Maria Jumalan Äiti

Enkelit ja Maria ja muut uskonnolliset ikonit kun puuttuat helluntailaisilta, niin on usko kyllä todella köyhää.
Takaisin vanhauskoisten pariin.

hölmö hihhuli...
puupää hihhuli...
tyhmä hihhuli...
idiootti hihhuli...
kusipää hihhuli...
typerä hihhuli...
aivoton hihhuli...
vesipää hihhuli...
lobotomia hihhuli...
jakoavain hihhuli...
lahopää hihuli..?

Pyhä Katariina

"Minä lähetän naisia..."

Sienan Katariina, dominikaanitertiaari (1347-1380)

On vuosi 1347. Euroopassa riehunut rutto on jonkin verran hellittänyt otettaan, Englannin ja Ranskan välinen satavuotinen sota on alkanut ja Italiassa pienet kaupunkivaltiot ovat alituisessa sodassa keskenään. Kirkko on sisäisesti hajalla Ranskan kuninkaiden pakotettua paavin siirtymään Avignoniin vuosisadan alussa. Pyhä Birgitta taistelee samaan aikaan oman luostarisääntönsä ja ja paavin Roomaan palaamisen puolesta. Sienan kaupungissa Italiassa syntyy villanvärjääjä Giacomo de Benincasalle ja Monna Lapalle 24. lapsi, pieni tyttö.


   


Kuusi vuotta myöhemmin Caterina Benincasa on matkalla kotiinsa isonveljensä Stefanon kanssa. Dominikaanien kirkon, San Domenicon, luona hän kääntyy ja katsoo kirkon torniin. Siellä hän näkee Kristuksen yhdessä Pietarin, Paavalin ja Johanneksen kanssa. Lempeästi hymyillen Kristus ojentaa kätensä ja tekee ristinmerkin pienen tytön ylle, joka palaa todellisuuteen Stefanon kärsimättömästi vetäessä häntä eteenpäin. "Et olisi herättänyt minua niin ihanasta unesta, jos olisit itse sen nähnyt!" pikkusisko itkee.

Tähän ensimmäiseen näkyynsä ja siihen sisältyvään hengelliseen kutsumukseen Katariina vastasi intuitiivisesti antamalla seitsenvuotiaana salaa naimattomuuslupauksen. Olipa syynä lapsellinen leikki tai syvä vakavuus, joka tapauksessa se antoi hänelle voimia torjua selkeästi kaikki avioliittotarjoukset, joita hän ajan tavan mukaan kaksitoistavuotiaana sai ottaa vastaan. Vanhemmat, varsinkin äiti, olivat kauhuissaan. Benincasojen talo sijaitsi lähellä dominikaanien kirkkoa, ja dominikaaniveli Tommaso della Fonte, joka oli perheelle sukua ja kasvanut heidän talossaan, sai äidiltä kehotuksen vaikuttaa Katariinaan avioliittoasiassa. Tommaso ymmärsi kuitenkin Katariinan toiveen elää kokonaan Jumalalle ja antoi hänelle tehokkaan neuvon: "Kun Jumala kerran näin voimakkaasti vetää sinua puoleensa ja perhe painostaa sinua toimimaan toisin, anna heidän ymmärtää, kuinka vahva aikomuksesi on. Leikkaa hiuksesi, niin he ehkä lopettavat!" Katariina toimi neuvon mukaan, mutta se ei häntä auttanut. Perhe oli raivoissaan tytön vastustuksesta, häneltä riistettiin kaikki talontyttären oikeudet, perheen palvelustyttö erotettiin ja Katariina sai tämän tehtävät. Perhe käytti kaiken valtansa murtaakseen tytön tahdon. Katariinan kutsumus lepäsi kuitenkin jumalallisella pohjalla, mikä antoi hänelle voimia kaikkien vastoinkäymisten keskelläkin syventää hengellistä vakaumustaan.

