Tässä olikin aiemminkin jo ketju samansuuntaisesta aiheesta, mutta vähän eri perspektiivistä.
Puolisoni on masentunut, puhuu päivästä toiseen halustaan kuolla eikä jaksa tehdä mitään. Hän käy yllä töissä vielä toistaiseksi, mutta töiden jälkeen vajoaa useimmiten sänkyyn. Kaikki mahdollinen on hänen mielestään aina vaan huonosti, hän on täynnä surua ja yhä enenevässä määrin myös vihaa. Viime aikoina minäkin olen alkanut joutua sen kohteeksi, tosin vain verbaalisen.
Alan olla läpikotaisen väsynyt tilanteeseen ja ajattelen eroa joka ikinen päivä. Tarkemmin sanoen unelmoin siitä. Olen siirtynyt eri huoneeseen nukkumaan, koska hänen vierellään valvon kaiket yöt. Rakastan häntä yhä, mutta en oikein enää usko yhteisen tulevaisuuden mahdollisuuteen. Se, että olen edelleen tässä johtuu varmaan enemmän pelosta kuin mistään muusta. En tiedä miten hän reagoisi, jos sanoisin, että lähden.
Olen yrittänyt olla niin tukeva ja kärsivällinen kuin osaan, mutta mikään ei auta. Välillä en voi olla ajattelematta, että tämä on helvetin epäreilua. Puolisoni on viimein loputtoan taivuttelun jälkeen suostunut tapaamaan psykiatrin. Todennäköisesti määrätään lääkkeitä. Miten pian ne vaikuttavat? ONko lääkkeistä apua pidemmällä tähtäimellä? Ilman terapiaa?
Hän on kärsinyt masennuksesta koko elämänsä, eikä ole koskaan hakenut apua, koska ei usko, että mikään voi muuttua. Hän väittää että hän kertakaikkiaan on tällainen ihminen. En voi uskoa. Tiedän hänessä olevan ihanan, valoisan rakastavan puolen - en kait olisi häneen muuten ikinä rakastunut!
En oikein edes tiedä mihin pyydän tällä viestillä apua. Ehkä tämä on vaan vuodatuksentarpeesta lähtevä viesti.
Kohtalotovereille voimia ja uskoa hyvään. Ja masentuneille ennen kaikkea. Oman suruni ja väsymykseni keskellä tiedän, että elämä on hyvä ja maailma kaunis.
Puolison masennus
26
5857
Vastaukset
- mejuu
Kirjoitit tosi koskettavasti ja varmaan moni lukija sai paljon rohkaisua ajatuksistasi .Sinulla ei ole helppoa olla tukena hänelle jota olet luvannut rakastaa vaikeinakin päivinä .Näet elämän hyvyyden ja luotat varmaan että vielä ne raskaat pilvet väistyvät puolisonkin elämästä.Uskon että rakkautesi auttaa paljon häntä ja toivon teille vielä monia iloisia hetkiä yhdessä .
Pääsiäisen sanoma tuo meille sitä toivoa joka auttaa jaksamaan .- Ansku29
Kylläpä iski suunnaton ahdistus kun tätä keskuteluketjua luin... ei siis ole tarkoitus syyttää ketään. Olen itse se masenutunut puoliso. Tähän saakka olen ajatellut, että varmasti mieheni puhuisi minulle jos kokisi vastaavia tunteita, kuin monet puolisot tässä ketjussa kokevat. Toisaala pelottavaa oli se, että useimmat tekstit olisivit voineet myös olla minun mieheni kirjoittamia.
Tiedän, että hänelle ei ole ollut helppoa minun kanssani. Oli kuitenkin pelottavaa huomata, miten moni oli harkinnut eroa tms. Ehkä olen naivisti ajatellut, että avioliitto on myötä- ja vastoinkäymisissä. Tässä oli hyvä herätys siihen, että puolisoni ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys eikä hänenkään voimat ole rajattomia, kiitos siitä.
Ehkä meidän parisuhteemme pelastus on se, että olen itse ymmärtänyt hakea apua ja olen sitä saanut. Minulla on massiivinen tukiverkosto joten kaikki ei kaadu mieheni päälle.
Jotenkin nyt ymmärrän vielä paremmin kuinka tärkeää on se, että hän elää myös omaa elämäänsä.
Paljon tuli ajateltavaa. - Ansku29
Kylläpä iski suunnaton ahdistus kun tätä keskuteluketjua luin... ei siis ole tarkoitus syyttää ketään. Olen itse se masenutunut puoliso. Tähän saakka olen ajatellut, että varmasti mieheni puhuisi minulle jos kokisi vastaavia tunteita, kuin monet puolisot tässä ketjussa kokevat. Toisaala pelottavaa oli se, että useimmat tekstit olisivit voineet myös olla minun mieheni kirjoittamia.
Tiedän, että hänelle ei ole ollut helppoa minun kanssani. Oli kuitenkin pelottavaa huomata, miten moni oli harkinnut eroa tms. Ehkä olen naivisti ajatellut, että avioliitto on myötä- ja vastoinkäymisissä. Tässä oli hyvä herätys siihen, että puolisoni ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys eikä hänenkään voimat ole rajattomia, kiitos siitä.
Ehkä meidän parisuhteemme pelastus on se, että olen itse ymmärtänyt hakea apua ja olen sitä saanut. Minulla on massiivinen tukiverkosto joten kaikki ei kaadu mieheni päälle.
Jotenkin nyt ymmärrän vielä paremmin kuinka tärkeää on se, että hän elää myös omaa elämäänsä.
Paljon tuli ajateltavaa.
- LEIRIT
http://www.katajary.info/kurssit/Tapahtumakalenteri?fyear:int=2008&fmonth:int=3&fday:int=28&tyear:int=2008&tmonth:int=3&tday:int=28
¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨
http://www.katajary.info/
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~ - rebekah
moikka,
mä laitan tähän mun tarinani, jos sun puolisolle voisi olla apua samoista jutuista, mitkä mua auttiovat suunnattomasti ja todella pelastivat.
itse olen aikoinani kärsinyt kovastakin masennuksesta ja peloista. Etsin apua kaikkialta ja sain paljon apua eri luontaishoidoista, tässä niitä luontaishoitoja, joita käytin, kun en uskaltanut käyttää masennuslääkkeitä sivuvaikutusten pelossa. tässä kaikki jutut mitä kokeilin:
-mäkikuismaa kannattaa ehdottomasti kokeilla! Netistä löytyy paljon ihmisten kertomuksia, kuinka se on auttanut nousemaan syvästä pahasta olosta, netissä paljon keskustelua mäkikuismasta ja paljon hyviä tarinoita siitä! Olen lukenut paljon, kuinka se on ollut se pelastava oljenkorsi, joka on auttanut, kun masennuslääkkeet eivät ole tai ei ole sivuvaikutusten takia voitu käyttää, eli
sitä ainakin kannattaa kokeilla, josko se voisi auttaa. Suosittelen myös noni-mehun kokeilemista, nonin käytöstä masennuksen, ahdistuksen, jopa maanisdepressiivisyyden hoidosta on paljon tietoa netissä ja noni-kirjoissa. Kannattaa lukea kaikki jutut, jos vaikka tuntuu, et noni vois auttaa....
-omega 3- sitä saa pellavansiemenöljystä ja kalaöljyistä. Molemmista myös paljon tutkimustietoa ja hyviä kokemuksia. Kannattaa kokeilla jompaakumpaa, molemmissa hyviä rasvahappoja, jotka tasapainottavat ja hoitavat aivoja ja hermojärjestelmää. Sopii hyvin yhteen mäkikuisman kanssa.
-yrteistä kokeilemisen arvoisia ovat myös valeriaana (rauhattomuus, unettomuus, pelot), kärsimyskukka (rauhoittava), avena sativa eli kauranverso (hermoja vahvistava ja rauhoittava). Näitä saa erikseen luontaistuotekaupoista ja on myös paljon luontaistuotteita, jossa useampaa rauhoittavaa yrttiä yhdessä, esim. Relaxor ja Ericamax. Valeriaana on tosi hyvää unettomuuteen.
