isän kuolema

kun suinkin voit, ja itse jaksat kohdata hänet ja sairauden. Puhu ja kysy mieltäsi painavat asiat, ainakin ne tärkeimmät, ennen kuin hän on liian tajuton kipulääkkeistä tai sairaudesta.
Itke ja sure jo etukäteen, prosessoi asiaa. Kaikki minkä ehdit surra etukäteen on pois jälkikäteen tehtävästä surutyöstä.
Ja välillä vietä niin normaalia elämää kuin jaksat.
Elä ja tunne, nyt vain aika on vähissä.
Luopuminen sattuu. Jos ei välittäisi, ei sattuisi.
Surutyö vie aikansa. Ole armollinen itsellesi.
Älä silti karkota muita ympäriltäsi olemalla heille äreä (tämä tulee sinulle ehkä myöhemmin).

Hän olisi voinut lähteä ilman tätä varoitus aikaa, nukkua vain pois.

Kuuntele omaa rakkauttasi ja ole rohkea.

Sano ja kerro kaikki se mitä olet aina halunnut sanoa, tee tästä teidän hyvä yhteinen aika.

Jos avautuminen on hankalaa yhtäkkiä, hae siihen tukea ja sitten jatkat yhdessä isäsi kanssa.

Teillä on lupa kaikkiin suuriin tunteisiin.
Älä mieti aikaa kuoleman jälkeen, siitä selviät sitten.
Elä tässä ja nyt.

toivon sinulle. Minun vanhempani ovat molemmat kohdanneet äkkikuoleman, joten hyvästit jäivät sanomatta. Toisaalta tietoisuus lähestyvästy kuolemasta voi myös olla ahdistava, sekä kuolevalle että läheisille.
Ehkä minun vanhemmille oli parempi tapa lähteä yllättäen, tietämättä itse miten lähellä kuolema on. Minua kuitenkin jäi hieman vaivaamaan, etten saanut sanoa niitä tärkeitä sanoja vielä kerran - kyllähän he tiesivät miten tärkeitä minulle ovat, mutta olisin vielä sen halunnut sanoa.
Olen päättänyt elää omaa elämääni eteenpäin niin onnellisena kuin mahdollista, niin olisi äitini halunnut. Myös sinun isäsi takuulla toivoo, että pystyt jatkamaan omaa elämääsi onnellisena. Alku tuntuu toki toivottomalta, suru ja tuska tuntuu liian vaikealta - mutta siitä selviää.
Toivon sinulle onnellisia hetkiä isäsi kanssa ja paljon voimia tulevaan.

en voi edes kuvitella tuskasi määrää.

Oma isäni kuoli vajaa 2kk sitten täysin yllättäen...en ehtinyt hyvästejä jättää, olimme puhuneet vajaa 1,5vrk aiemmin viimeksi puhelimessa...viimeiset sanani hänelle taisivat silloin olla "no hyvää yötä ny"

Miten paljon sitä olisikaan voinut sanoa, jos olisi aavistanut...

Puhukaa, itkekää, surkaa. Olen opiskelujen kautta käynyt paljonkin aihetta saattohoito-läpi...Monia kuolemastaan tietäviä helpottaa tosiaan tieto, että läheiset selviävät kuitenkin surusta. Jopa niinkin kauhealta asialta kuulosta hautajaisten suunnittelu saattaa kuulema auttaa sairastavaa.

omaa selviämistä tukee läheiset...itkeminen, itkeminen, itkeminen. Itse käytin, ja käytän joskus edelleen nukahtamislääkkeitä ja rauhoittavia, jos on todella paha olo. ehkä kerran viikossa.

Ainakin itse olen miettinyt psykologille menoa, kun tuntuu joskus siltä, ettei läheisiä viitsisi kuormittaa...ja haluaisin, että muut saavat elää omaa elämäänsä, jos ovat jo surusta ylipäässeet, tai eivät halua puhua siitä.

mutta, kuten lehdessä jonkinaikaa sitten oli juttua..jokainen kuolema ja ihminen on erilainen. Jokainen löytää omat keinonsa selvitä.

Selviät kyllä varmasti. Itse olin, ja OLEN todellinen isän tyttö, ja isä oli minulle kaikki kaikessa. Mietin aina ennen, että kun isä kuolee, kuolen minäkin.

Mutta tajusin, että isä ei sitä haluaisi.
Aloitin jopa työt vajaa kk isän kuoleman jälkeen uudessa työpaikassa, koska tiesin, että isä haluaisi niin. Että teen töitä (mikäli mitenkään vaan jaksan), ja elän elämää eteenpäin.


Voi kuulostaa kliseiselle, mutta mietin, että jos itse kuolisin, niin en tosiaan haluaisi että joku vaikkapa "tulisi perässäni" oman käden kautta...tai jäisi kotiin suremaan kuukausitolkulla.

Ihme kyllä, työ on auttanut. Töissä en ajattele isää, muuten kyllä. Joka ikinen päivä isä on ollut ensimmäinen asia mielessäni kun herään, ja viimeinen asia jota mietin ennenkuin nukahdan...

Klisee sekin, että surun kanssa oppii elämään.
Mutta se on aivan totta.

Voimia sulle, jutelkaa, puhukaa.