Hän näki näyssä, miten Dominicus ojensi hänelle valkean dominikaanipuvun sanoen: "Rakas tyttäreni, ole hyvällä mielin, älä masennu siitä, mitä tapahtuu sinua vastaan. Ole varma, että jonakin päivänä kannat tätä pukua, jota kaipaat." Raymond Capualainen kertoo elämäkerrassaan Katariinasta, että juuri tässä yhteydessä, toivoen tulevansa dominikaaniksi, Katariina kokoaa perheensä yhteen ja ilmoittaa heille aikomuksensa. Raymondin muistiin merkitsemä puhe kertoo suoraselkäisestä tytöstä, jolla oli epätavallisen voimakas itsetunto. Hän toimi vastoin kaikkia sen ajan tytön käyttäytymisnormeja. Oli ennen kuulumatonta kieltäytyä avioliitosta. Hänen olisi ollut mahdollista mennä luostariin, mutta hän tunsi, että hänen kutsumuksensa ei ollut vetäytyä luostarin muurien sisäpuolelle, vaikka hän usein kaipasikin Jumalan läheisyydessä olemista.

Isä tunsi Jumalan läsnäolon tytön päätöksen takana ja kielsi perhettä estämästä Katariinaa ja antoi hänelle täyden vapauden kulkea valitsemaansa tietä. Isä antoi Katariinalle oman huoneen, jonne hän saattoi vetäytyä rukoilemaan ja hän antoi myös luvan jakaa talon omaisuudesta almuja köyhille ja sairaille. Tämä kiukutti melkoisesti Katariinan sisaria, jotka löysivät vaatekaappinsa tyhjennettyinä.

Sienassa eli ryhmä naisia, jotka eivät eläneet luostarissa, vaan toimivat aktiivisesti kaupungin kyöhien ja sairaiden parissa ja omistautuivat rukoukseen ja hartauden harjoitukseen omassa kodissaan. He kantoivat dominikaanipukua ja heillä oli priorinna, mutta he olivat veljien johdon alaisia. Heidän virallinen nimensä oli "Pyhän Dominicuksen parannuksensisaret", mutta heitä kutsuttiin useimmiten nimellä "mantellate", viitankantajat , heidän kantamansa mustan viitan, mantellan, takia. Heidän piiriinsä otettiin kuitenkin yleensä vain iäkkäitä naisia, yleensä leskiä. Katariina tunsi siitä huolimatta kutsumuksen liittyä heidän piiriinsä. Hän sai useita kielteisiä vastauksia itsepintaisiin pyyntöihinsä ja sitten hän sairastui vakavasti. Hän kutsui muutamia sisaria luokseen ja kun he tulivat, heihin vaikutti syvästi Katariinan hurskaus. Neuvoteltuaan muiden sisarten ja veljien kanssa he päättivät hyväksyä Katariinan sisareksi heti tämän parannuttua.

Katariina otti dominikaanien puvun vastaan 18-vuotiaana San Domenicon kirkossa. Nyt hän saattoi ryhtyä toteuttamaan kutsumustaan. Kolme vuotta hän oli viettänyt huoneessaan ja poistunut sieltä vain messuun ja ripille. Kolme vuotta hän oli ollut sisäisellä vaelluksella, joka johdatti hänet syviin mystisiin kokemuksiin. Kolme vuotta ponnisteltuaan ja taisteltuaan itsekkyyttä vastaan hän sai kokea Jumalaan yhtymisen autuuden mystisissä häissä, joissa hänestä tuli Kristuksen morsian.

Tässä näyssä Katariina sai Kristukselta kutsun tulla aktiiviseksi kirkon palvelijaksi. Hän oli nyt dominikaanikutsumuksensa alkutaipalella. Se ei merkinnyt vain omistautumista hartaaseen rukoukseen, vaan myös sen eteenpäin viemiseen, mitä rukoukset ja opinnot olivat hänelle antaneet. Nyt alkoi vaellus kirkastusvuorelta kohti muita ihmisiä ja raadeltua kirkkoa, joka tarvitsi parannusta ja eheytymistä.

Katariina aloitti työnsä Sienan sairaiden ja köyhien parissa vuoden 1368 vaiheilla. Hänet opittiin pian tuntemaan sekä karitatiivisesta toiminnastaan että siksi, että hän oli hyvä sielunhoitaja. Ihmistuntemustaan hän piti Jumalan lahjana." Minä annan sinulle kyvyn nähdä hengellisesti. Sen avulla näet kaikkien läheisyyteesi tulevien sielujen kauneuden ja mädännäisyyden..."

Katariinan ympärille alkoi muodostua ryhmä hänen oppilaistaan ja seuraajistaan, joka kokoontui hänen huoneessaan Benincasan talossa. Ryhmää kutsuttiin nimellä "bella brigata" ja siihen kuului kaikenlaisia ihmisiä, pappeja, sääntökuntalaisia ja maallikoita.