-Bachin kukkatipat: 38 erilaista kukkatippaa (homeopaattisia), jotka auttavat erilaisiin henkisiin tiloihin, kuten masennukseen, toivottomuuteen, erilaisiin pelkoihin, vihaan, katkertuuteen, itseinhoon jne. Netissä myös paljon Bachin kukkatipoista, kannattaa katsoa. Esim. mustard-uute auttaa syvään, synkkään masennukseen, jossa ei mitään valoa ja cherry plum-uute auttaa kun pelkää tulevansa hulluksi ja järjen ja kontrollin menettämisen pelkoon, kun pelkää tekevänsä jotain kamalaa, jotain mitä ei halua ja star of betlehem auttaa järkytyksiin, traumaattisista kokemuksista toipumiseen ja vaikeista, kamalista tapahtumista toipumiseen. Tippojen käyttö on tosi helppoa; 2 tippaa kutakin valittua kukka-uutetta lasilliseen vettä, josta muutama kulaus päivän mittaan. Näitä tippoja saa luontaistuotekaupoista, melkeinpä kaikista, yksi tippapullo maksaa jotain 8-10 euroa.
-ruokavalio. Itselleni on ollut paljon apua, kun jätin kaikki valkoiset viljatuotteet pois ja sokerit ja kofeiinit. Monilla valkoisten vehnäjauhojen poisjättäminen auttaa hurjasti, voi olla keliakia tms, jossa tietty ruoka-aine ei sula elimistössä ja aiheuttaa fyysisiä ja jopa psyykkisiä oireita (monilla jopa skitsofrenia on helpottanut hurjasti ruokavaliomuutoksilla ja tiettyjen ruoka-aineiden poisjättämisellä). Paljon vihanneksia ja hedelmiä ja täysjyväviljoja, kalaa, riisiä, jne. ja tietysti paljon hyviä rasvahappoja ja omegoja (oliiviöljy, pellavansiemenöljy, kalaöljy, seesamöljy ja muut...)
-kokeilin sinkkiä, kun luin että esim. skitsofreenikoille se on auttanut, ja tajusin että ruokavaliossani oli täysi puute sinkistä, aloitin käytön, ja parin kuukauden kuluttua tuntui, että hermot vahvemmat, se jotenkin vahvisti, voimisti ja paransi pelkotiloja ja sitä synkkyyttä, jossa olin. Magnesium on myös hyväksi, näitä kahta mineraalia kannattaa kyllä kokeilla.
-e-pillerit laukaisevat joillakin paniikkihäiriötä, pelkoja, kamalia mielialanmuutoksia, jopa syvää masennusta. Olen kuullut ja lukenut ihmisistä, joilla masennuskin lähtenyt pois e-pillerien poisjättämisellä. Kaikille e-pillerit eivät tietenkään aiheuta näitä, mutta joillekin kyllä, kaikki ovat erilaisia. netissä on myös paljon keskustelua ja kertomuksia tästä.
-musiikki, elokuvat, taide ja kirjoittaminen. Päivittäinen kirjoittaminen ja sellaisen asian tekeminen, joka tuntuu omalta itseltä ja hyvältä.
-sellainen urheilu, josta pitää, vaikkapa kävely tai venyttely tai uiminen, ihan mikä vaan!
-itse mietin elämäntilannettani, ja tajusin etten voi pakottaa itseäni olemaan sellaisissa olosuhteissa, jossa olen vihainen, ahdistunut ja tunnen olevani kuin "loukossa", kuin lintu häkissä, jossa ei voi olla oma itsensä ja seurata "sydämensä ääntä". Lopulta rohkaistuin vapauttamaan itseni siitä, mikä teki minut onnettomaksi ja uskalsin tehdä niitä asioita, joita halusin ja jotka tekivät minut iloiseksi sen sijaan että pakotin tekemään sitä mikä sai minut ahdistuneeks ja onnettomaks.
-lupa haaveilla ja toivoa parempaa huomista. haaveilu oli välillä se, joka piti hengissä...
-kirjoita/ laula/ tee taidetta siitä tuskasta jota koet, joskus kun elämme sen helvetin ja tuskan läpi, se ei jää jumittamaan, vaan siitä jopa voi päästä yli.
-ai niin, ja kokeilin myös aromaterapiaa; neroli ja jasmiiniöljyt ovat hyviä masennuksen- ja ahdistuksen parantajia. Oli siitä aromaterapiastakin apua!
-Tommy Hellstenin kirja "Saat sen mistä luovut" helpotti oloa myös tosi paljon - ajatuksia ?
VÄLITTÄMISEN
VOIMA
”Mukavaa että pääsit käymään”, kuiskasi äitini
tuskin kuuluvalla äänellä vuoteensa pohjalta.
Olimme vieneet hänet hoitokotiin edellisenä iltana,
koska hänen hoitamisessa ja siirtelyssä tarvittiin
usean ihmisen apua. Hänen kalpeat kasvonsa ja
suurissa kuopissa olevat surulliset silmänsä saivat
minut voimaan pahoin.
Äiti. Aina niin energinen ja iloinen äiti. Kädet,
jotka olivat aina innokkaasti auttaneet toisia,
lepäsivät voimattomina peiton päällä. Nuo kädet
olivat kuorineet perunoita, peranneet kaloja,
istuttaneet kesän kukat, halanneet lohdutukseksi
ja ohjanneet elämäämme oikeaan suuntaan. Nyt
nuo kädet olivat toimettomina.
Omat käteni työnsin takkini taskuihin. Olin avuton
ja hädissäni. En tiennyt mitä tehdä ja mitä sanoa.
Useita päiviä myöhemmin menin itse vuosittaiseen
lääkärintarkastukseen. Kolmen vuoden ikäinen
poikani seisoi hiljaisena ja pelokkaan oloisena
vieressäni. ”Älä ole huolissasi,” rauhoitin häntä.
”Ei äidillä ole mitään hätää.”
Silloin hän tarttui käteeni ja piteli sitä omien
pienten kätöstensä välissä. Sydämeni täyttyi
lämmöllä ja kiitollisuudella. Ja juuri sillä hetkellä
minulle selvisi mitä tulisin tekemään tavatessani
illalla oman äitini.” -P.V.
= = = = = = = = = = - bipolaari
Se on kimurantti juttu, ja vaatii kärsivällisyyttä ja koetelee liittoa. Mutta se voi kääntyä voitoksi, jonka myötä tulette kasvamaan entistä vahvemmiksi molemmat, vaikka monet ovat sitä mieltä, että jokaisella on oikeus omaan elämään eikä kantaa toisen tuskaa repussaan.
Itselle kävi että elämänkumppanini, rakkani tulkitsi huonon vointini tyytymättömyyteen suhteeseen, ja se hylätyksi tuleminen on kauhein asia minkä olen saanut kokea, mutta sen myötä olen joutunut ponnistelemaan kaksin verroin itseni eteen, tietynlaisen kasvun kautta,, löytääkseni tasapainon elämääni,, joka on ollut täynnä tuskaa,sen ahdistuksen myötä joka teke todella kipeää.
Lääkityksestä ollan monta mieltä, toki täydellisen lamaannuksen ylipääsyyn tervetulleita, henkilökohtaisesti pidän sivuvaikutuksia liian turruttavina.
Kiitos rebekalle hyvistä neuvoista, niillä on kiistaton hyöty jos ei ainoana niin edesauttavana lääkkeiden kanssa ,lääketiedekin sen myöntää ja uskon etttä kehitystä tullaan sillä saralla näkemään.