Niin ja lisäksi, en koskaan ole ollut uskonnollinen ihminen, mutta huomasin että isän kuoleman jälkeen turvauduin raamattuun paljon, ja edelleenkin pohdin niitä asioita. Kaverit on ihmetelleet, ainakin jotkut) (olen 24, ja aika harvoilla kavereilla on mitään uskonnollisia ajatuksia tai juttuja), mutta olen antanut itselleni luvan olla, tutkia, kuunnella ja turvautua uskontoonkin.
Ei se ainakaan oloa ole mitenkään huonontanut=)

tänään nappi tasan kaksi vuotta sitten. Isäni kuoli syöpään. Hän oli viimeiset ajat sekava johtuen kipulääkityksestä, se aika oli hirveää ja yritimme hoitaa hänet kotona. Viimeinen vuorokausi oli sitten terveyskeskuksessa ja se oli virhe, emme saaneet omaa huonetta hänelle, hän joutui olemaan 4 hengen huoneessa!! Lopulta kun soittivat meille että olisi tultava, saimme hänet omaan huoneeseen suurin piirtein uhkailemalla ja kiristämällä ja sitten hän kuoli. Itse isän sairastamisen aikana olin kauhusta lamaantunut ja tein luopumista jo hänen eläessä. Neuvoni sinulle on että ole yhdessä isäsi kanssa mahdollisimman paljon, jutelkaa kaikkea ns. normaalia ja muistelkaa asioita jne. Tätä kadun itse kun minusta ei itsekkäästä syystä siihen ollut.

Isäni kuoli nyt maanataina 17.3. Hän oli pitkään sairastanut ja ehkä tiesimme, että tämä päivä on edessä. Kuitenkin kuolema aina yllättää ja tieto tuli minullekin kesken työpäivää. Omaa suruani en vielä oikein osaa käsitellä, mutta yritän tukea nyt läheisiäni, varsinkin äitiä. Lohtua tuo ajatus, että aika parantaa...mutta nyt sydän on raskas. Elämme kuitenkin Pääsiäisen aikaa ja ja jos hengelliset ajatukset kuitenkin hieman voisivat helpottaa. Sydämestäni toivon kaikille saman asian kokeneille jaksamista.

Ensinnäkin voimia Sinulle. Minun isäni nukkui pois viikko sitten. Tämä tapahtui toisella puolella maapalloa, ja hän oli viimeiset viikot tehohoidossa ja hengityskoneessa, joten ei ollut mahdollisuutta sanoa niitä kauniita sanoja, jotka olisin hänelle niin mielelläni sanonut. Isä oli viimeiset vuodet huonossa kunnossa, mutta kävi työssä ja matkusteli paljon. Nytkin hän oli lomamatkalla.

Viimeiset viikot ovat olleet kamalat. Ensin kolmen viikon tehohoitojakso ja nyt kuolema. Kun kuulin isän kuolemasta, itkin ensimmäiset kaksi päivää. Sen jälkeen erilaiset tunteet ovat vaihdelleet vuoron perään. Välillä on tuskaa ja ahdistusta, välillä mieletöntä ikävää, välillä vihaa (itseä kohtaan) ja itsesyytöksiä ja välillä iloa ja helpotusta. Pääsiäisen sanoma on helpottanut ainakin minua surussani. Olen ollut tämän viikon sairaslomalla työstä, mutta tiistaina aion taas mennä töihin. Ehkä raskainta tällä hetkellä on asioiden hoitaminen ja äidin patistaminen asioiden hoitoon, kun näkee, että toinen on aivan poikki ja murtunut. Voi kun voisikin vain tehdä surutyötä, eikä olisi muuta huolehdittavaa. Toivotan paljon voimia teille ja meille kaikille tässä raskaassa elämäntilanteessa.

Halauksia.

Isäni sairastaa vakavaa sairausta, olen valmentautunut isäni kuolemaan jo vuosia. Nyt hän kävi vaikean leikkausprosessin jossa oli alle 50% mahdollisuus selvitä hengissä, toipumisaika vähintään vuosi ja loppuelämän saa olla kokoajan varpaillaan.

Tiedän mitä läheisen kuolemaan valmistautuminen on, vaikka isäni ei leikkaukseen kuollutkaan (leikkaukseen saakka selviäminenkin oli epävarmaa) kuitenkin joka päivä saan odottaa soittoa jos hän onkin kuollut hylkimisreaktioon ym.

Valmentautua täytyy ja kannattaa. Itse kirjoitin isälleni kirjeen jonka annoin hänen veljelleen joka lähti isää saattamaan leikkaukseen. Kirjeessä saa sanottua helpommin kaikki asiat mitä haluaa sanoa, kehtaa sanoa sellaisia asioita joita ei välttämättä suoraan kehtaisi sanoa, isäsi saa lukea kirjeen niin monta kertaa kuin haluaa ja kirjeeseen muistaa laittaa enemmän asioita, suoraan puhuttaessa monesti puolet halutuista asioista unohtuu ja jää vaivaamaan.

Tärkein neuvoni sinulle on, että sano kaikki asiat isällesi mitä haluat sanoa, jotta ne eivät jää vaivaamaan. Kun isäni oli leikkaukseen lähtenyt, tulvi mieleeni kymmeniä asioita jotka olisi isälle pitänyt sanoa mutta olin unohtanut.

Suuresti jaksamista ja voimia sinulle.