on monia tekoja ja toiminnoita, jotka ovat totisesti ja syvästi isänmaallisia?
Että vapaamieliselle ja sivistyneelle henkilölle
sana isänmaanrakkaus on sovellutettuvaisuudessaan paljon joustavampi, eikä sen tarvitse välttämättä tarkoittaa minkään erityisen politiikan hyväksymistä, se on osoitettu eräässä Lordi Bryce'in lausumassa hänen teoksessaan »The American Common- wealth»: jossa hän sanoo: »Isänmaallisuus, joka on ,
yhtä ylpeä Yhdysvaltain todellisesta suuruudesta kuin sen puutteitten tunnustamisesta.» Yksi oivallinen esimerkki isänmaallisuuden oikeasta käytöstä nähdään eräässä lausunnossa, joka annettiin eräästä senaattorista kaukaisessa lännessä äskettäin, jonka ponnistelujen kautta paljastui se poliittinen skandaali, joka hämmästytti koko maata. Hänestä sanotaan, että »häntä, joka v. 1922 julistettiin1anta- haravaksi, sanotaan tänään isänmaanystäväksi.» Syöpyköön se ajatus syvälle meidän kansalliseen tietoisuuteemme, että ylempien piirien mädännäisyyden paljastaminen on todellinen isänmaan palvelus! Tällaisten asioiden käsittelyt pitäisi aina tiedottaa yleisölle, jotta nykyisin vallalla oleva rajoitettu ja surkuteltava käsitys isänmaallisuudesta häviäisi. Nykyään sellaistenasiain käsittelyjä tapahtuu niin harvoin ja niin pitkien väliaikojen päästä, että niillä on hyvin vähän tai ei mitään vaikutusta yleiseen mielipiteeseen, jonka käsitys isänmaallisuudesta ja isänmaanrakkaudesta on niin erottamattomasti liittynyt sotaa koskeviin seikkoihin. Tämä tavallinen isänmaallisuuden tulkinta sisältää tuon ajattelemattoman ja tylsän sotahuudon: »Minun maani, oikein taikka väärin> äänettömän hyväksymisen, joka on suorassa ristiriidassa Lordi Bryce'in ylevän esityksen kanssa ja osoittaa tällaisen käsityskannan olevan kokonaan ristiriidassa sen vapaan harkitsemiskyvyn kanssa, jonka Lordi Bryce'in viisas lausunto vakuuttaa kykeneväksi antamaan kypsyneen arvostelunsa asiasta. Tarvitseeko meidän harkita kauan ja huolellisesti kumpaa lajia isänmaanrakkautta haluamme edustaa?
Se, mitä sellaiset johtajat sanovat isänmaanrakkaudeksi, jotka koettavat muodostaa yleistä mielipidettä erityisinä eli kriitillisinä ajankohtina, on ainoastaan ahdasta kansalliskiihkoa, jota käytetään avuksi poliittisiin tarkoituksiin. Tämän ahtaan kansalliskiihkon rinnastaminen isänmaanrakkauteen jonka tulisi olla laajaa, vapaata, ylevää ja kauko- näköistä johtaa suuriin vaaroihin. Epäilemättä tämä isänmaanrakkauden väärin käsitys johti toht. Johnsonin lähes kaksisataa vuotta sitten sanomaan, että isänmaallisuus oli »lurjuksen viimeinen pakopaikka». Ei voi ajatella, että se, mitä hänellä oli mielessään, olisi ollut kaipuun ja rakkauden yhtynyt tunne, joka pulppuaa kotimaataan vaeltavan sydämestä, joka ylpeilee kansansa kehityksestä ja aikaansaannoksista.
J a eikö se ole sama onneton, yksipuolinen ja virheellinen arvostelu, joka yllytti Bertrand Russellin kirjoittamaan: »Tulkoon ymmärretyksi, että isänmaallisuus on mustin rikos, johon mies aikanamme tekee itsensä syypääksi. Mies, joka murhaa miehen omalla kädellään, teloitetaan
lain mukaan, mutta mies, joka saarnaten isänmaallisuutta aiheuttaa miljoonat tappamaan miljoonia, on yleisesti arvossa pidetty, ja muistopatsaita pystytetään hänelle hänen kuoltuaan. Niillä meistä, jotka eivät halua nähdä koko sivistyksemme romahtamista punaisiksi raunioiksi, on edessään suuri ja vaikea velvollisuus suoritettavanaan varjella mielemme isänmaallisuutta vastaan.»
Sellainen tapa on yhtäpitävä sen nurinkurisen ja väärän merkityksen kanssa, joka juovuttaa tänä
aikana ihmisten mielet kaikkialla. Sillä isänmaallisuudella, sel1aisena kuin sitä nykyään käytetään, tarkoitetaan suorastaan asukkaiden antamaa kannatusta hallituksen politiikalle huolimatta siitä onko tuo politiikka kansalle parasta tai ei. Eikä sitä juuri tarvitse ihmetelläkään, että joukot ovat omaksuneet tuollaisen alhaisen käsityksen sanan päämerkitykseksi, sillä myöntää täytyy, että tätä , seikkaa ovat yleisen mielipiteen johtajat pitäneet heidän edessään siksi kauan, että sanan varsinainen merkitys on hävinnyt heiltä kokonaan.
Kuitenkin säilyy isänmaallisuuden ylevä ja kaunis aate itsepintaisesti, eikä sitä voida totisesti hävittää, joskin tuo sana voidaan halventaa ja turmella. Mutta miksi ei ryhdytä pelastamaan tuon sanan todellista: merkitystä? Edellä mainitussa yhteydessä, sanoo Mr. Russell: »Kansallisuuskiihko ei voi säilyä ilman harhaluuloja», antaen täten johdonmukaisen todistuksen siitä, että hän rinnasti isänmaallisuuden ja kansallisuustunteen samanlaisiksi. Siinä on erehdys. Näiden sanojen väliin täytyisi aina vetää selvä erotusmerkki. Kansallisuustunne eläköön, mutta sen ei ole sallittava kulkea isänmaallisuuden naamarissa.
Eräs toinen kohta Mr. Russellin kirjoituksessa .valaisee edelleen käsitystäni asiasta .Tarkoitan, että meidän tulisi suhtautua tasapuolisesti oman ja toisen maan väliseen riitaan, että: meidän olisi opetettava itsemme uskomaan, ettei meidän maamme ole yläpuolella toisia kaikessa, ja että sodan aikanakin meidän olisi katseltava koko asiaa aivan niinkuin puolueeton tekisi. Tämä on osa totuuden harjoittamisen suuremmasta velvollisuudesta.» Mitä tämä lausunto ilmaisee muuta kuin oikean isänmaallisuuden ytimen, puhtaan ja ylevän, joka on täydessä sopusoinnussa edellälainatun lausunnon kanssa teoksesta »The American Commonwealth». Lordi Bryce vakuuttaa isänmaallisuuden tunnustavan puutteellisuudet. Mr. Russell puhuu »totuuden harjoittamisesta». Kuinka on mahdollista harjoittaa totuutta, ellei tunnisteta olemassaolevia puutteellisuuksia? Missä löytyy se jalosydäminen yhteiskunnan jäsen, joka antaisi arvon tälle Lordi Bryce'in esittämäl1e isänmaallisuuden ihanteelle?
Sanat maa ja hallitus tarvitsevat aivan $amoin erilaisen selvän erittelyn ja varman käsittelyn, kuin sanat isänmaallisuus ja kansallisuus. Maa ja hallitus eivät ole välttämättömästi sama asia, joskin
hallituksen virkamiehet, politikot ja heidän asiamiehensä ovat niin yleisesti onnistuneet saamaan tavallisen ihmisen uskomaan sen samaksi. Siihen isänmaalliseen kääntymykseen, jota joku voi tuntea, ei sisälly välttämättä sen maan hallitus. Esimerkiksi Venäjällä, Puolassa ja Unkarissa on tunnettuja esimerkkejä viime vuosilta ihmisistä:} joissa rakkaus maahansa ja kansalaisiinsa on säilynyt kauan sortaneen hallituksen ajankin ja sytyttänyt monet sydämet voimakkaaseen vastarintaan, niin, vieläpä marttyyrikuolemaankin, jos tarvis vaati!
Se ei ole muu kuin kansallisuushenki, joka herätetään, kun ne, joina on valta, pitävät välttämättömänä metelöivän hengen lietsomista alhaison keskuudessa sillä tekosyyllä, että nyt on aika heidän todistaa isänmaallisuutensa. Tosiasia on, että ovat hetkiä, jonoin väärä käsitys isänmaallisuuden oikeasta merkityksestä esitetään yleisölle, jo käsitys hallitsee silloin heidän mieltänsä. Te pyhän kansallisuushengen kauaksi ulottuva vaikutus selviää hyvin jokaiselle lukemalla professori Harry Elmer Barnes'in yksityiskohtaisen ja opastavan kirjoituksen »Assessing the Blame for the War (Sodan syyllisyyden arviointi) Gurrent. History-lehden toukokuun numerossa, jossa hän sanoo: »Serbia oli takapajuisena oleva yhteiskunta, jossa juonittelut murhat ja kaikenlaiset salahankkeet eivät ole vielä muodostuneet säännölliseksi puoluehallitukseksi. Sitäpaitsi oli mielet kiihtyneet kovasti kansallisuuskiihkosta, joka oli saanut aiheensa vuosisatoja kestäneen sorron 'kärsimisestä ja odotuksesta», Se ei ole todellista isänmaallisuutta, ei siedä toista maata tai toisten kansojen tuntemaa rakkautta synnyinmaatansa kohtaan. Se ole isänmaanisuutta vaan se on kansallisuuskiihkoa joka aikaansaa vaikeuksia.
Isänmaallisuus sitä vastoin ei ole ristiriidassa kansainvälisyyden kanssa, sillä toisten maiden isänmaanisilla on sama päämäärä mielessään, ja keskinäinen ymmärtämys saisi aikaan keskinäisen auttavaisuuden ja sovinnollisuuden hengen. Kansanisuuskiihko pitäisi tuomita, mutta ei isänmaallisuutta. Jsänmaallisuus alkaa siitä, missä kansallisuuskiihko lakkaa. Se tosiseikka pitäisi nähdä täydelleen ja tiedotaat laajalti, että kukaan ei voi olla hyvä isänmaanystävä ja samalla hyväksyä kaikkia hallinnollisia toimenpiteitä, niinkauan kuin valtojen hallitukset ovat miesten käsissä, jotka ovat tunnottomia eli omaa etsiviä. Kun mahtavien istuimet ovat täytetyt miehillä ja naisilla, joiden ainoa ajatus on kansan paras, silloin tulee asia olemaan toinen! Muistakaamme, että jos Washington, Jefferson, Patrick Henry, Samuel Adams ja toiset sen aikuiset, jotka kannattivat asiaa, jota nämä miehet ajoivat, olisivat olleet isänmaanystäviä nykyisin niin laajalti omaksutussa merkityksessä, niin eipä silloin olisi vallankumoustakaan syntynyt (Amerikan vapautussota). He kapinoi hallitusta vastaan ja olivat niin ollen maan kavaltajia! Tory-puoluelaiset eli vanhoilliset Englannin vallan kannattajat olivat vilpittömiä isänmaanystäviä.