Voimia sinulle ja pidä itsestäsi huolta kaiken keskellä.. - kiittää
Kiitos kaikille rohkaisevista sanoista ja hyvistä neuvoista. Olisin itsekin enemmän luonnonlääketieteeseen kallellani, mutta puolisolleni ne ovat vielä enemmän punainen vaate kuin lääkärillä käynti, joka nyt on vihdoin luojan kiitos toteutumassa. Tähän asti hän on vastannut ärsyyntymällä tai vihastumalla aina kun olen ottanut esille tarpeen hakea apua tilanteeseen.
Vierellä olemisessa vaikeinta on ristiriita oman hyvinvoinnin ja toisen tukemisen välillä. Oma elämäni on kutistunut hyvin pieneksi, koska minulla ei useimmiten ole sydäntä jättää puolisoani yksin illoiksi ja lähteä omien ystävien kanssa ulos. Hänellä ei tunnu olevan mitään halua sosiaaliseen elämään, hän on illat kotona ja useimmiten joko äärimmäisen surullinen tai vihainen. Sen kerran kun lähden yksikseni jonnekin poden syyllisyyttä hänen hylkäämisestään. Toisekseen jos olen pois kotoa hän useimmiten juo alkoholia, mikä minusta pahentaa hänen tilaansa entisestään. Välillä
myös itsetuhoajatukset ovat niin voimakkaita, etten kertakaikkiaan uskalla jättää häntä yksin.
Ehkä joku masennuksesta kärsivä tai kärsinyt osaisi vielä sanoa, miten käytännössä voi parhaiten yrittää auttaa toista. Jos puhun omista voimattomuuden tunteistani ne tulkitaan syyttelyksi, mikä ei ole tietenkään tarkoitukseni. Ajattelen vaan, että minullakin on oikeus joskus sanoa, etten jaksa. Että voisitko yrittää hillitä vihaasi edes tämän illan. Kohtuuttomia pyyntöjä nämä eivä voi olla, mutta ehkä mahdottomia masentuneen toteuttaa. En tiedä näkeekö hän itsensä kuten minä näen, toisin sanoen tajuaako hän olevansa niin aggressiivinen kuin tosiasiassa on ja menettävänsä malttinsa täysin mitättömistä asioista. Ja luuleeko hän todella, että hyökkään häntä vastaan puhuessani tarpeesta hakea apua.
No, tänään on kuitenkin kaunis päivä ja meillä pitkästä aikaa suhteellisen rauhallinen tunnelma. Kaikki on mahdollista.- Uneton Pohjois-savossa...
Jos et pidä itsestäsi huolta et jaksa tukea puolisoasi. Ja silloin vasta ongelmat alkavatkin. Joten älä kuuntele itse syytöksiä puolison jättämisstä kotiin kun lähdet tuulettumaan.
Toisekseen itsekin uskoin aikoinaan luontaistuotteisiin ja siksi lähdi terveydenalalle kouluttautumaan jotta coisin käyttää luontaistuotteita työssäni ihmisten hyväksi. Mutta tieto lisää tuskaa ja nykypäivänä en uskalla käyttää edes itse luontaistuotteita saatika sitten asiakkaille/potilaille. Jo laki kieltää terveydenhuollon ammattilaisia antamasta luontaistuotteita potilaille koska niitä ei ole tutkittu tarpeeksi ja jos niiden vaikutuksesta sattuu jotain asiakkaalle/potilaalle on niiden antaja oikeudessa hoitovirheestä.
Meillä oli asiakkaana ihminen jonka omaiset käskivät antaa tälle ihmiselle luontaistuotteita ja kävimme tiukkaa kädenvääntöä siitä mitä laki sanoo. No asia hoitui niin että omainen käy antamassa luontaistuotteet läheiselleen ja työntekijät lääkärin määräämät lääkkeet. - Uneton Pohjois-savossa...
Uneton Pohjois-savossa... kirjoitti:
Jos et pidä itsestäsi huolta et jaksa tukea puolisoasi. Ja silloin vasta ongelmat alkavatkin. Joten älä kuuntele itse syytöksiä puolison jättämisstä kotiin kun lähdet tuulettumaan.
Toisekseen itsekin uskoin aikoinaan luontaistuotteisiin ja siksi lähdi terveydenalalle kouluttautumaan jotta coisin käyttää luontaistuotteita työssäni ihmisten hyväksi. Mutta tieto lisää tuskaa ja nykypäivänä en uskalla käyttää edes itse luontaistuotteita saatika sitten asiakkaille/potilaille. Jo laki kieltää terveydenhuollon ammattilaisia antamasta luontaistuotteita potilaille koska niitä ei ole tutkittu tarpeeksi ja jos niiden vaikutuksesta sattuu jotain asiakkaalle/potilaalle on niiden antaja oikeudessa hoitovirheestä.
Meillä oli asiakkaana ihminen jonka omaiset käskivät antaa tälle ihmiselle luontaistuotteita ja kävimme tiukkaa kädenvääntöä siitä mitä laki sanoo. No asia hoitui niin että omainen käy antamassa luontaistuotteet läheiselleen ja työntekijät lääkärin määräämät lääkkeet.Itse siis nyt jatko-opinnoissa sairastunut koulustressin takia vaikeaan masennukseen. Olen saikulla 25.5 asti ainakin enkä käy kodin ulkopuolella jos ei ihan pakko. Eilen kävin kahteen viikkon ensimmäisen kerran kaupassa ja oli ihan kauhee fiilis.
Mies käy töissä ja joka päivä koe pienen kuoleman kun jään yksin mutta en minä ole vielä siihen kuollut.
Siksi siis sinullekin neuvon että huolehdi omasta jaksamisesta muuten et jaksa tukea/auttaa vaimoasi.
- kulkea rinnalla
Ensimmäiseksi sinun on pidettävä huolta omasta jaksamisesta. Irrottaudu jotenkin joskus siitä tilanteesta, pyydä lenkille ja jos ei lähde käy yksinäsi.
Älä ihan heti luovuta, lääkket voivat auttaa, mutta kyllä siihen tarvitaan keskusteluapua. Kukaan ei ole luonnostaan jaksamaton, masentunut, kuolemaa toivova eli jotain siellä on takana. Yleensä lähellä oleva ihminen ei ole paras "terapeutti", vaan siihen tarvitaan ulkopuolista näkemystä.
Voisit itseksesi miettiä, mikä mahtaisi tehdä tuollaisen olon. Onko töissä raskasta, onko suhteeseenne tullut arki ja hän ei kestä sitä, onko rahahuolia, onko välit sukulaisiin kohdallaan, ruokavalio oikein jne
Masentunut sairastuttaa lähiympäristönsäkin, aivan kuten alkoholistikin, joten pidä huoli itsestäsi, käy vaikka itse keskustelemassa mielenterveystoimistossa, voisit saada hyviä ohjeita ja se ehkä saisi puolisosikin suostumaan muuhun kuin lääkkeisiin. - toipumassa
Hyvä että hän on suostunut lääkäriin. Siitä se alkaa. Lääkkeet alkavat purra noin kuukaudessa, jos vain oikea osuu kohdalleen. Joillakin valitettavasti on kohtalona joutua etsimään sitä itselle sopivaa lääkettä.
Hän ei ole vielä pohjalla, koska kykenee töihin. Kun nyt hakeutuu hoitoon, varmaan välttyy vajoamasta ihan pohjalle. Pitkä sairasloma on varmaan myös tarpeen.
Vielä siitä lääkäristä. On tärkeää, että ekalla kerralla saa hyvän lääkärin. Kannattaa tutkia netistä eri lääkäreiden taustaa (erityisalat, lisäkoulutus, väitöskirja, lehtiartikkelit jne) niin löytää itselle parhaiten sopivan lääkärin. Sekin kertoo jo paljon lääkäristä, millaisen ajan hän antaa. Hyvä psykiatri tietää, ettei vartissa mitään selvitetä, siihen tarvitaan tunnin aika ja siksi heillä ei ole edes olemassa varttiaikoja ensikertalaisille. Menkää myös yhdessä lääkäriin, sekä nyt ja sitten jatkossa kontrollikäynneillä. Se avartaa molempien näkökulmaa ja silloin vältytään väärinkäsityksiltä.