Katariina toimi niin aktiivisesti köyhien ja sairaiden parissa ja sai sellaisen maineen sielunhoitajana, joka käännytti pahimmatkin epäilijät, että kirkon johtomiehetkin alkoivat kiinnittää häneen huomiota. Varsinkin elämänsä viimeiset viisi vuotta Katariina teki voimakkaasti työtä rauhan ja yhteyden puolesta. Hän piti koko ajan kirkon parasta silmiensä edessä, asettui ehdoitta köyhien ja sorrettujen puolelle ja hyökkäsi ankarasti sekä kirkollisia että maallisia johtajia vastaan, kun nämä eivät eläneet Kristuksen käskyjen mukaan.

Toisinaan Katariina kuitenkin epäröi niiden yhä vaikeampien vaatimusten edessä, joita hänelle asetettiin. Hänhän oli vain yksinkertainen, oppimaton nainen. Kuka hän oli sanomaan paaveille ja ruhtinaille, mitä näiden tulisi tehdä? Raymond Capualainen on merkinnyt muistiin Kristuksen sanat Katariinalle:

"Enkö minä ole luonut ihmistä? Minulle ei enää ole miestä eikä naista, ei yläluokkaa eikä alaluokkaa, minun silmissäni kaikki ovat tasa-arvoisia... Tänä päivänä on inhimillinen ylpeys ylittänyt kaikki rajat, varsinkin niiden miesten ylpeys, jotka katsovat olevansa viisaita ja oppineita. Minun oikeuteni ei voi enää kauempaa pidättyä panemasta heitä paikalleen... Minä lähetän nyt naisia heidän luokseen nöyryyttämään heidän ylpeyttään, naisia, jotka ovat oppimattomia ja heikkoja, mutta jotka minä täytän Jumalan voimalla ja viisaudella."

Katariina lähetettiin Avignoniin sovittelemaan Firenzen ja Kirkkovaltion välisiä kiistoja ja hän alkoi nyt ajaa kahta asiaa, jotka olivat lähellä hänen sydäntään: paavi Gregorius XI:n paluuta Roomaan ja kirkon uudistamista. Kirkko kärsi korruptiosta ja vallan väärinkäytöstä, ja sen paimenet olivat sangen vähän uskottavia. Paavi palasikin Roomaan vuonna 1377.

Avignonin matkan jälkeen Katariina palasi tavalliseen elämäänsä Sienaan. Loppuvuodesta 1377 hän alkoi kirjoittaa kirjaa hengellisestä elämästä, jolle tuli nimeksi Dialogi. Kirja syntyi siten, että hän saneli hengellisen opetuksensa sihteerilleen. Samaan aikaan hän opetteli itse kirjoittamaan.

Syyskuussa vuonna 1378 valittiin vastapaavi Clemens VII, ja kirkon suuri skisma oli tosiasia. Se ja koi kahtia kaikki yhteiskuntaluokat, maat ja sääntökunnat. Roomassa vallitsi puolueiden välillä avoin sotatila. Paavi Urbanus VI:n pyynnöstä Raymond kirjoitti Katariinalle pyytäen tätä tulemaan Roomaan ja auttamaan skisman lopettamisessa. Katariina kuitenkin epäröi, koska sienalaiset olivat närkästyneitä hänen runsaasta matkustelustaan. Tämä sai paavin itsensä kirjoittamaan Katariinalle ja vaatimaan tätä tulemaan Roomaan. Katariina saapuikin koko "perheensä" kanssa Roomaan ja asettui taloksi lähelle Santa Maria sopra Minerva -kirkkoa. Rukoillakseen yhdessä pyhän Pietarin kanssa hän vaelsi joka päivä Konstantinuksen basilikaan, jonka paikalla nykyinen Pietarinkirkko sijaitsee. Basilikan atriumissa oli mosaiikki, joka kuvasi kirkkoa laivana. Kristus ilmestyi näyssä Katariinalle kädessään pirstoutunut laiva. Koska hän oli valinnut tämän naisen kantamaan kirkkoa, hän laski kuormansa Katariinan harteille. Katariina paloi rakkaudesta kirkkoa kohtaan, mutta taakka oli hänelle liian raskas ja hän vaipui kirkon lattialle. Hän kuitenkin nousi ja yritti viimeiseen saakka kamppailla kantaakseen ja parantaakseen koko särkyneen kirkon.