Varhaisista ajoista saakka on kansaa kehoitettu olemaan uskollinen olemassa olevalle hallitukselle
tai se on alistettu siihen väkipakolla. Harvoin löydetään historiasta kertomusta hallitsijasta, joka olisi tuntenut suureksi ja kunniakkaaksi velvollisuudekseen ja edukseen harrastaa vilpittömästi kansansa hyvinvointia. Miksikä kuitenkin ei olisi näin! Kansasta on aina sanottu, että se on isänmaallista. .Saatetaan huomauttaa, että hallituksen velvollisuus on osoittaa isänmaallisuutta toiminnassaan kansaa kohtaan aivan samassa määrässä kuin kansa osoittaa uskollisuuttaan hallitustaan kohtaan. Jos ei hallitus ponnistele kaikin mahdollisin keinoin alamaistensa parhaaksi, niin mitä hyötyä on kansan uskollisuudesta sen hyväksi, varsinkin kun sellainen uskollisuus vaatii koko heidän elämänsä? Vallalla oleva rauhattomuus ja levottomuus työläisluokkien keskuudessa tänä aikana joka maassa, oma maamme mukaan luettuna, mitä se on muuta kuin vaatimuksen ilmaus kansan puolelta, että isänmaallisuus olisi molemminpuolinen hallitsevien ja hallittavien kesken?
Tarkastellessamme tätä aihetta tältä epätavalliselta näkökannalta ei ole pienintäkään aikomusta eli ajatusta kieltää eli halventaa niitä asioita, joita menneisyydessä on kunnioitettu ylevimpänä isänmaallisuuden ilmauksena. Sen hengen jaloutta, joka antaa itsensä uhriksi rakkaudesta maahansa tai ihmisyyden puolesta, ei voi panna kyseen alaiseksi. Mutta menneisyydessä vallinneitten aatteiden ja ihanteiden on annettava tilaa muuttuneitten aikojen korkeammille ihanteille. Jos me olemme edistymässä, niin täytyy tapojemme parantua ja ihanteittemme tulla korkeammiksi. Yksi esimerkki sellaisesta muutoksesta on kaksintaistelut, jota pidettiin yhtenä seurustelutapojen hienoimpana menettelynä riitojen ratkaisemisessa vielä noin vuosisata sitten, mutta joka on nyt lakkautettu eli julistettu laittomaksi edistyneemmän mielipiteen pakotuksesta. Tänä aikana vallitsee aivan samanlaiset olosuhteet kuin muutama sukupolvi taaksepäinkin, jotka loihtivat esiin kaksintaistelun ärsyttävät syyt.
Ja ihmisluonto ei ole muuttunut. Kuitenkaan ei sitä katsottaisi tänä aikana miksikään urhoollisuuden ilmaukseksi eikä liioin välttämättömäksi, vaan tulisi jommastakummasta tuittupäisestä tappelu- toverista murhaaja puolustaessaan kunniaansa, ja se katsottaisiin selväksi murhaksi, joka on lain mukaan rangaistava.
Meidän ei ole kadotettava. näkyvistämme kuluneitten aikojen isänmaallisia tekoja, joilla" ei ole mitään yhteyttä sodan kanssa, ja jotka ovat kuitenkin ilmaisseet mahdollisimman voimakkaan isänmaanrakkauden ja halun uhrata itsensä. Yksi laajimmin tunnettuja kertomuksia näistä seikoista, mitä nyt johtuu mieleemme, on kertomus pienestä hollantilaisesta pojasta, joka istui useita tunteja
miltei kankeana kylmästä ja ehkäisi veden virtaamisen eräästä padon aukosta, veden, joka olisi virrannut ja peittänyt pian koko maan . Tässä on oivallinen kuvaus isänmaallisesta sankaruudesta,
jota yksityiset henkilöt ovat osoittaneet, samoinkuin valtiomiehetkin, jotka ovat pitäneet maansa
etuja yläpuolella kaikkien henkilökohtaisten etujen - tekoja, jotka ovat kokonaan erossa sotavehkeilystä.
Meillä on hyvä syy ajatella vakavasti niitä syitä eli vaikuttimia, joilla tahdotaan painostaa itsepintaisesti tarkastettavanamme olevien sanojen merkitystä, nimittäin että voidakseen olla isänmaallinen eli tunteakseen isänmaallisuutta täytyy hyväksyä sota ja militarismi.
Ja edelleen miksi yleensä yleisessä mielipiteessä ja käsityksessä jokaista, joka sanoo vastustavansa sotaa, sotapalvelusta ja sodan valmistelua, eli todellisuudessa jokaista, joka osoittaa lujaa ja johdonmukaista uskoa rauhan säilyttämiseen ja lopulliseen pysyväisyyteen ilman sotavarusteita, sanotaan epäisänmaalliseksi. Haluaisiko joku väittää, että hyökkäyssotaa pidettäisiin kenenkään taholta isänmaallisena yrityksenä eli tekona? Mutta mistä löydämme kansallisuuden, joka myöntäisi puolustavansa hyökkäyssotaa?
Mikä hallitus ilmoittaisi koskaan avoimesti kansalleen, että se suunnittelee ryhdyttäväksi valloitus- eli hyökkäys- sotaan? Kun aika tulee, että joku voimakas puolue haluaa sotaa, niin pannaan yleisön muokkaamis- koneisto käyntiin, ja kansan mieli kiihoitetaan harkitun propagandan kautta. Ei ole epäilemistäkään, etteikö kansan mieli ole vilpitön, mutta että sen mieli on väärällä tavalla kiihoitettu, siitä ei ole liioin epäilystä. Luokaa katseenne taaksepäirt Meksikon sotaan; josta ovat kirjoittaneet William E. Chanl1ing, Theodore Parker, William Lloyd Garrison, .James Russell Lowell ja toiset isänmaalliset ja rohkeat miehet. samoinkuin naisetkin, ja siihen katkeraan syytökseen Yhdysvaltojen törkeän väkivaltaista ja anteeksiantamatonta hyökkäystä vastaan, jonka Abraham Lincoln silloisena kongressin jasenenä teki, niin että hän oli vähällä joutua julkisen syytteen alaiseksi. Tuomitsemmeko Lincolnin epäisänmaalliseksi tai syypääksi maanpetokseen, kuten sodan vastustajista näinä nykyisinä kiihtymyksen päivinä sanotaan? Tai epäileekö joku hänen isänmaallisuuttaan? Kuukausia ennen maailman sodan puhkeamista tiesi jokainen hallitus Euroopassa hirvittävän taistelun olevan tulossa, ja saman näkivät myös monet yksilöt, jotka ennakolta tiesivät mihinkä hallitusten politiikka tulisi välttämättä johtamaan. Ransassa Jean Jaures antautui uupumattomalla innolla todistamaan uhkaavan onnettomuuden tuloa, Hänen salamurhaajansa tekivät siitä lopun. Haluaako joku väittää, että Jaures vastustaessaan ha1lituksensa politiikkaa ei ollut isänmaallinen, ettei hän rakastanut maataan ja kansalaisiaan? Taikka voiko joku rehellisesti pitää kiinni siitä vakaumuksesta, että ne, joiden toimenpiteet aikaansaavat heidän maansa varallisuuden täydellisen tuhon, miljoonien nuorten ja toivorikkaitten elämän turmelemisen ja kuoleman ja kansallisuutensa todellisen perikadon, olisivat todellisia isänmaanystäviä, kun kuitenkin on tunnettua, että jos järki olisi saanut säilyä, niin kaikki kauhistukset olisi voitu välttää? Saksassa mainehikas rauhanaatteen ajaja Nicolai, joka yhdessä innokkaan ystäväpiirinsä kanssa lakkaamatta vastusti hallituksensa sotapolitiikkaa, vangittiin toimintansa johdosta, ja hän vältti hädintuskin mestauksen pakenemalla maasta lentokoneessa. Oliko hän ja hänen kannattajansa isänmaanystäviä, vaiko ne Saksan sota-aatteen kannattajat, jotka hätiköiden kiirehtivät sotaa? Englannissa se järkkymätön rauhanaatteen ajaja, jota kohdeltiin pilka11isesti, ja jota vallanpitäjät koettivat peloitella ja nöyryyttää, ja joka kuitenkin säilytti selkeän tasapainonsa kaikkina sodan kauheina päivinä, on saanut korvauksen siinä, että hän on nyt [1924] Britannian valtakunnan pääministeri? Haluaako joku rohjeta väittää, että hän oli tuona aikana vähemmän isänmaallinen kuin nyt, kun hän käyttää kaiken tarmonsa Euroopan jälleen rakentamiseksi? Epäilemättä myönnetään mielellään, että isänmaallisuus on eräänlainen mielentila. Kuinka tärkeätä siis onkaan meidän nykyisessä' ahdingossamme, kun tulevaisuuden mahdollisia ristiriitoja järjestettäessä tehdään ratkaisuja myöten "tai vastaan, niin kuinka äärettömän tärkeäksi tuleekaan tämän mielentilan laaja tunnustaminen ja pikainen, vapaaehtoinen omaksuminen, jonka harrastama politiikka pelastaisi maailman 1914-1918 tapahtumien uusiutumisesta!
Kysymyksen herättäminen. siitä onko sota. ollut välttämätön tai ei menneisyydessä? Sivistyksellisessä merkityksessa, kuten muutamat kirjailijat väittävät, tai onko sota saanut aikaan jotain hyvää, on hyödytöntä. Keskustelu käytyjen sotien ansioista tai tarpeellisuuksista ei johtaisi mihinkään tulokseen. Henkilöä, joka kannattaa mielipidettä, että sodat ovat näytelleet tärkeätä osaa maailman historiassa sivistyksen levittämiseksi .kansasta toiseen, ei ylipäänsä saada vakuutetuksi erehtyneensä, vaikkapa hän olisikin halukas myöntämään, että Ranskan alkama sota 1870 johti vaikeuksiin, joita ei vieläkään ole saatu poistetuksi, ja jolla ei varmastikaan ollut mitään yhteyttä sivistyksen edistämisen kanssa, vaan ehkä sen hidastuttamisen kanssa. Huomioon otettava seikka on, mitä hyötyä on maailmalla sodasta nykyisyydessä tai tulevaisuudessa, mitä todellista hyötyä voi aiheutua jollekin kansalle tai maailmalle yleensä jatkamalla järjestettyä joukkomurha-järjestelmää. Ja ellei sodan seurauksena voida selvästi todistaa olevan todellista hyötyä ihmiskunnalle tai osalle ihmiskuntaa, niin herää kysymys, osoittaako joku kansalainen isänmaallisuutensa parhaiten kannattamalla sodan jatkamista ja militarismia tai vastustamalla niitä ehdottomasti. Selvä kanta tässä on välttämätön. Ei löydy puolinaista vaalia eli kantaa.