Terapia on usein tarpeen, jotta saadaan aikaan pysyviä muutoksia ja ehkäistään uusiutuvia masennusjaksoja. Terapia vie voimia ja siksi sitä ei aloiteta yleensä ihan heti.
Voimia teille ja hyvää matkaa parempiin aikoihin. - vielä...
Psykiatri tuli nyt valittua ihan sen perusteella, miten nopeasti vastaanottoajan sai. Tilanne ehti äityä niin pahaksi, ettei viikkokausien odotteluun kertakaikkiaan tuntunut olevan varaa. Toivottavasti lääkäri osoittautuu sopivaksi. Ja lääkkeet myös.
Lohdullista kuulla, ettei ole asian kanssa yksin. Ei voi kuin ihmetellä miten masennuksesta onkin tullut tässä määrin kansantauti, eikä yksinomaan Suomessa. Omasta mielestän yhteiskunnan arvoperusta on pahasti pielessä, mikä omalta osaltaan lisää ihmisten pahoinvointia. Rakkauden, hiljaisuuden ja hitauden merkityksestä ihmisten hyvinvoinnille soisi puhuttavan julkisessa keskustelussa huomattavasti nykyistä enemmän ainaisen tuottavuuden ja tehokkuuden sijaan.
Omassa elämässään voi onneksi puheillaan ja teoillaan korostaa niitä asioita, joita pitää tärkeinä.
Lopuksi vielä: tänä aamuna mieheni hymyili minulle.- Kaikkensa antanut
Olen todella väsynyt mieheni sairauteen.Ongelmasi ovat samanlaisia kuin minulla.Mieheni sairastui masennukseen pikkuhiljaa,oli välillä raivohullu iltaisin varsinkin muutaman kaljan jälkeen,kunnes yhtenä iltana täytyi soittaa poliisit jotka veivät hänet putkaan.Sain kriisiapua itselleni,sillä en tiennyt mitä olisin tehnyt,tunsin että oma elämäni loppuisi siihen iltaan,kaikki tuntui romahtavan.Tilanne on nyt sellainen,että mieheni käy psykiatrin vastaanotolla säännöllisesti..hyvä niin..mutta nyt hän vain nukkuisi aina,ei jaksa tehdä mitään,patistan kuin pientä lasta jolla on paha puperteettikin,lääkkeet aiheuttaa tämän..mutta kun hän ottaa kumminkin vielä iltaisin alkoholipitoista juotavaa sen verran että välillä en saa häntä edes petiin kunnolla.Olen alkanut pelätä että hän menehtyy joskus kun en ole huolehtimassa.Olen itse ihan loppu..en jaksa ajatella enää edes avioeroakaan,se olisi pitänyt tehdä aikaisemmin,kadun kun en tehnyt sitä!Itsetuhovietti valtaa jo omaa mieltäni pahasti.Niin väsynyt..väsynyt..ei sitä kukaan ymmärrä mitä elämää tämä on!Joskus ajattelen,että olisi ollut ehkä parempi että olisin antanut mieheni vain tappaa minut niin olisi hänkin jossain kakolassa hoidossa ja minä saisin levätä.En pysty vaikuttamaan enempää hänen elämäänsä olen tehnyt kaikkeni..puhunut paljon,jopa niin paljon että saan vain mäkättävän ja haukkuvan akan maineen..terapiaan hän ei mene olen pyytänyt monta kertaa että menisi.En jaksa enää,asumme vanhassa omakotitalossa jossa on paljon töitä,eli fyysisestikkin alan olla loppu,teen kolmivuorotyötä,välillä olen 15 tuntiakin yhteenmenoon töissä.Jos nyt alkaa tulla raamatunlauseita vastaukseksi..niin kiitos..en lue loppuun saakka,osaan kyllä itse rukoilla,en ole ateisti,päinvastoin.Tämä on arkaa aihetta ja vaatii puolisoilta tarkkaa huomiointia,mitä siellä kotona tapahtuu,sillä meiltähän sitä sitten kysellään jos jotain tapahtuukin..ja se olisi kamalaa,en kestäisi sitä enää toistamiseen!Miksi näin elämä kohtelee.Ei olisi miehestäni uskonut silloin nuorempana,että alkoholi maistuu ja mieli järkkyy..oli hän niin loistava,urheilullinen,järkevä,komeakin.Haluaisin takaisin vain terveen mieheni,kaikki muu voi jäädä pois.Olen todella yksinäinen ja peloissani tulevaisuudesta.
- viikon +?
Kaikkensa antanut kirjoitti:
Olen todella väsynyt mieheni sairauteen.Ongelmasi ovat samanlaisia kuin minulla.Mieheni sairastui masennukseen pikkuhiljaa,oli välillä raivohullu iltaisin varsinkin muutaman kaljan jälkeen,kunnes yhtenä iltana täytyi soittaa poliisit jotka veivät hänet putkaan.Sain kriisiapua itselleni,sillä en tiennyt mitä olisin tehnyt,tunsin että oma elämäni loppuisi siihen iltaan,kaikki tuntui romahtavan.Tilanne on nyt sellainen,että mieheni käy psykiatrin vastaanotolla säännöllisesti..hyvä niin..mutta nyt hän vain nukkuisi aina,ei jaksa tehdä mitään,patistan kuin pientä lasta jolla on paha puperteettikin,lääkkeet aiheuttaa tämän..mutta kun hän ottaa kumminkin vielä iltaisin alkoholipitoista juotavaa sen verran että välillä en saa häntä edes petiin kunnolla.Olen alkanut pelätä että hän menehtyy joskus kun en ole huolehtimassa.Olen itse ihan loppu..en jaksa ajatella enää edes avioeroakaan,se olisi pitänyt tehdä aikaisemmin,kadun kun en tehnyt sitä!Itsetuhovietti valtaa jo omaa mieltäni pahasti.Niin väsynyt..väsynyt..ei sitä kukaan ymmärrä mitä elämää tämä on!Joskus ajattelen,että olisi ollut ehkä parempi että olisin antanut mieheni vain tappaa minut niin olisi hänkin jossain kakolassa hoidossa ja minä saisin levätä.En pysty vaikuttamaan enempää hänen elämäänsä olen tehnyt kaikkeni..puhunut paljon,jopa niin paljon että saan vain mäkättävän ja haukkuvan akan maineen..terapiaan hän ei mene olen pyytänyt monta kertaa että menisi.En jaksa enää,asumme vanhassa omakotitalossa jossa on paljon töitä,eli fyysisestikkin alan olla loppu,teen kolmivuorotyötä,välillä olen 15 tuntiakin yhteenmenoon töissä.Jos nyt alkaa tulla raamatunlauseita vastaukseksi..niin kiitos..en lue loppuun saakka,osaan kyllä itse rukoilla,en ole ateisti,päinvastoin.Tämä on arkaa aihetta ja vaatii puolisoilta tarkkaa huomiointia,mitä siellä kotona tapahtuu,sillä meiltähän sitä sitten kysellään jos jotain tapahtuukin..ja se olisi kamalaa,en kestäisi sitä enää toistamiseen!Miksi näin elämä kohtelee.Ei olisi miehestäni uskonut silloin nuorempana,että alkoholi maistuu ja mieli järkkyy..oli hän niin loistava,urheilullinen,järkevä,komeakin.Haluaisin takaisin vain terveen mieheni,kaikki muu voi jäädä pois.Olen todella yksinäinen ja peloissani tulevaisuudesta.
Aavioliitto / parisuhde / virkistys leiri.
Hae nyt ensteks Googlesta.
Eihän tuohon muuta konstia ole.? - Quumaa...