Katariina kärsi koko elämänsä sairaudesta, joka pääsi voitolle vuoden 1380 alussa, eikä hän voinut enää syöd' eikä juoda mitään. Hän kuoli Roomassa 29. huhtikuuta 1380, muutama kuukausi näyn jälkeen. Hän oli kantanut harteillaan kirkon surkeutta. Hän oli täyttänyt kutsumuksensa ja sai nyt levätä Kristuksen morsiamena ja jatkaa taivaassa työtään ihmisten vapahduksen hyväksi.

Katariina julistettiin pyhäksi vuonna 1461, ja paavi Paavali VI antoi hänelle v. 1970 yhdessä Jeesuksen Teresan kanssa kirkon opettajan arvonimen. Tähän mennessä nämä kaksi ja Lisieuxin Teresa (Pikku Teresa) ovat ainoat naiset, jotka ovat saaneet tämän kunnianosoituksen.

Tuula Luoma

Tekisi hyvää teille.
Oppisitte jotakin syvällisestä uskosta.

* Maria oli tavallinen nainen, sai tehtäväkseen synnyttää Jeesus, ei mitään sen kummempaa.
* Hänenkin piti uskoa Jeesukseen, saadakseen syntinsä anteeksi, aivan kuten kenen tahansa ihmisen.
* Raamattu sanoo Mariasta, Jeesuksen äidistä, "Sinunkin sielusi lävitse on miekka käyvä"! Ja sikäli kun ymmärrän, hänen sielunsa tuska oli äärimmillään, nähdessään synnyttämänsä Poika ristillä, häväistynä ja pilkattuna, tietäen, että hänen poikansa on JUmalan Poika.
* Maria sen tiesi, koska koki raskauden vaikka ei miehestä mitään tiennyt.
* Mutta on epäjumalan palvelusta palvoa Mariaa lähes Jumalana. Rukoilla Mariaa, on suorastaan syntiä. Maria ei sovittanut ainuttakaan syntiä, eikä tehnyt mitään sellaista, että häntä voitaisiin rukoilla, kuin Jumalaa ainakin.
* Ihmispalvontaa huipussaan, jos ja kun Mariaa palvotaan.

Katolilaisia paheksutaan usein protestanttisissa piireissä Marian ja pyhimysten palvonnasta. Katolinen kirkko on kuitenkin hyvin tarkka ja tiukka opettaessaan palvonnan kuuluvan yksin Jumalalle. Vatikaanin toinen kirkolliskokous totesi, että ainoatakaan ”luotua ei koskaan voida asettaa samaan asemaan lihaksi tulleen Sanan ja Vapahtajan kanssa” (Lumen Gentium 62). Marialle ja pyhille osoitettu kunnioitus ”eroaa olennaisesti siitä palvonnan kultista, joka osoitetaan lihaksi tulleelle Sanalle, samoin Isälle ja Pyhälle Hengelle” (Lumen Gentium 66).

Katolilaiset osoittavat siis pyhimyksille ja erityisesti Neitsyt Marialle harrasta kunnioitusta, mutta heitä ei missään tapauksessa palvota, koska he ovat Jumalan luomia ihmisiä. Ihmisille osoitettu kunnioitus on kuitenkin täysin raamatullista. Jumala itse käski usein ihmisten kunnioittamisen: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (2. Moos. 20:12) ”Teetä Aaronille pyhät vaatteet, jotka ovat hänelle kunniaksi ja kaunistukseksi.” (2. Moos. 28:2) ”Orjan asemassa olevien tulee osoittaa isännilleen kaikkea kunnioitusta” (1. Tim. 6:1). ”Kunnioittakaa kaikkia, rakastakaa veljiä” (1. Piet. 2:17).

Uusi testamentti kehottaa myös uskonnollisten hahmojen erityiseen kunnioittamiseen: ”Presbyteerit, jotka johtavat hyvin seurakuntaa, ansaitsevat sekä kunnioituksen että taloudellisen tuen” (1. Tim. 5:17). Jeesus lupasi tästä erityisiä siunauksia: ”Joka ottaa profeetan vastaan siksi, että tämä on profeetta, saa profeetan palkan, ja joka ottaa vanhurskaan [eli pyhän] vastaan siksi, että tämä on vanhurskas, saa vanhurskaalle kuuluvan palkan.” (Matt. 10:41) Jos siis ei ole väärin kunnioittaa maanpäällisiä ihmisiä, jotka voivat tehdä syntiä ja turmella ihmisarvonsa, ei myöskään voi olla väärin kunnioittaa täydellisen vanhurskauden saavuttaneita taivaan kirkkoon kuuluvia pyhimyksiä. Jos ihmisiä on yleisesti kunnioitettava, sitä enemmän on kunnioitettava Jumalan erityisiä ystäviä.