Perheensä rakastaminen ei aiheuta eikä pakota vihaamaan naapureita eikä edes tuntemaan vastenmielisyyttä heitä kohtaan. Yhteiskunnan eli valtion rakastamisen ja niiden puolesta ylpeilemisen ei tarvitse synnyttää hyökkäyshalua naapurivaltioiden tai kaupunkien eikä etäisempienkään puolelta. Yksilöille ja perheille on ilmeiseksi hyödyksi aikaansaada mieJlyttävät suhteet naapureittensa kanssa ja elää heidän kanssaan rauhassa
Hyöty on molemminpuolinen. Tämä sama periaate pitää paikkansa valtakuntiin nähden, ja usein mainittu rikkoutumaton rauha Kanadan ja Yhdysvaltojen välillä on tässä suhteessa voimakkaana todisteena. Historia esittää lukuisia esimerkkejä pienten valtioiden liitoista yhteiseksi onneksi tai turvaksi hyökkäyksiä vastaan, vaikkakin jonkun voimakkaan valtion valloitushimo on toisinaan tehnyt tyhjäksi sellaiset liitot. Ja meidän päivinämme ja sukupolvessamme, huolimatta korkeasta sivistyksestämme, josta ylpeilemme, on se juuri valloitus- ja omistamishalu, joka johtaa katkeraan ja iulmaan taisteluun kansojen kesken. Ei maan .{Kunniaan ole hyökätty, jos sota ori julistettu} sellaiset kirjat kuin »Miten diplomaatit saavat aikaan sodan», jonka Francis Neilson silloin kirjoitti, kun hän oli parlamentin jäsenenä, ja Miksi sotaa?», jonka kirjoitti F. C. Howe, joka on toiminut useana vuotena siirtolaisuus-asiamiehenä New Yorkin satamassa, sekä »Kuinka sota syttyi», jonka kirjoitti kreivi Loreburn, antavat runsaan todistuksen tämän kestämättömän aatteen kumoamiseen. Jos kunnia olisi vaarassa, niin pitäisi yleensä myönnettämän että:
»On liian pyhä, kallis kunnia,
Se että asein ratkaistaisihin,
Ja pommein; paukuin, hetken sattumin»
Sanaa kunnia on käytetty tekosyynä, jolla tietämätön kansa voidaan nostattaa raivoihinsa. On epävarmaa, lievimmin sanoen, kuvailla mitä voisi ja saattaisi tapahtua, jos kansa kokonaisuudessaan
tietäisi kuinka täydelleen se on petetty maailman sodan perimmäisiin syihin nähden, jonka jokainen luotettava viranomainen nyt selittää olleen kauppakilpailun aiheuttaman sodan. Toiselta puolen, jos jokainen saisi äkkiä sellaisen tiedon, niin ei se aikaansaisi mitään sen hälyttävämpää kuin sellaisen muutoksen sotaan nähden, että kukaan kansasta ei enää koskaan taipuisi eikä antaisi pakottaa itseään sotaan toista kansaa vastaan, vaan vastaisi sellaiseen kutsuntaan sanomalla kansallisille johtajilleen ja sotaan yllyttäjille, että tapelkaa itse sotanne ja antakaa yleisen kansan elää elämäänsä rauhassa, jota he toivovat.
Sota ei ollut alkuaan eikä ole koskaan ollut taistelua leivästä, kuten muutamat kirjoittajat ovat vakuuttaneet. Sota ei ole missään suhteessa sukua - ihmiskunnan todelliselle taistelulle olemassaolosta. Tämä harhakuva tulisi mitä tarmokkaimmin kumota. Elämän taistelua helpotetaan ja tuetaan yksilöiden tai yhteiskuntien yhteistoiminnan avulla yhteistä vihollista, epäterveellistä tai liian ankaraa ilmastoa vastaan, kehnoa maaperää, ruttoa ja tautia, tietämättömyyttä, pahetta ja rikosta, lukemattomia kasvikuntaa turmelevia ruttoja vastaan; jonka tuotteet varustavat ihmiskunnan tärkeillä ravintoaineilla, vaatteilla ja rakennustarpeilla, ja toisia luonnon aikaansaamia olosuhteita ja tilanteita vastaan, ja niiden voittamisella ja alistamisella tehdään ihmiskunta kykeneväksi olemassaoloon ja edistymiseen. Nicolai, jota suurempaa auktoriteettia ei ole, kertoo meille kirjassaan »Biology of' War»: »Sodan todellisena syynä ja tarkoituksena;
, oli into saavuttaa omaisuutta.» »Ihminen, minkä myös Aristoteles tiesi on luonnostaan seurusteleva eläin. Kaikkien veljeys ihmisten keskuudessa on vanhempi ja alkuperäisempi kuin kaikki sopimukset, mitkä ovat tulleet tunnetuiksi ihmisten' keskuudessa vasta myöhempinä aikoina.» Osoitettuaan, ettei samaa laatua .olevat eläimet tapa koskaan toisiaan, esimerkiksi leijonat, tiikerit, siat j. n. e., hän kirjoittaa: »Samaa laatua olevien välinen sota on täysin ajattelematonta, elleivät he ole ihmissyöjiä tai jos he eivät omista jotain arvokasta, jota kannattaa heiltä ryöstää, Tämä viimeksi mainittu otaksuma on tärkein näistä kahdesta.» "
Kosketellen sitten ihmisolennon vaistoja ja tehden johtopäätöksen: »Tämä puutteellinen tietoisuus ilmaisee sen, miksi me pidämme jalona ja kunnialiallisempana pysyä vanhoillisina ja niin muodoin sotaisina mieluummin kuin. uudenaikaisina ja rauhallisina», hän lopettaa tämän jakson kirjassaan sanoen:
Jospa ihminen vaan käsittäisi, ettei sodassa ole mitään luonnollista, mitään suurta eikä mitään jaloa, vaan että se on ainoastaan yksi omistusoikeuden aikaansaamista lukemattomista seurauksista! Lyhyesti, sota itsessään on liikeyritys, kuten tuhannet muut, paitsi että se on luonnoton ja omaksuu määrätyt väkivaltaiset , muodot. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että se oleellisesti sama asia. Ei siitä ole niin varsin kauan kuin kauppahuoneen päällikköä ja sotilasryhmän johtajaa sanottiin kumpaakin kapteeniksi (capitano), niin ettei nykypäivän luutnantin tarvitse niin koppavasti katsoa alas kauppa-apulaiseen. Veljeksiä he ovat ammatissa.
Nykyään ei rauhanaate ja sen kannattajat tarvitse mitään puolustusta, pikemminkin ne ovat militaristit, jotka saavat puolustaa politiikkaansa. Maailma on oppinut jotenkin hyvin läksynsä siitä, mihin tuloksiin militarismi johtaa, äskeisten epätoivoisten kärsimysten vuosien aikana, loputtomien kärsimysten, joiden kokonaisuutta ei milloinkaan voida arvioida. Nyt ei ole aika kannattaa rikollisia hallitusjärjestelmiä, jotka sallivat sellaisen raakalaisuuden ilmenemistä, jota kehittyneemmät ja tieteellisimmät kansat maailmassa ovat näytelleet. Nyt on aika kaikkien ihmisten, jotka ajattelevat itsenäisesti ajattelevat selvästi, johdonmukaisesti ja terveesti selittää, että uskollisuus maata ja kansalaisia kohtaan on paljon korkeampi asia kuin alistuminen sellaiseen hallitukseen, joka suunnittelisi kertomatonta ja loputonta kärsimystä jatkamalla tapaa, joka ei ole ainoastaan tarpeeton, vaan joka on lisäksi täydelleen ristiriidassa järjen, siveellisyyden, uskonnon ja sivistyksen kanssa. Nyt on aika muistaa ja omaksua sellainen kanta, jonka Lowell tarjoaa meille:
»Me uskolliset valtiolle oomme kylläkin,
Mutt' myötätunto sydämen se ompi kallihin.
Sen suomille, minkä vaatii maa, mutt' ensimmäiseksi Loi luonto meidät ihmisiks' , ei kansalaisiksi.
On ihmisille totinen niin myöskin Luojalleen,
Ja pienimmänkäänn vääryyden ken tekee veljelleen, Hän väärin tekee meillekin; ja orja kataIin Vain itseänsä rakastaa ja hylkää naapurin.»
ja Theodore Parkerin haaste koristeellisin sanoin: »Ajattelen halveksuen sitä, mitä kutsutaan maankavallukseksi hallitusta kohtaan. se voi tulla teidän tai minun velvollisuudekseni jonain päivänä. Mutta kavallus kansaa, ihmiskuntaa ja Jumalaa kohtaan on suuri synti, josta ei voi halveksuen puhui.». Tarvitseeko kysyä onko sota kavallusta ihmiskuntaa ja Jumalaa kohtaan? Sellaiselle, joka epäröi myöntää selvään osoitettua ratkaisua asiassa, ei löydy ehkä parempaa vastausta kuin Garrisonin sanat hänen arvostellessaan senaikaista paikallista taisteluamme, jotka sanat sopivat silloiseen yhtä hyvin kuin nykyiseenkin sotaan:
…..rauhan periaatteet ovat yhtä hyödylliset ja kunniakkaat kuin koskaan, eikä niitä ole kumottu eikä muutettu maassa nyt käynnissä olevien sotaisten tapahtumien kanssa . Jos kansa olisi jo aikaisemmin ne hyväksynyt ja pannut käytäntöön, niin ei orjuus eikä sota nyt täyttäisi maata väkivallalla ja verellä. Missä ne ovat vallalla, siellä ei kukaan menetä elämäänsä eikä vapauttaan. Siellä, missä ne hylätään, ja täsmälleen samassa suhteessa kuin niin menetellään, ei elämä eikä vapaus ole taattu. Missä määrin niiden rikkominen kaikissa olosuhteissa on parempi kuin niissä uskollisesti pysyminen, sen käsittämiseen ei meillä ole siveellistä voimaa.. Niitä ei voi pitää vastuunalaisina mistään, mitä ne eivät ole oikeudellisesti oikeuttaneet tai vahvistaneet. Kun ne eivät aiheuta eikä vahvista mitään sortoa eikä vääryyttä, vaan kohottavat luonnetta, valvovat himoja ja johtavat kaiken hyvän toimeenpanemiseen,
niin ei niitä ole hylättävä vihamielisten luonteitten takia. Mitä on sota? Eikö se ole rauhan vastakohta, kuten orjuus on vapauden, synti pyhyyden Ja Beliali Knstuksen? Onko, orjuutta joskus puo11ettava, onko syntiä tarpeen tullen harjoitettava, ja onko Belialia pidettävä toisinaan parempana kuin Kristusta, sikäli kuin olosuhteet sitä vaativat? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, ja niistä vastauksista, mitkä niihin annetaan, riippuu maailman pelastaminen. ...: ..Silmä silmästä hammas hampaasta, elämä elämästä ei ole oikea tapa pelastaa eli siunata sukuamme. Miekka miekkaa vastaan, tykki tykkiä vastaan armeija armeijaa vastaan, silläkö tavalla rakkautta ja hyvää tahtoa levitetään kautta maailman tai valloittaja oikeutetaan väärintekoihin?