Kaikkensa antanut kirjoitti:
Olen todella väsynyt mieheni sairauteen.Ongelmasi ovat samanlaisia kuin minulla.Mieheni sairastui masennukseen pikkuhiljaa,oli välillä raivohullu iltaisin varsinkin muutaman kaljan jälkeen,kunnes yhtenä iltana täytyi soittaa poliisit jotka veivät hänet putkaan.Sain kriisiapua itselleni,sillä en tiennyt mitä olisin tehnyt,tunsin että oma elämäni loppuisi siihen iltaan,kaikki tuntui romahtavan.Tilanne on nyt sellainen,että mieheni käy psykiatrin vastaanotolla säännöllisesti..hyvä niin..mutta nyt hän vain nukkuisi aina,ei jaksa tehdä mitään,patistan kuin pientä lasta jolla on paha puperteettikin,lääkkeet aiheuttaa tämän..mutta kun hän ottaa kumminkin vielä iltaisin alkoholipitoista juotavaa sen verran että välillä en saa häntä edes petiin kunnolla.Olen alkanut pelätä että hän menehtyy joskus kun en ole huolehtimassa.Olen itse ihan loppu..en jaksa ajatella enää edes avioeroakaan,se olisi pitänyt tehdä aikaisemmin,kadun kun en tehnyt sitä!Itsetuhovietti valtaa jo omaa mieltäni pahasti.Niin väsynyt..väsynyt..ei sitä kukaan ymmärrä mitä elämää tämä on!Joskus ajattelen,että olisi ollut ehkä parempi että olisin antanut mieheni vain tappaa minut niin olisi hänkin jossain kakolassa hoidossa ja minä saisin levätä.En pysty vaikuttamaan enempää hänen elämäänsä olen tehnyt kaikkeni..puhunut paljon,jopa niin paljon että saan vain mäkättävän ja haukkuvan akan maineen..terapiaan hän ei mene olen pyytänyt monta kertaa että menisi.En jaksa enää,asumme vanhassa omakotitalossa jossa on paljon töitä,eli fyysisestikkin alan olla loppu,teen kolmivuorotyötä,välillä olen 15 tuntiakin yhteenmenoon töissä.Jos nyt alkaa tulla raamatunlauseita vastaukseksi..niin kiitos..en lue loppuun saakka,osaan kyllä itse rukoilla,en ole ateisti,päinvastoin.Tämä on arkaa aihetta ja vaatii puolisoilta tarkkaa huomiointia,mitä siellä kotona tapahtuu,sillä meiltähän sitä sitten kysellään jos jotain tapahtuukin..ja se olisi kamalaa,en kestäisi sitä enää toistamiseen!Miksi näin elämä kohtelee.Ei olisi miehestäni uskonut silloin nuorempana,että alkoholi maistuu ja mieli järkkyy..oli hän niin loistava,urheilullinen,järkevä,komeakin.Haluaisin takaisin vain terveen mieheni,kaikki muu voi jäädä pois.Olen todella yksinäinen ja peloissani tulevaisuudesta.
Voi juku miten kirpasee niin läheltä!!!!!
Samassa tilanteessa tässä ollaan kans, ja kaikki on kokeiltu!!! Terapiat, puolisoryhmät, ymmärtämiset jne, jne.........
Meillä ei enää alkoholinkanssa takkuilla, mutta kuvioihin on tullut ylimääräiset lääkkeet, jota otetaan vähän enemmän mitä "lääkäri" määrää esim.opamox.
Sitten silmät seisoo päässä, ja tuumataan, et mitään en ole ottanut...
Ja kun harmittaa minuakin ettei ole tullut sillon aikoinaan otettua sitä eroa... Nyt on pienet lapset, vanha talo (eli töitä riittää), iso piha, ja appivanhemmatkin hanurista... Minähän olen tehnyt heidän pojastaan tälläisen...
Kyllä täälläkin alkaa voimat olla kaikki, ja se helekutin ymmärrys..... - Varjolilja
Kaikkensa antanut kirjoitti:
Olen todella väsynyt mieheni sairauteen.Ongelmasi ovat samanlaisia kuin minulla.Mieheni sairastui masennukseen pikkuhiljaa,oli välillä raivohullu iltaisin varsinkin muutaman kaljan jälkeen,kunnes yhtenä iltana täytyi soittaa poliisit jotka veivät hänet putkaan.Sain kriisiapua itselleni,sillä en tiennyt mitä olisin tehnyt,tunsin että oma elämäni loppuisi siihen iltaan,kaikki tuntui romahtavan.Tilanne on nyt sellainen,että mieheni käy psykiatrin vastaanotolla säännöllisesti..hyvä niin..mutta nyt hän vain nukkuisi aina,ei jaksa tehdä mitään,patistan kuin pientä lasta jolla on paha puperteettikin,lääkkeet aiheuttaa tämän..mutta kun hän ottaa kumminkin vielä iltaisin alkoholipitoista juotavaa sen verran että välillä en saa häntä edes petiin kunnolla.Olen alkanut pelätä että hän menehtyy joskus kun en ole huolehtimassa.Olen itse ihan loppu..en jaksa ajatella enää edes avioeroakaan,se olisi pitänyt tehdä aikaisemmin,kadun kun en tehnyt sitä!Itsetuhovietti valtaa jo omaa mieltäni pahasti.Niin väsynyt..väsynyt..ei sitä kukaan ymmärrä mitä elämää tämä on!Joskus ajattelen,että olisi ollut ehkä parempi että olisin antanut mieheni vain tappaa minut niin olisi hänkin jossain kakolassa hoidossa ja minä saisin levätä.En pysty vaikuttamaan enempää hänen elämäänsä olen tehnyt kaikkeni..puhunut paljon,jopa niin paljon että saan vain mäkättävän ja haukkuvan akan maineen..terapiaan hän ei mene olen pyytänyt monta kertaa että menisi.En jaksa enää,asumme vanhassa omakotitalossa jossa on paljon töitä,eli fyysisestikkin alan olla loppu,teen kolmivuorotyötä,välillä olen 15 tuntiakin yhteenmenoon töissä.Jos nyt alkaa tulla raamatunlauseita vastaukseksi..niin kiitos..en lue loppuun saakka,osaan kyllä itse rukoilla,en ole ateisti,päinvastoin.Tämä on arkaa aihetta ja vaatii puolisoilta tarkkaa huomiointia,mitä siellä kotona tapahtuu,sillä meiltähän sitä sitten kysellään jos jotain tapahtuukin..ja se olisi kamalaa,en kestäisi sitä enää toistamiseen!Miksi näin elämä kohtelee.Ei olisi miehestäni uskonut silloin nuorempana,että alkoholi maistuu ja mieli järkkyy..oli hän niin loistava,urheilullinen,järkevä,komeakin.Haluaisin takaisin vain terveen mieheni,kaikki muu voi jäädä pois.Olen todella yksinäinen ja peloissani tulevaisuudesta.
Kun ihminen masentuu, hän ei enää ole oma itsensä. Traagisimmin sen näin anopissani vuosia sitten. Rakstettavasta ja hyväsydämisestä ihmisestä tuli kuin robotti, johon ei enää saanut kunnollista yhteyttä. Hänen masennuksensa oli ymmärtääkseni psykoottinen ja se alkoi kuin "naksahtaen", yht'äkkiä. Jälkikäteen tajusin kyllä merkkejä jo vuosien ajalta ja muistan viimeisen puhelinkeskustelumme kuin eilisen päivän, vaikka siitä on jo lähes seitsemäntoista vuotta aikaa. En vain tajunnut kuulemaani silloin, enhän tiennyt, mitä masennus edes tarkoittaa. Siitä huolimatta minussa itsessänikin oli ollut masennus ja nyt se on uudelleen, ollut jo pitkään. Nyt saan hoitoa, silloin pidin kaiken itsessäni, kun en uskaltanut luottaa juuro kehenkään.