Eräs olennaisimmista tavoista kunnioittaa pyhimyksiä on heidän esimerkkinsä seuraaminen hengellisessä elämässä. Joku saattaa vastustaa huomauttamalla, että Kristuksen tulisi olla kristityn ainoa esimerkki, mutta katolilaiset seuraavatkin pyhien esimerkkiä juuri siksi, että he ovat seuranneet Kristuksen esimerkkiä erityisen läheisesti ja uskollisesti. Protestantit eivät aina pidä ajatuksesta, että kristittyjen tulisi pitää esimerkiksi Neitsyt Mariaa tai muita pyhiä uskonelämänsä esimerkkinä, mutta Raamattu puhuu katolisen käytännön puolesta. Pyhä Paavali kirjoitti korinttilaisille: ”Seuratkaa minun esimerkkiäni, niin kuin minäkin seuraan Kristusta.” (1. Kor. 11:1)

Eräs tärkeimmistä raamatunkohdista tässä suhteessa on varmasti Heprealaiskirjeen 11. luku, joka luettelee pitkän listan Vanhan testamentin uskonsankareita mallikelpoisina uskon esikuvina. Sitä seuraa välittömästi aiheemme kannalta erittäin olennainen tiivistelmänomainen johtopäätös: ”Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme” (Hepr. 12:1). Uskon kilpailun edellämme juosseet eivät ole kuolleet ja jääneet unholaan, vaan he ovat aktiivisesti ympärillämme ja toimivat esimerkkeinä ja esirukoilijoina helpottaakseen kristillistä vaellustamme.

Saammeko kunnioittaa patsaita ja kuvia?

Ehkä kiivaimmat hyökkäykset katolista pyhimyskulttia kohtaan liittyvät pyhien kuvien ja patsaiden kunnioittamiseen. Monet protestantit käyttävät innokkaasti Moosekselle annettua kymmenen käskyn lakia todistaakseen Jeesusta ja pyhiä esittävien patsaiden kumartamisen Raamatun ja Jumalan tahdon vastaiseksi: “Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä.” (2. Moos. 20:4–5).

Katolinen kirkko näyttää ensisilmäykseltä toimivan päinvastoin valmistaessaan kuvia ja patsaita Jeesuksesta ja pyhimyksistä sekä kehottaessaan uskovia kumartamaan niitä. Jotkut väittävät jopa katolisen kirkon poistaneen tämän käskyn kymmenen käskyn joukosta ja jakaneen kymmenennen käskyn kahteen osaan säilyttääkseen käskyjen lukumäärän kymmenessä.

Vastataksemme tähän yleiseen syytökseen meidän on osoitettava muutama seikka. Ensiksi on huomattava, että siteerattua tekstiä ei ole mahdollista tulkita ehdottomaksi kuvien tai patsaiden valmistamisen kielloksi. Jos näin olisi, Jumala olisi itsensä kanssa ristiriidassa käskiessään toisaalla Moosesta seuraavasti: ”Tao kannen päälle kullasta kaksi kerubia” (2. Moos. 25:18). Eivätkö kerubit ole kuvia ”niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa”? Jos tämä raamatunkohta tulkitaan kirjaimellisesti, täytyy tuomita syntinä myös julkiset valtionmiehiä esittävien patsaiden tekeminen sekä lasten esikoulussa askartelemat eläinkuvat, sillä nekin ovat kuvia ”niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä”.