Perustaen johtopäätöksei luotettaviin päätelmiin pidän sanat »isänmaallinen» ja »rauhanaatteen ajaja» (pacifist) samaa merkitsevinä. Rauhanaatteen ajaja on luonnollisesti järkähtämättä sodan vastustaja, ja kun sota on hävittävin ja tuhoisin väkivalta, mikä voi jonkun maata kohdata, tuoden ehdottomasti tullessaan toisia vahingollisia ja hävittäviä voimia vanavedessään, niin näyttäisi siitä johdonmukaisesti seuraavan, että todellisen isänmaallisen, sellaisen, jonka vallitsevana haluna on pelastaa maansa perikadosta (joka on sodan välttämätön seuraus) , täytyy tulla rauhanaatteen ajajaksi. Minulle, maa sellaisenaan ei merkitse ainoastaan sen vuoria ja puroja, metsiä ja temppeli-kukkuloita, ei ainoastaan maata ja vettä, jotka ovat sen rajojen sisäpuolella, vaan myös sen väestöä ja varallisuutta. Kaikki, mikä heikontaa kansan varallisuutta ja tuhoaa maaperää, on pidettävä uhkana, jota totisten isänmaan ystävien on torjuttava. Tämän takia tarvitsemme järkkymättömien rauhanaatteen ajajiemme lukumäärän lisääntymistä.
Toistan vielä: »Paras isänmaan ystävä on se, joka pyrkii edistämään maansa harrastuksia, ja suojelemaan sitä onnettomuuksilta; ja mikä onnettomuus on suurempi kuin sota tai millä on kauaskantoisimmat ja surullisimmat seuraukset ruumiillisesti, henkisesti ja siveellisesti sekä yksilöille ja taloudelle, että kansalle kokonaisuudessaan? On aika, että yleinen kansa herää ymmärtämään, että korkeampaan isänmaallisuuteen kuuluu pyrkimys suojella synnyinmaansa eli valitsemansa asuinpaikan parhaita harrastuksia, ja tämä voidaan tehdä parhaiten vastustamalla sodan kirousta. Jokaiselle sellaiselle, joka huutaa »epäisänmaallinen» sellaisesta, joka todistelee tai toimii rauhanaatteen puolesta, pitäisi sentähden kursailematta vastata, että rauhanaatteen ajaja on. todellinen isänmaan ystävä sikäli kuin hänen pyrkimyksensä kohdistuvat maansa ja sen ohessa koko maailman -pelastamiseen siitä rikoksesta, joka on kaiken pahan summa.»
Kenraali John F. O'Ryan menee yhtä pitkälle sanoessaan: »Olisin maani kavaltaja, ellen koko voimallani vastustaisi, sotaa.» Aika on ,tullut kertoa yleisölle ja alituiseen opettaa, että yleiseen hyväksytty käsitys isänmaallisuudesta saakoon väistyä toisenlaisen tieltä oikeamman, joka on korkeampi ja elähdyttävämpi, joka johtaa pois sodan kauheuksista ja hävityksistä ja sen tuottamasta kurjuudesta ja tuskasta rauhaan ja jokaisen yksilön hyvinvointiin. Jos valistunut -yleinen mielipide
inhoaa ja tuomitsee yksilön tekemiin yksilön murhan, niin eikö sen olisi inhottava ja tuomittava paljoa ankarammin-murhaa paljoa suuremmassa mittakaavassa kun kansat murhaavat kansoja? Aika on kypsä, päivä on tullut julistaa sota henki- patoksi ilman ehtoja tai takaportteja. Mitä tahansa tarkoituksia se onkaan palvellut menneisyydessä, niin se on tänäpäivänä rikos ihmisyyttä vastaan. Ihmiset kaikkialla pelkäävät, kauhistuvat ja inhoavat sitä, ja kuitenkin heitä houkutellaan edelleen uskomaan väärään isänmaallisuuteen, vakuuttaen, että osoittaakseen oikeata henkeä on heidän alistettava elämänsä järjestettyyn verilöylyyn. Jälleen väitän, ettei se ole isänmaallisuutta, vaan alistuvaisuutta, jota voidaan menestyksellisesti määrätä ja pakottaa ainoastaan sen takia, että uhrit ovat tietämättömiä oikeasta totuudesta.
Totuus on, ettei sota palvele enää mitään muita kuin turmeltuneita ja mädännäisiä tarkoitusperiä. Se on maailman suurin kirous; ja vaikka se on uhkaamassa sivistyksen ehkäpä koko ihmiskunnan häviötä, niin ne, jotka vastustavat sitä ja haluaisivat nyhtäistä sen juurineen jokaisesta elävästä järjestelmästä, saavat lisänimen »epäisänmaallinen» siltä tietämättömältä kansanjoukolta, joka seuraa kuin järjettömät lampaat yhtä järjettömiä johtajiaan!
Kenenkään, joka vähänkin tuntee maailman rauhanliikettä, ei pitäisi pelätä minkään vaaran uhkaavan mitään olemassa olevia laitoksia :rauhanaatteen agitatsion puolelta, lukuun ottamatta epäinhimillistä sotajärjestelmää kohtaavaa vaaraa. Rauhanliike on ihmisystävällinen toiminta yhteiskunnallisen edistymisen hyväksi. Totuus ja oikeus ei voi vahingoittua paljastuksista ja keskusteluista. Oikeus voittaa lopulta, joskin edistyminen näyttää etanan kululta. »Agitatsioni on kansan omantunnon johtamista muokkaamaan lakejansa», sanoi Sir Röbert PeeL Agitatsioni edellä kosketellun rauhanaatteen puolesta tahtoisi herättää yleisön omantunnon ja aikaansaada yleisen arvostelun. Me voimme nojata tyytyväisinä lopulliseen ratkaisuun, sillä jos nykyään vallassa olevat såännökset ja tavat ovat tosia ja oikeita, niin niitä on puolustettava. Jos ei, jos ylevämmät aatteet astuvat tilalle, niin mitä pikemmin ne tulevat, sen parempi!
Rauhanaatteen ajaja ei ole uneksija eikä pelkkä haaveilija. Hän on rauhantekijä, käytännöllisintä laatua oleva ihminen tässä maailmassa, joka pysyy epäkäytännöllisenä niinkauan kuin hallitusten ja ihmisten mielessä vallitsee militarisuus ja sodan henki, ahdas mielinen kansallisuuskiihko, jota väärin sanotaan isänmaallisuudeksi, joka johtuu ajatuksesta, että pakko voi aina pakottaa vapaaehtoiseen alistumiseen. lhmismieli on muodostunut sellaiseksi eli on 'sellaisessa vireessä, ettei se aina voi ,sietää vallitsevaa vääryyttä kapinoimatta. »Ihmisten yhteyden ja luonteen ja mekanismin käsittäminen on hyvin tarpeellinen voidakseen toteuttaa sen tärkeimmät peruslait», kuten Norman Angell siitä sanoo. Väkivallan aate, joka esiintyy militarismin ja sodan kautta niin julmana, on elänyt aikansa. Se käyttää ja kannattaa hävitystä välikappaleenaan aikaansaadakseen hyötyä. Mutta eikö vähämielisellekin ole ilmeistä, ettei hävitys ole ensinkään miksikään hyödyksi? Tarvitaanko vielä enemmän todistuksia kuin mitä meillä on jo siihen, että väkivallan jatkaminen militarismin 'muodossa tietää ihmiskunnan tuhoamista? Kuitenkin on militarististen aatteitten kannatus tietämättömän joukon keskuudessa vielä voimakas ne, joita ihmiset pitävät ylempinään, voivat taivuttaa heitä mielensä mukaan. niin että vielä tarvitaan paljon ponnistusta ehkäistäkseen tulevaisuuden mahdollisia ja kauhistuttavia taisteluja.
Ehkäistäksemme sodan kirousta jälleen iskemästä kynsiään siihen maahan, jota rakastamme, on meidän omasta kohdastamme toimittava sitä vastaan. siksi kunnes se on karkotettu maan päältä. Kaikki tarvitaan tässä suuressa työssä, nuoret ja vanhat voivat yhtyä siihen ja jouduttaa sitä päivää, jolloin rauha ja hyvä tahto vallitsevat. Sillä se aika on varma ja väistämätön ja, olkoon sitten se voima, joka sen aikaansaa, joko siveellinen tai taloudellinen, niin maailma on valmis maailmanlaajuiseen rauhaan. Huolimatta sen .pitkästä murheellisesta sotahistoriasta on muutos tuleva, sodan käynnin loppu on käsissä, ja rauhan aikakausi on edessä. Tapahtumien luonnollisen kulun mukaan on rauha seurauksena, aivan samoin kuin olivat yleiset koulut ja yhtäläinen äänioikeus. Sitä voidaan viivyttää tietämättömyyden- ja tyhmyyden takia, mutta sitä ei voida ehkäistä. Sen tulemista voidaan jouduttaa määrätietoisen rauhantoiminnan kautta, yksilöllisen ja yhteisen; jokainen kansalainen voi sen tehdä, joka haluaa selvästi osoittaa isänmaallisuuden korkeinta laatua ja uskollisuutta niille ihanteille ja periaatteille, joiden tulisi olla jokaisen hallituksen perustana jotka vielä, joskin väitteinä, niin harvoin esiintyvät sellaisessa toiminnassa, joka johtaa alamaisten korkeimpaan hyvinvointiin
ABRAHAM Lincoln sanoi virkaanastujaispuheessaan:
Tämä maa kaikkine laitoksineen kuuluu sille kansalle, joka siinä asuu. Milloin tahansa se kyllästyy vallassa olevaan hallitukseen, niin se voi käyttää perustuslaillista oikeuttaan muuttaa se toiseksi tai vallankumouksellista oikeuttaan hajoittaa eli kumota se.
Tätä samaa »epäisänmaallista» aatetta kannatti myöskin Kant, kun hän kirjoitti: Kaikki toimenpiteet, jotka koskevat toisten ihmisten oikeuksia, ovat vääriä, jos ne periaatteet, joille toimenpiteet perustuvat, eivät siedä julkisuutta.
Samoin kirjoitti Garrison:
Siveellinen vaikutus, milloin sitä voimakkaasti harjoitetaan, on vastustamaton. Sillä on kuolemattomuuden voima.
Sanoja »isänmaallinen» ja »isänmaanrakkaus» on käytetty muutamien kuluneiden vuosien kuluessa useamillin kuin niitä käytettiin kymmenisen vuotta takaperin, ja se johtui maailmansodan äkkinäisestä puhkeamisesta elämämme taipaleelle, ja kun näiden. sanojen alituisempi käyttö on Ollut suoranaisemmassa yhteydessä sotaan kuuluvien kysymysten ja vaatimusten kanssa, niin. on niiden tarkoitus muodostunut useampien ihmisten mielessä niin suppeaksi, että isänmaallinen merkitsee heille ainoastaan sellaista, joka on halukas olemaan sotilas- ja laivasto-palveluksessa ja joka kannattaa sotaa; ja isänmaanrakkauden. otaksutaan ilmenevän sodan ja sitä tarkoittavien toimenpiteitten kannattamisessa.