Sen vain tahdon kertoa, että pidä itsestäsi huolta. Mene sinäkin lääkäriin, että saat hoitoa, jos siltä tuntuu, että tarvitset hoitoa. Tee Beckin masennustesti saadaksesi selville oma masentuneisuutesi. Se löytyy täältä jostain. Viime kädessä miehesi on itse vastuussa itsestään. Sinä et ole hänen äitinsä vaan vaimonsa.
Nuku, jos olet väsynyt ja saat nukutuksi. Syö, jos vain saat syödyksi. Nuo ovat niin yksinkertaisia asioita, ettei niiden suurta merkitystä aina tajuakaan. Onko sinulla joku, joka voisi auttaa, "vahtia" miestäsi, että saisit vähän levätä?
- Masentuneen puoliso
Kaikkensa-antanut, tarinasi liikutti kovasti. Kyllä se on niin, ettei kenenkään pitäisi uhrata omaa elämäänsä ja hyvinvointiaan toisen hyväksi. Yritän itse muistuttaa itseäni siitä aika ajoin. Olen itse asiassa jollain tasolla päättänyt, että jos ei tilanne ala meillä kohentumaan pikkuhiljaa, niin lähden. Meillä ei ole lapsia ja vaikka äitinä olemisesta unelmoinkin, en haluaisi ryhtyä perheen hankkimisee jos ei mieheni mieliala tasoitu. Ajatus erosta on kamala ja pelottava, mutta en halua olla loppuelämääni näin surullinen, huolissani ja väsynyt.
Ihmisen tulee itse pitää huoli itsestään. Vaikeina hetkinä on hyvä ja oikein olla toisen tukena mutta ei sen pidä olla elämäntehtävä.
Voimia ja viisaita päätöksiä!- Kaikkensa-antanut
Älä hyvä ihminen enää jää katsomaan tilannetta.Älä tee samaa virhettä kuin minä.Luulin ,että kyllä tämä tilanne rauhoittuu joskus..sitä ei tapahdu koskaan.Minulla on ikää yli 50, lapset aikuisia ja pois kotoa,yksi lapsenlapsikin (aivan ihana)..ilman heitä en olisi jaksanutkaan,mutta he eivät ymmärrä kumminkaan tuskaani,sillä he kuvittelevat että jaksan loputtomasti,en voi kaikkea heille kertoa,sillä tuotan vain heillekkin tuskaa ja en halua heidän elämäänsä pilata huolillani.Miten elämä olisikin ihanaa jos mieheni olisi terve.Olen saanut aina olla yksin lasteni kanssa,ymmärrän sen vasta näin jälkeenpäin..hän oli läsnä,mutta aina omat harrastukset ja menot olivat etusijalla,niistä ei tingitty koskaan.Näin jälkiviisaana on helppo olla,mutta silloin en tuntenut vielä merkkejä sairaudesta,sillä koko elämäni meni lasten kasvatukseen ja töissä käymiseen.Onneksi lapsista tuli hyviä ihmisiä(ainakin vielä)ja luulen että isänsä sairaus opettaa heitäkin varjelemaan omaa elämäänsä.Olen ajatellut,että mitä vielä saankaan kokea..olen niin väsynyt ja peloissani tilanteestani.Jos joskus olen parantunut syövästä niin tästä en varmaan selviä,on tämä niin kauheata henkisesti.Loppujen lopuksi kun ajattelee..minunhan tässä pitäisi pulloon tarttua,riehua ja käyttää henkistä väkivaltaa,välillä ottaen rinnuksista kiinni ja heittää pitkin lattiaa koko äijä,olenhan siihen oppia jo saanutkin..sitten menisin psykiatrille ja saisin hyviä lääkkeitä jotka tekisi minusta leppoisan "pimun".Onko tämä eläämää,että tähän aikaan kirjoitan tälläisiä asioita..siis jätä miehesi ja hanki parempi elämä..edes sinä!?!Mieheni vannoo rakastavansa minua kovasti ja rukoilee etten jättäisi häntä..siihen ansaan olen mennyt..älä sinä!
- S-E
Vaimollani todettiin masennus muutama viikko sitten. Hän sai siihen lääkkeet ja käy terapiassa. Uskon (ja hän ilmeisesti myös), että masennus lähti kehittymään jo useita kuukausia sitten. Olin vaan niin tietämätön, etten tajunnut ohjata häntä hoitoon. Hänellä oli niin omasta kuin muidenkin läheisten masennuksesta huomattavasti enemmän kokemusta. Äitinsä hänet lopulta hoitoon käskikin.
Olen oppinut vaimon masennuksen myötä aivan uuden puolen elämästä. Ennen en pitänyt masennusta edes oikeana sairautena. Paskaa fiilistä kuului mielestäni hoitaa komediahenkisellä leffalla tms... Nyt olen todellakin muuttanut mieltäni toiseen suuntaan. Vaimoni on todella sairas.
Kun tajusin sairauden (kun anoppi sen meille sanoi), ongelmana oli se, etten tiennyt miten toimia. Vaimoni on onneksi opastanut minua, kertonut mitä pitäisi tehdä ja mitä ei saa tehdä. Olen opetellut parhaani mukaan kaikkeen siihen ja tehnyt muutenkin parhaani, jotta hänen olonsa tuntuisi paremmalta. "Parhaani" ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin tehnyt kaiken. Valitettavasti.
Itse olin täysin erilainen ihminen vielä 2v sitten: harrastin aktiivisesti ja olin todella sosiaalinen. Sosiaalisuus ja kaveripiirit tippui pois pikkuhiljaa, sillä vaimoni ei oikein koskaan ollut ollut "kaveripiiri-ihminen". Halusimme vain olla yhdessä. Aktiivisen ja rakkaan harrastukseni jätin pois, sillä vaimostani tuntui aina pahalta, kun lähdin treeneihin. Inhosin sitä, että hänelle tuli jostain tekemisestäni paha mieli. Nykyelämäni käsittää siis hänet, hänen masennuksensa ja työni.
En tiedä valitanko tyhjästä... enkä tiedä, teenkö hänen hyväkseen mitään ainakaan niin paljoa, että voisin edes valittaa.. mutta: Hänen masennuksensa on käynyt henkisesti minulle todella raskaaksi. En osaa sanoa oikeastaan mitään yksityiskohtia, mikä siinä muka on niin raskasta, mutta siltä se vain tuntuu. Hän on sairaslomalla ja minä 8-16 töissä. Töiden jälkeen olen hänen kanssaan. Olemme sentään saaneet hieman parannettua sitä, että silloin tällöin käymme jopa ulkona. Koen hänen masennuksena jonkinlaisena taakkana. Hän on välillä hieman aggressiivinen, suuttuu tai loukkaantuu todella herkästi, ei välitä läheisyydestä kanssani enkä oikein muutenkaan välillä koe saavani häneltä oikein mitään. TIEDÄN, että hän rakastaa minua. Ja minä rakastan häntä. Kuolisin hänen puolestaan koska vain. Siksi yritin hakea apua myös seuraavaan ongelmaan....:
Olen alkanut olemaan todella räjähdysaltis. Jaksan viikon tai kaksi puhua hänelle kauniisti, olla tukena ja ottaa myös tarvittaessa paskaa vastaan. Nyt olen muutaman kerran räjähtänyt hänelle totaalisen holtittomasti. Huutanut, riehunut, heiteillyt tavaroita ja haukkunut/loukannut häntä pahimmilla mahdollisilla asioilla. Yhä useammin riitoihimme on alkanut kuulunut myös fyysistä väkivaltaa, joissa jompi kumpi tai molemmat lyövät toisiaan. Vaimollani on syy välillä fyysisesti purkaa itseään minuun, mutta yhä useammin tulee kertoja, etten voi olla antamatta takaisin. Tai silloin viimeistään räjähdän verbaalisten loukkausten sarjaan. Emme me toisiamme ihan ruhjo, lyönnit per naama jää aina yhteen tai kahteen... mutta lyönnit on aina lyöntejä, avokämmenelläkin.