Todellisuudessa tämä käsky kieltää valmistamasta epäjumalia ja palvomasta näitä ihmisten tekemiä kuvia tai patsaita. Tämä käy ilmi edeltävästä jakeesta: ”Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” (2. Moos. 20:3) Saman tulkinnan vahvistaa myös Jumalan seuraava muistutus: ”Älkää tehkö jumalia minun rinnalleni; hopeaisia tai kultaisia jumalia älkää tehkö itsellenne.” (2. Moos. 20:23)

Toiseksi on ymmärrettävä tarkkaan katolisen kirkon opetus pyhäinkuvien kunnioittamisesta. Trenton kirkolliskokous esitti asian ytimekkäästi: ”Kuvat Kristuksesta, hänen neitseellisestä äidistään ja muista pyhistä on säilytettävä, erityisesti kirkoissa, ja niille on annettava sopivaa kunnioitusta, ei siksi, että niissä uskottaisiin olevan jonkinlaista jumaluutta tai voimaa… kuten pakanat ennen tekivät… vaan koska niille annettu kunnia osoitetaan niiden esittämille henkilöille” (Sessio 25). Kun katolilainen kumartaa Marian patsaan edessä, hän ei osoita kumarruksellaan patsaalle palvontaa, sen sijaan hän osoittaa Marialle kunnioitusta.

On olemassa palvovaa kumartamista ja kunnioittavaa kumartamista, joista jälkimmäinen ei ole kiellettyä – kuka väittäisi japanilaisten palvovan toisiaan, kun he tavatessaan läntisen kättelemisen sijasta kumartavat? Kun katolilainen polvistuu patsaan edessä, hän ei palvo patsasta – samoin kuin protestanttikaan ei palvo Raamattua, vaikka hän saattaa rukoilla polvillaan pidellen Raamattua käsissään lukeakseen siitä välillä rukousta innoittavia sanoja. Samoin patsaat ja kuvat toimivat muistutuksina jumalallisista totuuksista, ja ne auttavat nostamaan sielun maallisista ajatuksista taivaallisiin.

Monet ovat tottuneet säilyttämään lompakossa rakkaiden ihmisten kuvia, ja joskus kiintymyksemme kyseisiin henkilöihin saa meidät silittämään tai suutelemaan kuvaa. Samaan tapaan katolilainen ei suutele krusifiksia rakkaudenosoituksena atomikasalle vaan Kristukselle. Kukaan täysjärkinen ei rukoile Marian kuvan tai Jeesuksen patsaan edessä sanoen: ”Oi kuva, auta minua” tai ”Sinua, oi patsas, minä kiitän”, eikä kenenkään täysjärkisen pitäisi olettaa katolilaisten toimivan niin.

Eräs toinen mainitsemisen arvoinen seikka on inkarnaation vaikutus Jumalan kuvaamiseen. Ennen kuin Sana tuli lihaksi, Jumalaa oli mahdotonta ja siksi kiellettyä kuvata, mutta inkarnaatiossa Kristuksesta on tullut ”näkymättömän Jumalan kuva” (Kol. 1:15). Paavalin tässä jakeessa käyttämä sana ”kuva” on kreikaksi eikon, josta saammekin sanan ”ikoni”.

Itse asiassa jo Vanhassa testamentissa Jumala käski valmistaa kuvan, jonka tarkoitus oli esittää Kristusta: ”Herra sanoi Moosekselle: ’Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon.’” (4. Moos. 21:8) Jeesus paljasti tämän olleen esikuva hänestä ja hänen pelastavasta ristinkuolemastaan: “Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:14–15)

Jumala on siis luvannut siunauksia uskonnollisiin syihin valmistetun kuvan oikeanlaisesta käytöstä (4. Moos. 21:8), mutta hän tuomitsee kuvien palvonnan – edellä mainittu pronssikäärmekin piti hävittää, kun kansa oli alkanut palvoa sitä (2. Kun. 18:4).

Mitä kymmeneen käskyyn tulee, katolinen kirkko ei suinkaan ole poistanut toista käskyä. Kun Raamattu luettelee kymmenen käskyä (2. Moos. 20:2–17, 5. Moos. 5:6–21), se luettelee noin 15 käskyä, jotka pitää ryhmitellä niin, että käskyjen lukumäärästä tulee yhteensä 10 (5. Moos. 10:4). Juutalaiset, katolilaiset, luterilaiset ja muut protestantit ovat kaikki päätyneet hieman erilaiseen jaotteluun. Juutalaisen, katolisen ja luterilaisen käytännön mukaan käskyt ”Älä pidä muita jumalia minun rinnallani” ja ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa” kuuluvat yhteen, koska ne kieltävät saman synnin eli epäjumalanpalveluksen. Katolinen kirkko seuraa pyhän Augustinuksen Septuagintaan perustamaa jaottelua, joka eroaa juutalaisuudesta siinä, että epäjumalanpalvonnan kielto kuuluu ensimmäiseen eikä toiseen käskyyn.