On suuresti valitettavaa, että sellaisiin sanoihin on liittynyt niin ahdas käsitys, joiden alkuperäinen merkitys kuitenkin on niin ihana, ja joita voidaan käyttää niin laajakantoisesti. Jos katsotte mihin suureen sanakirjaan tahansa, mitä kyseessä olevat sanat merkitsevät, niin näemme, että isänmaan rakkaus on määritelty »maansa rakastamiseksi», ja että isänmaallinen on sellainen, »joka rakastaa maataan ja on sille ja sen hyvinvoinnille antanut itsensä tai tehnyt siihen suuntaan. Kuitenkin näyttää siltä kuin ainoastaan mitätön vähemmistö tunnustaisi sen tosiasian, että voisi tehdä kelvollista työtä ja palvella maataan ja osoittaa sille rakkauttaan yhtähyvin eläen ja toimien sen hyväksi kuin kuollen sodassa tai tulemalla avuttomaksi, yhteiskunnan elätettäväksi. Mutta kuka uskaltaa väittää sitä vastaan, että sodan ulkopuolella on monia tekoja ja toiminnoita, jotka ovat totisesti ja syvästi isänmaallisia?
Että vapaamieliselle ja sivistyneelle henkilölle
sana isänmaanrakkaus on sovellutettuvaisuudessaan paljon joustavampi, eikä sen tarvitse välttämättä tarkoittaa minkään erityisen politiikan hyväksymistä, se on osoitettu eräässä Lordi Bryce'in lausumassa hänen teoksessaan »The American Common- wealth»: jossa hän sanoo: »Isänmaallisuus, joka on ,
yhtä ylpeä Yhdysvaltain todellisesta suuruudesta kuin sen puutteitten tunnustamisesta.» Yksi oivallinen esimerkki isänmaallisuuden oikeasta käytöstä nähdään eräässä lausunnossa, joka annettiin eräästä senaattorista kaukaisessa lännessä äskettäin, jonka ponnistelujen kautta paljastui se poliittinen skandaali, joka hämmästytti koko maata. Hänestä sanotaan, että »häntä, joka v. 1922 julistettiin1anta- haravaksi, sanotaan tänään isänmaanystäväksi.» Syöpyköön se ajatus syvälle meidän kansalliseen tietoisuuteemme, että ylempien piirien mädännäisyyden paljastaminen on todellinen isänmaan palvelus! Tällaisten asioiden käsittelyt pitäisi aina tiedottaa yleisölle, jotta nykyisin vallalla oleva rajoitettu ja surkuteltava käsitys isänmaallisuudesta häviäisi. Nykyään sellaistenasiain käsittelyjä tapahtuu niin harvoin ja niin pitkien väliaikojen päästä, että niillä on hyvin vähän tai ei mitään vaikutusta yleiseen mielipiteeseen, jonka käsitys isänmaallisuudesta ja isänmaanrakkaudesta on niin erottamattomasti liittynyt sotaa koskeviin seikkoihin. Tämä tavallinen isänmaallisuuden tulkinta sisältää tuon ajattelemattoman ja tylsän sotahuudon: »Minun maani, oikein taikka väärin> äänettömän hyväksymisen, joka on suorassa ristiriidassa Lordi Bryce'in ylevän esityksen kanssa ja osoittaa tällaisen käsityskannan olevan kokonaan ristiriidassa sen vapaan harkitsemiskyvyn kanssa, jonka Lordi Bryce'in viisas lausunto vakuuttaa kykeneväksi antamaan kypsyneen arvostelunsa asiasta. Tarvitseeko meidän harkita kauan ja huolellisesti kumpaa lajia isänmaanrakkautta haluamme edustaa?
Se, mitä sellaiset johtajat sanovat isänmaanrakkaudeksi, jotka koettavat muodostaa yleistä mielipidettä erityisinä eli kriitillisinä ajankohtina, on ainoastaan ahdasta kansalliskiihkoa, jota käytetään avuksi poliittisiin tarkoituksiin. Tämän ahtaan kansalliskiihkon rinnastaminen isänmaanrakkauteen jonka tulisi olla laajaa, vapaata, ylevää ja kauko- näköistä johtaa suuriin vaaroihin. Epäilemättä tämä isänmaanrakkauden väärin käsitys johti toht. Johnsonin lähes kaksisataa vuotta sitten sanomaan, että isänmaallisuus oli »lurjuksen viimeinen pakopaikka». Ei voi ajatella, että se, mitä hänellä oli mielessään, olisi ollut kaipuun ja rakkauden yhtynyt tunne, joka pulppuaa kotimaataan vaeltavan sydämestä, joka ylpeilee kansansa kehityksestä ja aikaansaannoksista.
J a eikö se ole sama onneton, yksipuolinen ja virheellinen arvostelu, joka yllytti Bertrand Russellin kirjoittamaan: »Tulkoon ymmärretyksi, että isänmaallisuus on mustin rikos, johon mies aikanamme tekee itsensä syypääksi. Mies, joka murhaa miehen omalla kädellään, teloitetaan
lain mukaan, mutta mies, joka saarnaten isänmaallisuutta aiheuttaa miljoonat tappamaan miljoonia, on yleisesti arvossa pidetty, ja muistopatsaita pystytetään hänelle hänen kuoltuaan. Niillä meistä, jotka eivät halua nähdä koko sivistyksemme romahtamista punaisiksi raunioiksi, on edessään suuri ja vaikea velvollisuus suoritettavanaan varjella mielemme isänmaallisuutta vastaan.»
Sellainen tapa on yhtäpitävä sen nurinkurisen ja väärän merkityksen kanssa, joka juovuttaa tänä
aikana ihmisten mielet kaikkialla. Sillä isänmaallisuudella, sel1aisena kuin sitä nykyään käytetään, tarkoitetaan suorastaan asukkaiden antamaa kannatusta hallituksen politiikalle huolimatta siitä onko tuo politiikka kansalle parasta tai ei. Eikä sitä juuri tarvitse ihmetelläkään, että joukot ovat omaksuneet tuollaisen alhaisen käsityksen sanan päämerkitykseksi, sillä myöntää täytyy, että tätä , seikkaa ovat yleisen mielipiteen johtajat pitäneet heidän edessään siksi kauan, että sanan varsinainen merkitys on hävinnyt heiltä kokonaan.
Kuitenkin säilyy isänmaallisuuden ylevä ja kaunis aate itsepintaisesti, eikä sitä voida totisesti hävittää, joskin tuo sana voidaan halventaa ja turmella. Mutta miksi ei ryhdytä pelastamaan tuon sanan todellista: merkitystä? Edellä mainitussa yhteydessä, sanoo Mr. Russell: »Kansallisuuskiihko ei voi säilyä ilman harhaluuloja», antaen täten johdonmukaisen todistuksen siitä, että hän rinnasti isänmaallisuuden ja kansallisuustunteen samanlaisiksi. Siinä on erehdys. Näiden sanojen väliin täytyisi aina vetää selvä erotusmerkki. Kansallisuustunne eläköön, mutta sen ei ole sallittava kulkea isänmaallisuuden naamarissa.
Eräs toinen kohta Mr. Russellin kirjoituksessa .valaisee edelleen käsitystäni asiasta .Tarkoitan, että meidän tulisi suhtautua tasapuolisesti oman ja toisen maan väliseen riitaan, että: meidän olisi opetettava itsemme uskomaan, ettei meidän maamme ole yläpuolella toisia kaikessa, ja että sodan aikanakin meidän olisi katseltava koko asiaa aivan niinkuin puolueeton tekisi. Tämä on osa totuuden harjoittamisen suuremmasta velvollisuudesta.» Mitä tämä lausunto ilmaisee muuta kuin oikean isänmaallisuuden ytimen, puhtaan ja ylevän, joka on täydessä sopusoinnussa edellälainatun lausunnon kanssa teoksesta »The American Commonwealth». Lordi Bryce vakuuttaa isänmaallisuuden tunnustavan puutteellisuudet. Mr. Russell puhuu »totuuden harjoittamisesta». Kuinka on mahdollista harjoittaa totuutta, ellei tunnisteta olemassaolevia puutteellisuuksia? Missä löytyy se jalosydäminen yhteiskunnan jäsen, joka antaisi arvon tälle Lordi Bryce'in esittämäl1e isänmaallisuuden ihanteelle?
Sanat maa ja hallitus tarvitsevat aivan $amoin erilaisen selvän erittelyn ja varman käsittelyn, kuin sanat isänmaallisuus ja kansallisuus. Maa ja hallitus eivät ole välttämättömästi sama asia, joskin
hallituksen virkamiehet, politikot ja heidän asiamiehensä ovat niin yleisesti onnistuneet saamaan tavallisen ihmisen uskomaan sen samaksi. Siihen isänmaalliseen kääntymykseen, jota joku voi tuntea, ei sisälly välttämättä sen maan hallitus. Esimerkiksi Venäjällä, Puolassa ja Unkarissa on tunnettuja esimerkkejä viime vuosilta ihmisistä:} joissa rakkaus maahansa ja kansalaisiinsa on säilynyt kauan sortaneen hallituksen ajankin ja sytyttänyt monet sydämet voimakkaaseen vastarintaan, niin, vieläpä marttyyrikuolemaankin, jos tarvis vaati!
Se ei ole muu kuin kansallisuushenki, joka herätetään, kun ne, joina on valta, pitävät välttämättömänä metelöivän hengen lietsomista alhaison keskuudessa sillä tekosyyllä, että nyt on aika heidän todistaa isänmaallisuutensa. Tosiasia on, että ovat hetkiä, jonoin väärä käsitys isänmaallisuuden oikeasta merkityksestä esitetään yleisölle, jo käsitys hallitsee silloin heidän mieltänsä. Te pyhän kansallisuushengen kauaksi ulottuva vaikutus selviää hyvin jokaiselle lukemalla professori Harry Elmer Barnes'in yksityiskohtaisen ja opastavan kirjoituksen »Assessing the Blame for the War (Sodan syyllisyyden arviointi) Gurrent. History-lehden toukokuun numerossa, jossa hän sanoo: »Serbia oli takapajuisena oleva yhteiskunta, jossa juonittelut murhat ja kaikenlaiset salahankkeet eivät ole vielä muodostuneet säännölliseksi puoluehallitukseksi. Sitäpaitsi oli mielet kiihtyneet kovasti kansallisuuskiihkosta, joka oli saanut aiheensa vuosisatoja kestäneen sorron 'kärsimisestä ja odotuksesta», Se ei ole todellista isänmaallisuutta, ei siedä toista maata tai toisten kansojen tuntemaa rakkautta synnyinmaatansa kohtaan. Se ole isänmaanisuutta vaan se on kansallisuuskiihkoa joka aikaansaa vaikeuksia.