Vaimoni haluaa minun menevän myös terapiaan koska hänellä on siitä niin hyviä kokemuksia, mutta se romahduttaisi muutenkin heikon taloutemme ja erityisesti vaimolleni niin tärkeän elokuun lomamatkan. Ja lisäksi.. vaikka nykyään tiedänkin, että terapia ja mielialalääkkeet ovat joillekin ihmisille totisinta totta, en edelleenkään koe, että niistä voisi olla ikinä minulle mitään hyötyä. Tässä asiassa vaimoni syyttää minua sulkeutuneisuudesta, jota kuulemma koko sukuni harrastaa, tietysti koska se on täysin päinvastoin kuin omansa. Itse vaan koen, että vaikka sukuni kanssa emme olekaan niin "hölösuita" tai muutenkaan puhuta tunteista niin paljon, en näe meidän tavassa mitään vikaa. En ainakaan niin kauaa, kun suvustani ei löydy yhtä ainottakaan psyykkistä sairautta kärsivää ihmistä enkä osaa sellaista itsestäni edes kuvitella. Olenko väärässä? Pitäisikö mennä (mielestäni turhaan) terapiaan hänen mielikseen?
Kävin mielenterveyteen erikoistunella hoitajalla keskustelemasta lähinnä tuosta kertyvästä aggressiivisuudesta (ja tietenkin myös tämän asian taustoista). Hänestä ei hirveästi ollut apua.
Kertokaa te, hyvät ihmiset, mitä minun pitää tehdä...? mitä vaimoltani voi odottaa tai mihin minun on panostettava enemmän? olenko kykeneväinen enää olemaan vaimoni tukena? Olenko hullu vai johtuuko aggressiivisuus vain tilanteesta? Mitä sieniä pitää syödä pitääkseni maltin? Mihin laitokseen meidän molemmat pitäisi sulkea vai miltä kalliolta minun pitäisi hypätä? Onko kellään vastaavia kokemuksia?- Keijunlilja
Vaikka olette avioliitossa ja rakastatte toisianne, olette kuitenkin erilliset, siis kaksi aikuista ihmistä. Et ole vaimosi isä tai huoltaja tai holhooja. Hän on itse vastuussa itsestään, sairaudestaan ja myös tunteistaan. Jos hän pahastuu jostain, se on hänen oma asiansa. Et ole vastuussa hänen tunteistaan tai niiden säätelystä. Olet vastuussa omista tunteistasi ja reaktioistasi ja niiden säätelystä. Tämä tekstini voi vaikuttaa tylyltä ja ankaralta, mutta olen terapiassa ja ja siellä opetellut vetämään rajoja ympärilleni, jotta muut eivät voisi ylittään niitä. Olen koettanut huolehtia muiden hyvinvoinnista omani kustannuksella, uhrautunut ja suostunut kaikkeen aivan liikaa vastoin itseäni tai tahtoani. Minusta on tullut tällainen, en tiedä oikeastaan millainen. Olen kadottanut itseni itseltäni.
Sinun tehtäväsi on ensisijaisesti huolehtia itsestäsi, myös sosiaalisista suhteista ja harrastuksistasi, joista saat/olet saanut hyvää oloa ja voimia itsellesi. On aika raskasta, jos elämässä ei ole muuta kuin työtä ja masentuneesta ihmisestä huolehtimista. Elämä on käynyt aika pieneksi. Se ei välttämättä ole enää täysipainoista ja tyydyttävää elämää.
En ole mikään neuvonantaja, olenpahan vain itsekin masentunut. Ei kuitenkaan kannata uhrata kaikkia yhden vuoksi, sinua vaimosi vuoksi. Vaikka hän päättäisi lopettaa elämänsä, sekin on hänen oma päätöksensä. Masennus nimittäin voi aiheuttaa vaikka mitä ikävää. Voit toimittaa hänet hoitoon, mutta hänen pitää ottaa vastuu itsestään ja hoidostaan, ei hänen äitinsä, vaikka tämä olisi millainen tahansa asiantuntija. Anoppisi ja vaimosi ovat aikuisia ja hekin ovat erillisiä. Onko anopillasi vielä ote tyttärestään, eikö hän ole päästänyt vaimoasi itsenäistymään?
Väkivalta ja kielteiset tunteet kertovat sinusta ja siitä, ettei sinun ole hyvä olla. Olet väsynyt ja turhautunut. Joskus ei kannata ajatella rahaa. Sitäpaitsi yhteiskunnalla on velvollisuus hoitaa, kunnilla siis, myös tarjota psykoterapiaa, jos lääkäri on niin katsonut tarpeelliseksi. Ei se ole vain kelan ja yksityisten psykoterapeutttien tehtävä.
Tee nyt niin, kuin sanotaan lentokoneessa: ensin laitetaan happinaamari itselle ja vasta sitten autetaan muita. Kukaan ei jaksa loputtomasti antaa itsestään. Masentunut puoliso, kuten minä, on turhauttava ja väsyttävä seuralainen, kyvytön moniin elämää ilostuttaviin asioihin, kuten seksiin ja muuhun. - S-E
Keijunlilja kirjoitti:
Vaikka olette avioliitossa ja rakastatte toisianne, olette kuitenkin erilliset, siis kaksi aikuista ihmistä. Et ole vaimosi isä tai huoltaja tai holhooja. Hän on itse vastuussa itsestään, sairaudestaan ja myös tunteistaan. Jos hän pahastuu jostain, se on hänen oma asiansa. Et ole vastuussa hänen tunteistaan tai niiden säätelystä. Olet vastuussa omista tunteistasi ja reaktioistasi ja niiden säätelystä. Tämä tekstini voi vaikuttaa tylyltä ja ankaralta, mutta olen terapiassa ja ja siellä opetellut vetämään rajoja ympärilleni, jotta muut eivät voisi ylittään niitä. Olen koettanut huolehtia muiden hyvinvoinnista omani kustannuksella, uhrautunut ja suostunut kaikkeen aivan liikaa vastoin itseäni tai tahtoani. Minusta on tullut tällainen, en tiedä oikeastaan millainen. Olen kadottanut itseni itseltäni.
Sinun tehtäväsi on ensisijaisesti huolehtia itsestäsi, myös sosiaalisista suhteista ja harrastuksistasi, joista saat/olet saanut hyvää oloa ja voimia itsellesi. On aika raskasta, jos elämässä ei ole muuta kuin työtä ja masentuneesta ihmisestä huolehtimista. Elämä on käynyt aika pieneksi. Se ei välttämättä ole enää täysipainoista ja tyydyttävää elämää.
En ole mikään neuvonantaja, olenpahan vain itsekin masentunut. Ei kuitenkaan kannata uhrata kaikkia yhden vuoksi, sinua vaimosi vuoksi. Vaikka hän päättäisi lopettaa elämänsä, sekin on hänen oma päätöksensä. Masennus nimittäin voi aiheuttaa vaikka mitä ikävää. Voit toimittaa hänet hoitoon, mutta hänen pitää ottaa vastuu itsestään ja hoidostaan, ei hänen äitinsä, vaikka tämä olisi millainen tahansa asiantuntija. Anoppisi ja vaimosi ovat aikuisia ja hekin ovat erillisiä. Onko anopillasi vielä ote tyttärestään, eikö hän ole päästänyt vaimoasi itsenäistymään?
Väkivalta ja kielteiset tunteet kertovat sinusta ja siitä, ettei sinun ole hyvä olla. Olet väsynyt ja turhautunut. Joskus ei kannata ajatella rahaa. Sitäpaitsi yhteiskunnalla on velvollisuus hoitaa, kunnilla siis, myös tarjota psykoterapiaa, jos lääkäri on niin katsonut tarpeelliseksi. Ei se ole vain kelan ja yksityisten psykoterapeutttien tehtävä.