Juutalaisuudessa ja suurimmassa osassa protestanttisuutta ”Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa. Älä halaja lähimmäisesi huonetta, älä hänen peltoansa, älä hänen palvelijaansa, palvelijatartansa, härkäänsä, aasiansa, äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa” (5. Moos. 5:21) on kokonaisuudessaan kymmenes käsky, kun taas katolisuudessa vaimon ja omaisuuden himoitseminen on eritelty yhdeksänneksi ja kymmenenneksi käskyksi, koska ne käsittelevät eri syntejä – samoin kuin aviorikos ja varastaminen kuudentena ja seitsemäntenä käskynä ovat eri käskyjä ja käsittelevät eri syntejä.

Luterilainen jako lienee epäraamatullisin ja epäloogisin, sillä sen kymmenes käsky on vain yhdeksännen käskyn toisto. Uuden katekismuksen mukaan yhdeksäs käsky kuuluu ”Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta” ja kymmenes ”Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu”. Käskyjen jaottelu ei kuitenkaan ole katolisen kirkon mukaan dogmaattinen vaan käytännöllinen kysymys (KKK 2066).

Pyhäin yhteys ja Kristuksen ruumis

Kristityt ovat aina uskoneet, että Kristukseen kastetuilla pyhillä on erityinen yhteys – ovat he sitten maanpäällisessä taistelevassa kirkossa, kiirastulessa kärsivässä kirkossa tai taivaallisessa voitokkaassa kirkossa. Tämä oppi tunnustetaan jo muinaisessa apostolisessa uskontunnustuksessa, kun se toteaa: ”uskon… pyhäin yhteyden”. Mihin tämä pyhäin yhteys oikein perustuu ja mitä se merkitsee?

Uuden testamentin kirjeiden opetus kirkosta valaisee häikäisevällä tavalla ymmärrystämme kirkosta ja sen jäsenten yhteydestä. Paavali paljastaa kirkon mystisen olemuksen Kristuksen ruumiina opettaessaan, että Kristus ”on myös ruumiin pää, ja ruumis on kirkko” (Kol. 1:18). ”Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle kirkkonsa pääksi. Kirkko on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” (Ef. 1:22–23) Kattavimmin Paavali käsittelee aihetta ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille. ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” (1. Kor. 12:12)

Kun protestantit vastustavat katolista uskoa pyhimysten esirukouksiin tai Marian kunnioittamiseen sillä perusteella, että meidän tulisi rukoilla ja kunnioittaa yksin Kristusta ja että vain Jeesus on esirukoilijamme, he ajattelevat kirkon jäsenten olevan Kristuksen kilpailijoita. Todellisuudessa pyhät muodostavat Kristuksen ruumiin, ja pyhien rukoukset ovat voimakkaita juuri siksi, että he ovat osa Kristusta ja hänen pelastustyötään. Pyhien kunnioittaminen antaa kunniaa Kristukselle, koska pyhät ovat Kristuksen jäseniä.

Protestantit painottavat pelastustyön olevan yksin Kristuksen ansiota, mikä onkin tietyssä mielessä totta, mutta Kristus ei kuollut puolestamme pelkällä päällään eikä noussut kuolleista ilman ruumistaan. Jumala on ”asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista?” (1. Kor. 12:18–19) Jos Kristus tekisi kaiken yksin ilman meidän yhteistyötämme, olisiko silloin ruumista? ”Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’” (1. Kor. 12:21)

Sanoisiko siis Kristus päänä omille ruumiinjäsenilleen: ”Minä en tarvitse teitä”? Taivaaseen päässeet kristityt eivät ole lakanneet olemasta Kristuksen ruumiin jäseniä, vaan päinvastoin he ovat täydellistäneet yhteytensä Kristukseen, ruumiin päähän, ikuisiksi ajoiksi. Siispä heille osoitettu kunnia antaa kunniaa itse Kristukselle ja koko hänen ruumiilleen: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.” (1. Kor. 12:26) On ironista, että protestantit reagoivat Marialle, pyhille, paaville tai piispoille osoitettuun kunniaan usein vihaisesti tai halveksivasti sillä verukkeella, että se vähentää Kristuksen kunniaa, kun Paavalin mukaan muiden ruumiinjäsenten oikea reaktio olisi ilo. Heidän (ja monesti katolilaistenkin) on syytä painaa vahvasti mieleensä Paavalin painokas opetus: ”Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen.” (1. Kor. 12:27)