Isänmaallisuus sitä vastoin ei ole ristiriidassa kansainvälisyyden kanssa, sillä toisten maiden isänmaanisilla on sama päämäärä mielessään, ja keskinäinen ymmärtämys saisi aikaan keskinäisen auttavaisuuden ja sovinnollisuuden hengen. Kansanisuuskiihko pitäisi tuomita, mutta ei isänmaallisuutta. Jsänmaallisuus alkaa siitä, missä kansallisuuskiihko lakkaa. Se tosiseikka pitäisi nähdä täydelleen ja tiedotaat laajalti, että kukaan ei voi olla hyvä isänmaanystävä ja samalla hyväksyä kaikkia hallinnollisia toimenpiteitä, niinkauan kuin valtojen hallitukset ovat miesten käsissä, jotka ovat tunnottomia eli omaa etsiviä. Kun mahtavien istuimet ovat täytetyt miehillä ja naisilla, joiden ainoa ajatus on kansan paras, silloin tulee asia olemaan toinen! Muistakaamme, että jos Washington, Jefferson, Patrick Henry, Samuel Adams ja toiset sen aikuiset, jotka kannattivat asiaa, jota nämä miehet ajoivat, olisivat olleet isänmaanystäviä nykyisin niin laajalti omaksutussa merkityksessä, niin eipä silloin olisi vallankumoustakaan syntynyt (Amerikan vapautussota). He kapinoi hallitusta vastaan ja olivat niin ollen maan kavaltajia! Tory-puoluelaiset eli vanhoilliset Englannin vallan kannattajat olivat vilpittömiä isänmaanystäviä.
Varhaisista ajoista saakka on kansaa kehoitettu olemaan uskollinen olemassa olevalle hallitukselle
tai se on alistettu siihen väkipakolla. Harvoin löydetään historiasta kertomusta hallitsijasta, joka olisi tuntenut suureksi ja kunniakkaaksi velvollisuudekseen ja edukseen harrastaa vilpittömästi kansansa hyvinvointia. Miksikä kuitenkin ei olisi näin! Kansasta on aina sanottu, että se on isänmaallista. .Saatetaan huomauttaa, että hallituksen velvollisuus on osoittaa isänmaallisuutta toiminnassaan kansaa kohtaan aivan samassa määrässä kuin kansa osoittaa uskollisuuttaan hallitustaan kohtaan. Jos ei hallitus ponnistele kaikin mahdollisin keinoin alamaistensa parhaaksi, niin mitä hyötyä on kansan uskollisuudesta sen hyväksi, varsinkin kun sellainen uskollisuus vaatii koko heidän elämänsä? Vallalla oleva rauhattomuus ja levottomuus työläisluokkien keskuudessa tänä aikana joka maassa, oma maamme mukaan luettuna, mitä se on muuta kuin vaatimuksen ilmaus kansan puolelta, että isänmaallisuus olisi molemminpuolinen hallitsevien ja hallittavien kesken?
Tarkastellessamme tätä aihetta tältä epätavalliselta näkökannalta ei ole pienintäkään aikomusta eli ajatusta kieltää eli halventaa niitä asioita, joita menneisyydessä on kunnioitettu ylevimpänä isänmaallisuuden ilmauksena. Sen hengen jaloutta, joka antaa itsensä uhriksi rakkaudesta maahansa tai ihmisyyden puolesta, ei voi panna kyseen alaiseksi. Mutta menneisyydessä vallinneitten aatteiden ja ihanteiden on annettava tilaa muuttuneitten aikojen korkeammille ihanteille. Jos me olemme edistymässä, niin täytyy tapojemme parantua ja ihanteittemme tulla korkeammiksi. Yksi esimerkki sellaisesta muutoksesta on kaksintaistelut, jota pidettiin yhtenä seurustelutapojen hienoimpana menettelynä riitojen ratkaisemisessa vielä noin vuosisata sitten, mutta joka on nyt lakkautettu eli julistettu laittomaksi edistyneemmän mielipiteen pakotuksesta. Tänä aikana vallitsee aivan samanlaiset olosuhteet kuin muutama sukupolvi taaksepäinkin, jotka loihtivat esiin kaksintaistelun ärsyttävät syyt.
Ja ihmisluonto ei ole muuttunut. Kuitenkaan ei sitä katsottaisi tänä aikana miksikään urhoollisuuden ilmaukseksi eikä liioin välttämättömäksi, vaan tulisi jommastakummasta tuittupäisestä tappelu- toverista murhaaja puolustaessaan kunniaansa, ja se katsottaisiin selväksi murhaksi, joka on lain mukaan rangaistava.
Meidän ei ole kadotettava. näkyvistämme kuluneitten aikojen isänmaallisia tekoja, joilla" ei ole mitään yhteyttä sodan kanssa, ja jotka ovat kuitenkin ilmaisseet mahdollisimman voimakkaan isänmaanrakkauden ja halun uhrata itsensä. Yksi laajimmin tunnettuja kertomuksia näistä seikoista, mitä nyt johtuu mieleemme, on kertomus pienestä hollantilaisesta pojasta, joka istui useita tunteja
miltei kankeana kylmästä ja ehkäisi veden virtaamisen eräästä padon aukosta, veden, joka olisi virrannut ja peittänyt pian koko maan . Tässä on oivallinen kuvaus isänmaallisesta sankaruudesta,
jota yksityiset henkilöt ovat osoittaneet, samoinkuin valtiomiehetkin, jotka ovat pitäneet maansa
etuja yläpuolella kaikkien henkilökohtaisten etujen - tekoja, jotka ovat kokonaan erossa sotavehkeilystä.
Meillä on hyvä syy ajatella vakavasti niitä syitä eli vaikuttimia, joilla tahdotaan painostaa itsepintaisesti tarkastettavanamme olevien sanojen merkitystä, nimittäin että voidakseen olla isänmaallinen eli tunteakseen isänmaallisuutta täytyy hyväksyä sota ja militarismi.
Ja edelleen miksi yleensä yleisessä mielipiteessä ja käsityksessä jokaista, joka sanoo vastustavansa sotaa, sotapalvelusta ja sodan valmistelua, eli todellisuudessa jokaista, joka osoittaa lujaa ja johdonmukaista uskoa rauhan säilyttämiseen ja lopulliseen pysyväisyyteen ilman sotavarusteita, sanotaan epäisänmaalliseksi. Haluaisiko joku väittää, että hyökkäyssotaa pidettäisiin kenenkään taholta isänmaallisena yrityksenä eli tekona? Mutta mistä löydämme kansallisuuden, joka myöntäisi puolustavansa hyökkäyssotaa?
Mikä hallitus ilmoittaisi koskaan avoimesti kansalleen, että se suunnittelee ryhdyttäväksi valloitus- eli hyökkäys- sotaan? Kun aika tulee, että joku voimakas puolue haluaa sotaa, niin pannaan yleisön muokkaamis- koneisto käyntiin, ja kansan mieli kiihoitetaan harkitun propagandan kautta. Ei ole epäilemistäkään, etteikö kansan mieli ole vilpitön, mutta että sen mieli on väärällä tavalla kiihoitettu, siitä ei ole liioin epäilystä. Luokaa katseenne taaksepäirt Meksikon sotaan; josta ovat kirjoittaneet William E. Chanl1ing, Theodore Parker, William Lloyd Garrison, .James Russell Lowell ja toiset isänmaalliset ja rohkeat miehet. samoinkuin naisetkin, ja siihen katkeraan syytökseen Yhdysvaltojen törkeän väkivaltaista ja anteeksiantamatonta hyökkäystä vastaan, jonka Abraham Lincoln silloisena kongressin jasenenä teki, niin että hän oli vähällä joutua julkisen syytteen alaiseksi. Tuomitsemmeko Lincolnin epäisänmaalliseksi tai syypääksi maanpetokseen, kuten sodan vastustajista näinä nykyisinä kiihtymyksen päivinä sanotaan? Tai epäileekö joku hänen isänmaallisuuttaan? Kuukausia ennen maailman sodan puhkeamista tiesi jokainen hallitus Euroopassa hirvittävän taistelun olevan tulossa, ja saman näkivät myös monet yksilöt, jotka ennakolta tiesivät mihinkä hallitusten politiikka tulisi välttämättä johtamaan. Ransassa Jean Jaures antautui uupumattomalla innolla todistamaan uhkaavan onnettomuuden tuloa, Hänen salamurhaajansa tekivät siitä lopun. Haluaako joku väittää, että Jaures vastustaessaan ha1lituksensa politiikkaa ei ollut isänmaallinen, ettei hän rakastanut maataan ja kansalaisiaan? Taikka voiko joku rehellisesti pitää kiinni siitä vakaumuksesta, että ne, joiden toimenpiteet aikaansaavat heidän maansa varallisuuden täydellisen tuhon, miljoonien nuorten ja toivorikkaitten elämän turmelemisen ja kuoleman ja kansallisuutensa todellisen perikadon, olisivat todellisia isänmaanystäviä, kun kuitenkin on tunnettua, että jos järki olisi saanut säilyä, niin kaikki kauhistukset olisi voitu välttää? Saksassa mainehikas rauhanaatteen ajaja Nicolai, joka yhdessä innokkaan ystäväpiirinsä kanssa lakkaamatta vastusti hallituksensa sotapolitiikkaa, vangittiin toimintansa johdosta, ja hän vältti hädintuskin mestauksen pakenemalla maasta lentokoneessa. Oliko hän ja hänen kannattajansa isänmaanystäviä, vaiko ne Saksan sota-aatteen kannattajat, jotka hätiköiden kiirehtivät sotaa? Englannissa se järkkymätön rauhanaatteen ajaja, jota kohdeltiin pilka11isesti, ja jota vallanpitäjät koettivat peloitella ja nöyryyttää, ja joka kuitenkin säilytti selkeän tasapainonsa kaikkina sodan kauheina päivinä, on saanut korvauksen siinä, että hän on nyt [1924] Britannian valtakunnan pääministeri? Haluaako joku rohjeta väittää, että hän oli tuona aikana vähemmän isänmaallinen kuin nyt, kun hän käyttää kaiken tarmonsa Euroopan jälleen rakentamiseksi? Epäilemättä myönnetään mielellään, että isänmaallisuus on eräänlainen mielentila. Kuinka tärkeätä siis onkaan meidän nykyisessä' ahdingossamme, kun tulevaisuuden mahdollisia ristiriitoja järjestettäessä tehdään ratkaisuja myöten "tai vastaan, niin kuinka äärettömän tärkeäksi tuleekaan tämän mielentilan laaja tunnustaminen ja pikainen, vapaaehtoinen omaksuminen, jonka harrastama politiikka pelastaisi maailman 1914-1918 tapahtumien uusiutumisesta!
