kertoisitteko

on surullista nuoren ihmisen lähtö. Se tulee aina ikäänkuin väärään aikaan. Kuitenkin jokaisen ihmisen lähtö tulee monen mielestä aina väärään aikaan. Onhan kuitenkin niin, että Jumalalla on jokaiselle se oikea lähtöpäivä. Monesti voisi ainakin ajatella, että ehkäpä tällä rakkaalla ihmisellä olisi ollut elämässä vielä jotain todella vaikeampaa tulossa ja Jeesus tahtoi ottaa pois hänet ja säästää sellaisilta. Täällä ajassa aina ei tule niitä ainoita, oikeita vastauksia kuitenkaan. - Yksi mahdollisuus ainakin olisi seurakunnan sururyhmä. Niissä on eri-ikäisiä osanottajia, noin kymmenisen henkeä suurinpiirtein, joskus enemmän tai vähemmän keskustelemassa yhteisestä surusta. Myös jokaisella on omat kokemuksensa noissa tilanteissa. Kokoontumisia on parin viikon välein ehkä n. kuusi-seitsemän kertaa. Vaikutti hyvin hyvältä, hoitavalta. Kyselepä mahdollisesta seurakunnaltasi tai jos sinulla ei ole seurakuntaa, varmaan mukaan voi silti mennä.

On erittäin raskasta menettää lapsia ja nuoria mutta näin tapahtuu päivittäin - kaikkialla.
En osaa sanoa muuta kuin että pitää vaan hyväksyä tilanne, luonnollisena asiana.
Tämän jälkeen pitää hyväksyä koko tilanne, ja tehdä itselleen selväksi että asian ajatteleminen samasta näkökulmasta ei johda mihinkään muuhun kun pahaan oloon.

Auttaisiko jos yrittäisit ajatella hyviä muistoja, ja loisit itsellesi positiivisen muiston henkilöstä joka antoi sinulle monta hyvää hetkeä?
Näin saisit muistoista voimia jatkaa omaa elämääsi sen sijaan että tapahtunut rassaa ja kuluttaa henkistä puoltasi.

Tämä voisi onnistua esim. niin että mietit (kelaat) kaikki hyvät muistot ja painat ne mieleesi. Järkyttäviä asioita ja "menetettyjä tilaisuuksia&hetkiä" tyylisi ajatuksia voisit yrittää vältellä, aktiivisesti.
(lopeta heti jos tuska tuntuu sietämättömältä. jossain vaiheessa sietokykysi saavuttaa pisteen, missä asia tuntuu helpottavan. Tästä tiedät että olet oikealla polulla.)
Ideana on että oppisit muistelemaan henkilöä positiivisesta näkökulmasta.

Vaikeutesi voi juontaa siitä että olet masentunut mainitsemasi henkilön poismenon takia (stressi); kannattaa hoitaa itsensä kuntoon. Tämän jälkeen jaksat ajatella asiaa paljon aktiivisemmin ja uusista näkökulmista.

Kannattaa hakeutua terapiaan mikäli asiaan ei tule muutosta.

Suru jaksaa vaalimalla rakkautta, joka päivä muistan kuinka rakastin häntä, siitä on pystyttävä puhumaa. Sen jaksavat vain ne jotka ovat kokeneet jotain samanlaista, muut eivät ymmärrä surun hitautta.

Hae joko vertaisryhmiä tai ammattiauttaja, joka voi tosi monelainen, itse käy "oikeassa" terapiassa mutta myös vyöhyketerapiassa, joista jälkimmäinen tuntuu jopa tehokkaamalta. Jos raha tekee tiukkaa hae kelan juttuja, sielläkin on monelaisia ryhmäjuttuja, katso netistä. Älä jää liian pitkäksi aikaa lääkkeisiin kiinni, et etene surussasi. Halauksia sisnulle ja voimia suruusi.

menettänyt lapseni ja tullut siihen tulokseen, ettei ole mitään maagista rajaa kuinka kauan suru kestää. Sen tiedän kuitenkin että vuosi on hyvin lyhyt aika eikä siinä ajassa pidäkkään olla ihan ennallaan.
Mikään ei voi koskaan enää samaksi tulla , mutta itse pyrin elämään asian kanssa omalla tavallani joka sopii minulle.
Surutyöhön kuuluu kaikki mikä sinusta itse tulee luonnostaan. Kun hyväksyy ensin oman tapansa surra ja ymnmärtää sen , se on minusta askel eteenpäin.
Minusta asioita pitää kelata kunnes niihin tavallaan tulee muutos pikkuhiljaa.
Itse kirjoitan paljon omia ajatuksiani ja seuraan välillä mitä olen kirjoittanut kuukausi sitten tai kolme kk sitten. Siitä huomaan miten elämäni menee eteenpäin kuitenkin. Hyvin pieniä askelia mutta parempi kun ei mitään.

Kirjoituksissani ja mietteissäni huomaan asioita mistä tavallaan jään kiinni. Olen voinnut kirjoittaa että esim. puhuin lapselleni tänään haudalla, toivotin hyvää yötä tai vastaavaa. Uskon siis aidosti lapseni kuulevan ja seuraavan elämääni viéläkin.
Pidän itse siitä ajatuksesta ja uskon että vielä tulee päivä jolloin voin olla ylpeä että lapseni valittiin monien joukosta jotain suurempaa varten. Koen etten ymmärrä sitä vielä itse , enkä maan päällä tule koskaan kuitenkaan aidosti hyväksymään että lapseni kuoli.
Minusta ei voi edes vaatia sitä että hyväksyy sen asian , koska äitinä olen syntynyt suojelemaan lastani ja ajattelevani hänen tulevaisuutta. Nyt ei käynnyt niin ja maanpäällinen minäni saa protestoida sitä vastaan.
Ehkä joku pitää minua höynähtäneenä kun uskon hänen elävän siellä jossain, mutta eipä ole minun ongelmani , vaan minun tapa selvitä jatkaakseni tätä elämää.
Lapseni oli osa minua ja niin hän on edelleen. Se osa vaan on muualla nyt.
Ajatuksissa hän on aina niin kuin olisi vaikka eläisi täällä maan päälläkin.
Olen usein kääntänyt asian toisiinpäin mielessäni. Jos minä olisin kuollut millaisen elämän toivoisin lapseni ja mieheni elävän täällä ilman minua? Toivoisinko heidän surevan lopun elämänsä? Nöin kun kysyn tiedän vastauksen mitä lapseni toivoisi. Hän toivoisi minun tulevan onnelliseksi ja osaavan ilouitsevani vielä monesta asiasta täällä. Mutta hän myös ymmärtää suruni.
Vaikka hän on kuollut en halua edelleenkään mitään pahaa hänelle en toivo hänellä olevan paha mieli takiani.Joten yritän parhaani.
Ja joka päivä tiedän että olen yhden päivän lähempänä häntä.

Näin ajattelen minä. Oma surusi voi olla erillista kun minun, ja uskon sinunkin löytävän tiesi vielä. Anna itsellesi aikaa.
Hae keskusteluapua ihan mistä vaan. Kirjoita tänne tai muualle. Pääasia minusta on että käsittelet asiaa etkä ole yksin asian kanssa. Meitä on liian monta ja varmasti joju jakaa mielellään ajatuksia kanssasi.

Vaikka arki on rankkaa se kuitenkin omalla tavallaan auttaa.

Toivon että löydät oman tiesi eteenpäin.
Ei se tarkoita että unohdat tai hylkäät ketään.

Voimia