Kysymyksen herättäminen. siitä onko sota. ollut välttämätön tai ei menneisyydessä? Sivistyksellisessä merkityksessa, kuten muutamat kirjailijat väittävät, tai onko sota saanut aikaan jotain hyvää, on hyödytöntä. Keskustelu käytyjen sotien ansioista tai tarpeellisuuksista ei johtaisi mihinkään tulokseen. Henkilöä, joka kannattaa mielipidettä, että sodat ovat näytelleet tärkeätä osaa maailman historiassa sivistyksen levittämiseksi .kansasta toiseen, ei ylipäänsä saada vakuutetuksi erehtyneensä, vaikkapa hän olisikin halukas myöntämään, että Ranskan alkama sota 1870 johti vaikeuksiin, joita ei vieläkään ole saatu poistetuksi, ja jolla ei varmastikaan ollut mitään yhteyttä sivistyksen edistämisen kanssa, vaan ehkä sen hidastuttamisen kanssa. Huomioon otettava seikka on, mitä hyötyä on maailmalla sodasta nykyisyydessä tai tulevaisuudessa, mitä todellista hyötyä voi aiheutua jollekin kansalle tai maailmalle yleensä jatkamalla järjestettyä joukkomurha-järjestelmää. Ja ellei sodan seurauksena voida selvästi todistaa olevan todellista hyötyä ihmiskunnalle tai osalle ihmiskuntaa, niin herää kysymys, osoittaako joku kansalainen isänmaallisuutensa parhaiten kannattamalla sodan jatkamista ja militarismia tai vastustamalla niitä ehdottomasti. Selvä kanta tässä on välttämätön. Ei löydy puolinaista vaalia eli kantaa.
Perheensä rakastaminen ei aiheuta eikä pakota vihaamaan naapureita eikä edes tuntemaan vastenmielisyyttä heitä kohtaan. Yhteiskunnan eli valtion rakastamisen ja niiden puolesta ylpeilemisen ei tarvitse synnyttää hyökkäyshalua naapurivaltioiden tai kaupunkien eikä etäisempienkään puolelta. Yksilöille ja perheille on ilmeiseksi hyödyksi aikaansaada mieJlyttävät suhteet naapureittensa kanssa ja elää heidän kanssaan rauhassa
Hyöty on molemminpuolinen. Tämä sama periaate pitää paikkansa valtakuntiin nähden, ja usein mainittu rikkoutumaton rauha Kanadan ja Yhdysvaltojen välillä on tässä suhteessa voimakkaana todisteena. Historia esittää lukuisia esimerkkejä pienten valtioiden liitoista yhteiseksi onneksi tai turvaksi hyökkäyksiä vastaan, vaikkakin jonkun voimakkaan valtion valloitushimo on toisinaan tehnyt tyhjäksi sellaiset liitot. Ja meidän päivinämme ja sukupolvessamme, huolimatta korkeasta sivistyksestämme, josta ylpeilemme, on se juuri valloitus- ja omistamishalu, joka johtaa katkeraan ja iulmaan taisteluun kansojen kesken. Ei maan .{Kunniaan ole hyökätty, jos sota ori julistettu} sellaiset kirjat kuin »Miten diplomaatit saavat aikaan sodan», jonka Francis Neilson silloin kirjoitti, kun hän oli parlamentin jäsenenä, ja Miksi sotaa?», jonka kirjoitti F. C. Howe, joka on toiminut useana vuotena siirtolaisuus-asiamiehenä New Yorkin satamassa, sekä »Kuinka sota syttyi», jonka kirjoitti kreivi Loreburn, antavat runsaan todistuksen tämän kestämättömän aatteen kumoamiseen. Jos kunnia olisi vaarassa, niin pitäisi yleensä myönnettämän että:
»On liian pyhä, kallis kunnia,
Se että asein ratkaistaisihin,
Ja pommein; paukuin, hetken sattumin»
Sanaa kunnia on käytetty tekosyynä, jolla tietämätön kansa voidaan nostattaa raivoihinsa. On epävarmaa, lievimmin sanoen, kuvailla mitä voisi ja saattaisi tapahtua, jos kansa kokonaisuudessaan
tietäisi kuinka täydelleen se on petetty maailman sodan perimmäisiin syihin nähden, jonka jokainen luotettava viranomainen nyt selittää olleen kauppakilpailun aiheuttaman sodan. Toiselta puolen, jos jokainen saisi äkkiä sellaisen tiedon, niin ei se aikaansaisi mitään sen hälyttävämpää kuin sellaisen muutoksen sotaan nähden, että kukaan kansasta ei enää koskaan taipuisi eikä antaisi pakottaa itseään sotaan toista kansaa vastaan, vaan vastaisi sellaiseen kutsuntaan sanomalla kansallisille johtajilleen ja sotaan yllyttäjille, että tapelkaa itse sotanne ja antakaa yleisen kansan elää elämäänsä rauhassa, jota he toivovat.
Sota ei ollut alkuaan eikä ole koskaan ollut taistelua leivästä, kuten muutamat kirjoittajat ovat vakuuttaneet. Sota ei ole missään suhteessa sukua - ihmiskunnan todelliselle taistelulle olemassaolosta. Tämä harhakuva tulisi mitä tarmokkaimmin kumota. Elämän taistelua helpotetaan ja tuetaan yksilöiden tai yhteiskuntien yhteistoiminnan avulla yhteistä vihollista, epäterveellistä tai liian ankaraa ilmastoa vastaan, kehnoa maaperää, ruttoa ja tautia, tietämättömyyttä, pahetta ja rikosta, lukemattomia kasvikuntaa turmelevia ruttoja vastaan; jonka tuotteet varustavat ihmiskunnan tärkeillä ravintoaineilla, vaatteilla ja rakennustarpeilla, ja toisia luonnon aikaansaamia olosuhteita ja tilanteita vastaan, ja niiden voittamisella ja alistamisella tehdään ihmiskunta kykeneväksi olemassaoloon ja edistymiseen. Nicolai, jota suurempaa auktoriteettia ei ole, kertoo meille kirjassaan »Biology of' War»: »Sodan todellisena syynä ja tarkoituksena;
, oli into saavuttaa omaisuutta.» »Ihminen, minkä myös Aristoteles tiesi on luonnostaan seurusteleva eläin. Kaikkien veljeys ihmisten keskuudessa on vanhempi ja alkuperäisempi kuin kaikki sopimukset, mitkä ovat tulleet tunnetuiksi ihmisten' keskuudessa vasta myöhempinä aikoina.» Osoitettuaan, ettei samaa laatua .olevat eläimet tapa koskaan toisiaan, esimerkiksi leijonat, tiikerit, siat j. n. e., hän kirjoittaa: »Samaa laatua olevien välinen sota on täysin ajattelematonta, elleivät he ole ihmissyöjiä tai jos he eivät omista jotain arvokasta, jota kannattaa heiltä ryöstää, Tämä viimeksi mainittu otaksuma on tärkein näistä kahdesta.» "
Kosketellen sitten ihmisolennon vaistoja ja tehden johtopäätöksen: »Tämä puutteellinen tietoisuus ilmaisee sen, miksi me pidämme jalona ja kunnialiallisempana pysyä vanhoillisina ja niin muodoin sotaisina mieluummin kuin. uudenaikaisina ja rauhallisina», hän lopettaa tämän jakson kirjassaan sanoen:
Jospa ihminen vaan käsittäisi, ettei sodassa ole mitään luonnollista, mitään suurta eikä mitään jaloa, vaan että se on ainoastaan yksi omistusoikeuden aikaansaamista lukemattomista seurauksista! Lyhyesti, sota itsessään on liikeyritys, kuten tuhannet muut, paitsi että se on luonnoton ja omaksuu määrätyt väkivaltaiset , muodot. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että se oleellisesti sama asia. Ei siitä ole niin varsin kauan kuin kauppahuoneen päällikköä ja sotilasryhmän johtajaa sanottiin kumpaakin kapteeniksi (capitano), niin ettei nykypäivän luutnantin tarvitse niin koppavasti katsoa alas kauppa-apulaiseen. Veljeksiä he ovat ammatissa.
Nykyään ei rauhanaate ja sen kannattajat tarvitse mitään puolustusta, pikemminkin ne ovat militaristit, jotka saavat puolustaa politiikkaansa. Maailma on oppinut jotenkin hyvin läksynsä siitä, mihin tuloksiin militarismi johtaa, äskeisten epätoivoisten kärsimysten vuosien aikana, loputtomien kärsimysten, joiden kokonaisuutta ei milloinkaan voida arvioida. Nyt ei ole aika kannattaa rikollisia hallitusjärjestelmiä, jotka sallivat sellaisen raakalaisuuden ilmenemistä, jota kehittyneemmät ja tieteellisimmät kansat maailmassa ovat näytelleet. Nyt on aika kaikkien ihmisten, jotka ajattelevat itsenäisesti ajattelevat selvästi, johdonmukaisesti ja terveesti selittää, että uskollisuus maata ja kansalaisia kohtaan on paljon korkeampi asia kuin alistuminen sellaiseen hallitukseen, joka suunnittelisi kertomatonta ja loputonta kärsimystä jatkamalla tapaa, joka ei ole ainoastaan tarpeeton, vaan joka on lisäksi täydelleen ristiriidassa järjen, siveellisyyden, uskonnon ja sivistyksen kanssa. Nyt on aika muistaa ja omaksua sellainen kanta, jonka Lowell tarjoaa meille:
»Me uskolliset valtiolle oomme kylläkin,
Mutt' myötätunto sydämen se ompi kallihin.
Sen suomille, minkä vaatii maa, mutt' ensimmäiseksi Loi luonto meidät ihmisiks' , ei kansalaisiksi.
On ihmisille totinen niin myöskin Luojalleen,
Ja pienimmänkäänn vääryyden ken tekee veljelleen, Hän väärin tekee meillekin; ja orja kataIin Vain itseänsä rakastaa ja hylkää naapurin.»
ja Theodore Parkerin haaste koristeellisin sanoin: »Ajattelen halveksuen sitä, mitä kutsutaan maankavallukseksi hallitusta kohtaan. se voi tulla teidän tai minun velvollisuudekseni jonain päivänä. Mutta kavallus kansaa, ihmiskuntaa ja Jumalaa kohtaan on suuri synti, josta ei voi halveksuen puhui.». Tarvitseeko kysyä onko sota kavallusta ihmiskuntaa ja Jumalaa kohtaan? Sellaiselle, joka epäröi myöntää selvään osoitettua ratkaisua asiassa, ei löydy ehkä parempaa vastausta kuin Garrisonin sanat hänen arvostellessaan senaikaista paikallista taisteluamme, jotka sanat sopivat silloiseen yhtä hyvin kuin nykyiseenkin sotaan:
…..rauhan periaatteet ovat yhtä hyödylliset ja kunniakkaat kuin koskaan, eikä niitä ole kumottu eikä muutettu maassa nyt käynnissä olevien sotaisten tapahtumien kanssa . Jos kansa olisi jo aikaisemmin ne hyväksynyt ja pannut käytäntöön, niin ei orjuus eikä sota nyt täyttäisi maata väkivallalla ja verellä. Missä ne ovat vallalla, siellä ei kukaan menetä elämäänsä eikä vapauttaan. Siellä, missä ne hylätään, ja täsmälleen samassa suhteessa kuin niin menetellään, ei elämä eikä vapaus ole taattu. Missä määrin niiden rikkominen kaikissa olosuhteissa on parempi kuin niissä uskollisesti pysyminen, sen käsittämiseen ei meillä ole siveellistä voimaa.. Niitä ei voi pitää vastuunalaisina mistään, mitä ne eivät ole oikeudellisesti oikeuttaneet tai vahvistaneet. Kun ne eivät aiheuta eikä vahvista mitään sortoa eikä vääryyttä, vaan kohottavat luonnetta, valvovat himoja ja johtavat kaiken hyvän toimeenpanemiseen,
niin ei niitä ole hylättävä vihamielisten luonteitten takia. Mitä on sota? Eikö se ole rauhan vastakohta, kuten orjuus on vapauden, synti pyhyyden Ja Beliali Knstuksen? Onko, orjuutta joskus puo11ettava, onko syntiä tarpeen tullen harjoitettava, ja onko Belialia pidettävä toisinaan parempana kuin Kristusta, sikäli kuin olosuhteet sitä vaativat? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, ja niistä vastauksista, mitkä niihin annetaan, riippuu maailman pelastaminen. ...: ..Silmä silmästä hammas hampaasta, elämä elämästä ei ole oikea tapa pelastaa eli siunata sukuamme. Miekka miekkaa vastaan, tykki tykkiä vastaan armeija armeijaa vastaan, silläkö tavalla rakkautta ja hyvää tahtoa levitetään kautta maailman tai valloittaja oikeutetaan väärintekoihin?
Perustaen johtopäätöksei luotettaviin päätelmiin pidän sanat »isänmaallinen» ja »rauhanaatteen ajaja» (pacifist) samaa merkitsevinä. Rauhanaatteen ajaja on luonnollisesti järkähtämättä sodan vastustaja, ja kun sota on hävittävin ja tuhoisin väkivalta, mikä voi jonkun maata kohdata, tuoden ehdottomasti tullessaan toisia vahingollisia ja hävittäviä voimia vanavedessään, niin näyttäisi siitä johdonmukaisesti seuraavan, että todellisen isänmaallisen, sellaisen, jonka vallitsevana haluna on pelastaa maansa perikadosta (joka on sodan välttämätön seuraus) , täytyy tulla rauhanaatteen ajajaksi. Minulle, maa sellaisenaan ei merkitse ainoastaan sen vuoria ja puroja, metsiä ja temppeli-kukkuloita, ei ainoastaan maata ja vettä, jotka ovat sen rajojen sisäpuolella, vaan myös sen väestöä ja varallisuutta. Kaikki, mikä heikontaa kansan varallisuutta ja tuhoaa maaperää, on pidettävä uhkana, jota totisten isänmaan ystävien on torjuttava. Tämän takia tarvitsemme järkkymättömien rauhanaatteen ajajiemme lukumäärän lisääntymistä.
Toistan vielä: »Paras isänmaan ystävä on se, joka pyrkii edistämään maansa harrastuksia, ja suojelemaan sitä onnettomuuksilta; ja mikä onnettomuus on suurempi kuin sota tai millä on kauaskantoisimmat ja surullisimmat seuraukset ruumiillisesti, henkisesti ja siveellisesti sekä yksilöille ja taloudelle, että kansalle kokonaisuudessaan? On aika, että yleinen kansa herää ymmärtämään, että korkeampaan isänmaallisuuteen kuuluu pyrkimys suojella synnyinmaansa eli valitsemansa asuinpaikan parhaita harrastuksia, ja tämä voidaan tehdä parhaiten vastustamalla sodan kirousta. Jokaiselle sellaiselle, joka huutaa »epäisänmaallinen» sellaisesta, joka todistelee tai toimii rauhanaatteen puolesta, pitäisi sentähden kursailematta vastata, että rauhanaatteen ajaja on. todellinen isänmaan ystävä sikäli kuin hänen pyrkimyksensä kohdistuvat maansa ja sen ohessa koko maailman -pelastamiseen siitä rikoksesta, joka on kaiken pahan summa.»
Kenraali John F. O'Ryan menee yhtä pitkälle sanoessaan: »Olisin maani kavaltaja, ellen koko voimallani vastustaisi, sotaa.» Aika on ,tullut kertoa yleisölle ja alituiseen opettaa, että yleiseen hyväksytty käsitys isänmaallisuudesta saakoon väistyä toisenlaisen tieltä oikeamman, joka on korkeampi ja elähdyttävämpi, joka johtaa pois sodan kauheuksista ja hävityksistä ja sen tuottamasta kurjuudesta ja tuskasta rauhaan ja jokaisen yksilön hyvinvointiin. Jos valistunut -yleinen mielipide
inhoaa ja tuomitsee yksilön tekemiin yksilön murhan, niin eikö sen olisi inhottava ja tuomittava paljoa ankarammin-murhaa paljoa suuremmassa mittakaavassa kun kansat murhaavat kansoja? Aika on kypsä, päivä on tullut julistaa sota henki- patoksi ilman ehtoja tai takaportteja. Mitä tahansa tarkoituksia se onkaan palvellut menneisyydessä, niin se on tänäpäivänä rikos ihmisyyttä vastaan. Ihmiset kaikkialla pelkäävät, kauhistuvat ja inhoavat sitä, ja kuitenkin heitä houkutellaan edelleen uskomaan väärään isänmaallisuuteen, vakuuttaen, että osoittaakseen oikeata henkeä on heidän alistettava elämänsä järjestettyyn verilöylyyn. Jälleen väitän, ettei se ole isänmaallisuutta, vaan alistuvaisuutta, jota voidaan menestyksellisesti määrätä ja pakottaa ainoastaan sen takia, että uhrit ovat tietämättömiä oikeasta totuudesta.
Totuus on, ettei sota palvele enää mitään muita kuin turmeltuneita ja mädännäisiä tarkoitusperiä. Se on maailman suurin kirous; ja vaikka se on uhkaamassa sivistyksen ehkäpä koko ihmiskunnan häviötä, niin ne, jotka vastustavat sitä ja haluaisivat nyhtäistä sen juurineen jokaisesta elävästä järjestelmästä, saavat lisänimen »epäisänmaallinen» siltä tietämättömältä kansanjoukolta, joka seuraa kuin järjettömät lampaat yhtä järjettömiä johtajiaan!
Kenenkään, joka vähänkin tuntee maailman rauhanliikettä, ei pitäisi pelätä minkään vaaran uhkaavan mitään olemassa olevia laitoksia :rauhanaatteen agitatsion puolelta, lukuun ottamatta epäinhimillistä sotajärjestelmää kohtaavaa vaaraa. Rauhanliike on ihmisystävällinen toiminta yhteiskunnallisen edistymisen hyväksi. Totuus ja oikeus ei voi vahingoittua paljastuksista ja keskusteluista. Oikeus voittaa lopulta, joskin edistyminen näyttää etanan kululta. »Agitatsioni on kansan omantunnon johtamista muokkaamaan lakejansa», sanoi Sir Röbert PeeL Agitatsioni edellä kosketellun rauhanaatteen puolesta tahtoisi herättää yleisön omantunnon ja aikaansaada yleisen arvostelun. Me voimme nojata tyytyväisinä lopulliseen ratkaisuun, sillä jos nykyään vallassa olevat såännökset ja tavat ovat tosia ja oikeita, niin niitä on puolustettava. Jos ei, jos ylevämmät aatteet astuvat tilalle, niin mitä pikemmin ne tulevat, sen parempi!
Rauhanaatteen ajaja ei ole uneksija eikä pelkkä haaveilija. Hän on rauhantekijä, käytännöllisintä laatua oleva ihminen tässä maailmassa, joka pysyy epäkäytännöllisenä niinkauan kuin hallitusten ja ihmisten mielessä vallitsee militarisuus ja sodan henki, ahdas mielinen kansallisuuskiihko, jota väärin sanotaan isänmaallisuudeksi, joka johtuu ajatuksesta, että pakko voi aina pakottaa vapaaehtoiseen alistumiseen. lhmismieli on muodostunut sellaiseksi eli on 'sellaisessa vireessä, ettei se aina voi ,sietää vallitsevaa vääryyttä kapinoimatta. »Ihmisten yhteyden ja luonteen ja mekanismin käsittäminen on hyvin tarpeellinen voidakseen toteuttaa sen tärkeimmät peruslait», kuten Norman Angell siitä sanoo. Väkivallan aate, joka esiintyy militarismin ja sodan kautta niin julmana, on elänyt aikansa. Se käyttää ja kannattaa hävitystä välikappaleenaan aikaansaadakseen hyötyä. Mutta eikö vähämielisellekin ole ilmeistä, ettei hävitys ole ensinkään miksikään hyödyksi? Tarvitaanko vielä enemmän todistuksia kuin mitä meillä on jo siihen, että väkivallan jatkaminen militarismin 'muodossa tietää ihmiskunnan tuhoamista? Kuitenkin on militarististen aatteitten kannatus tietämättömän joukon keskuudessa vielä voimakas ne, joita ihmiset pitävät ylempinään, voivat taivuttaa heitä mielensä mukaan. niin että vielä tarvitaan paljon ponnistusta ehkäistäkseen tulevaisuuden mahdollisia ja kauhistuttavia taisteluja.
Ehkäistäksemme sodan kirousta jälleen iskemästä kynsiään siihen maahan, jota rakastamme, on meidän omasta kohdastamme toimittava sitä vastaan. siksi kunnes se on karkotettu maan päältä. Kaikki tarvitaan tässä suuressa työssä, nuoret ja vanhat voivat yhtyä siihen ja jouduttaa sitä päivää, jolloin rauha ja hyvä tahto vallitsevat. Sillä se aika on varma ja väistämätön ja, olkoon sitten se voima, joka sen aikaansaa, joko siveellinen tai taloudellinen, niin maailma on valmis maailmanlaajuiseen rauhaan. Huolimatta sen .pitkästä murheellisesta sotahistoriasta on muutos tuleva, sodan käynnin loppu on käsissä, ja rauhan aikakausi on edessä. Tapahtumien luonnollisen kulun mukaan on rauha seurauksena, aivan samoin kuin olivat yleiset koulut ja yhtäläinen äänioikeus. Sitä voidaan viivyttää tietämättömyyden- ja tyhmyyden takia, mutta sitä ei voida ehkäistä. Sen tulemista voidaan jouduttaa määrätietoisen rauhantoiminnan kautta, yksilöllisen ja yhteisen; jokainen kansalainen voi sen tehdä, joka haluaa selvästi osoittaa isänmaallisuuden korkeinta laatua ja uskollisuutta niille ihanteille ja periaatteille, joiden tulisi olla jokaisen hallituksen perustana jotka vielä, joskin väitteinä, niin harvoin esiintyvät sellaisessa toiminnassa, joka johtaa alamaisten korkeimpaan hyvinvointiin
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.