Tee nyt niin, kuin sanotaan lentokoneessa: ensin laitetaan happinaamari itselle ja vasta sitten autetaan muita. Kukaan ei jaksa loputtomasti antaa itsestään. Masentunut puoliso, kuten minä, on turhauttava ja väsyttävä seuralainen, kyvytön moniin elämää ilostuttaviin asioihin, kuten seksiin ja muuhun.Olemme aina olleet todella tiivis pari. Koko seurustelumme aikana olemme nukkuneet alle 5 yötä erillään. Vaikka olinkin erilainen muutama vuosi sitten, en tarkoita, että elämäni olisi ollut yhtään huonompaa hänen kanssaan ennen tuota masennusta. Halusin ja sain rakastavan vaimon ja perheen, ja todella halusin mieluummin tuntea hieman lisää rakkautta kuin olla vähääkään liikaa poissa.
Vähän aikaa tuntui, että se kaikki kostautuu nyt. Tuntui, että menetin kaiken, kun menetin rakastetuksi tulemisen tunteen. Tiedän kyllä, että hän rakastaa minua. Todella pienistä jutuista on tullut minulle uskomattoman tärkeitä: Olin itkeä, kun hän eilen illalla sängyssä otti minua kädestä ja tuli kainalooni. En tiedä, halusiko hän edes itse sitä. Olemme puhuneet täskäkin avoimesti ja hän saattaisi hyvinkin tehdä niin vain minun takia... uskomatoman rakas nainen. Minun silmissäni hän on jo nyt paljon edistynyt. Tosin olen varma, että hän esittää parempaa oloa ainakin jonkin verran vain minun takia. Onko se sitten hyvä asia hänen kannaltaan...en tiedä, kertokaa!
Vaimoni (ja anoppini) halusi, että keskustelen ja käsittelen tunteitani ja erityisesti lisääntyvää aggressiivisuuttani ammattilaisen kanssa, mutta yritin ehkä hakea kompromissia hänen kanssaan avautumalla tänne. Jotenkin vaan tunnen, että terapiaan joutuminen olisi omalla kohdallani virhe. Pelkään, että itseni alistaminen sellaiselle voisi vaan pahentaa tilannetta. En ole ollut, enkä koskaan tule olemaan ihminen, joka avautuu "ammattilaiselle". On se syy siihen sitten missä tahansa: asenteessa, kasvatuksessa, tms. En silti tarkoita, etteikö puhuminen minuakin helpottaisi. Avauduttiinhan sitä kavereilekin aikoinaan pikkutunneilla baarissa kaikesta mahdollisesta. Siksi ehkä lähdinkin kirjoittelemaan tänne.
Aggressiivisuuttani en halua sivuttaa. Olen suutuspäissäni lyönyt vaimoani, kuten jo aiemmin (ehkä vähän liian ohimennen) mainitsinkin. Vaikka pelkään ja inhoan yli kaiken ajatusta, että mieleeni vaikutettaisiin lääkeillä, olisin valmis vetämään mitä tajansa nappeja, sillä uskon lääkkeiden apuun -toisin kuin ammattiterapeutin kohdallani.
Hoitaja, jolle kävin tilanteesta puhumassa ei uskonut, että mitkään napit olisi oikea ratkaisu minulle. Hän ehdotti harrastuksissa käymistä muutaman kerran viikossa -eli että rakentaisin elämää itsenikin ympärille, jotta pysyisin ja jaksaisin paremmin tukemaan vaimoani. Lisäksi hän ehdotti terapiaa, jotta voisin purkaa sydäntäni/kiukkuani/elämääni ammattilaiselle. Harrastus kyllä kuulostaisi hyvältä, tosin mitä hyötyä on lähteä tilanteesta "karkuun", kun tiedän ja näen kuinka pahalta lähtemiseni vaimosta tuntuu. Ajattelisin vain häntä ja hänen pahaa oloaan koko ajan. Hoitajan ehdottaman terapian sivutin asenteeni takia lähes automaattisesti. Nyt kuitenkin huomaan, että tänne kirjoittaminen on ollut ehkä parasta terapiaa ikinä. Asenteeni ammattiapua kohtaan ei silti ole muuttunut mihinkään. Se on vain mielestäni tarpeetonta ja masentava kynnys ylittää, jos ihminen kerran kykenee puhumaan (tai kirjoittamaan) 100% avoimesti omista tuntemuksistaan jollekin toiselle. Ehkä tuo minun ja vaimoni ( anoppini) erilainen tapa käsitellä asioita juontuukin ihan tuohon jo nuoruusvuosien erilaiseen sosiaaliseen käyttäytymiseen. Toivottavasti en ole väärässä, minulla on kuulemma paha tapa jämähtää yhteen mielestäni järkevään/loogiseen ideaan/selitykseen.
...ja pienen ajatusyhteenvedon jälkeen tajusin, että tarvitsen todella jonkun vanhan hyvän kaverin tähän. Paljon mieluummin kuin harrastuksen tai muuta "lomaa" vaimoni masennuksesta. Koko masennusjuttu on pidetty vain minun, vaimoni ja hänen terapeuttinsa ja äitinsä tiedossa. Terapeutille en halua mennä avautumaan, mutta jollekin vanhalle kaverille hyvinkin, ihan niinkuin olen vuosia aikaisemmin tehnytkin -ja kaverit tehneet minulle. Enkä tarkoita sitä, että pitäisi mennä vetämään porukalla kännit. Kyllä äijät osaa keskenään avautua ilman viinaakin, kun tosi tarve on. Ja silloin tietää kuunteleva osapuolikin, että nyt on avautujalla todella tarve puhua.
Uskon, ettei vaimolle ole ongelma, että asia "leviää" vielä yhdelle ihmiselle. Huomaan jo itsekin, että ainakin tässä kirjoitellessa asiat selkenee omassa päässä paremmin. Toivon vain, että tätä ideaa ei tulla tyrmäämään vain sen takia, että se on minun ideani. Minä olen kuitenkin se aggressiivinen paska. - S-E
S-E kirjoitti:
Olemme aina olleet todella tiivis pari. Koko seurustelumme aikana olemme nukkuneet alle 5 yötä erillään. Vaikka olinkin erilainen muutama vuosi sitten, en tarkoita, että elämäni olisi ollut yhtään huonompaa hänen kanssaan ennen tuota masennusta. Halusin ja sain rakastavan vaimon ja perheen, ja todella halusin mieluummin tuntea hieman lisää rakkautta kuin olla vähääkään liikaa poissa.
Vähän aikaa tuntui, että se kaikki kostautuu nyt. Tuntui, että menetin kaiken, kun menetin rakastetuksi tulemisen tunteen. Tiedän kyllä, että hän rakastaa minua. Todella pienistä jutuista on tullut minulle uskomattoman tärkeitä: Olin itkeä, kun hän eilen illalla sängyssä otti minua kädestä ja tuli kainalooni. En tiedä, halusiko hän edes itse sitä. Olemme puhuneet täskäkin avoimesti ja hän saattaisi hyvinkin tehdä niin vain minun takia... uskomatoman rakas nainen. Minun silmissäni hän on jo nyt paljon edistynyt. Tosin olen varma, että hän esittää parempaa oloa ainakin jonkin verran vain minun takia. Onko se sitten hyvä asia hänen kannaltaan...en tiedä, kertokaa!
Vaimoni (ja anoppini) halusi, että keskustelen ja käsittelen tunteitani ja erityisesti lisääntyvää aggressiivisuuttani ammattilaisen kanssa, mutta yritin ehkä hakea kompromissia hänen kanssaan avautumalla tänne. Jotenkin vaan tunnen, että terapiaan joutuminen olisi omalla kohdallani virhe. Pelkään, että itseni alistaminen sellaiselle voisi vaan pahentaa tilannetta. En ole ollut, enkä koskaan tule olemaan ihminen, joka avautuu "ammattilaiselle". On se syy siihen sitten missä tahansa: asenteessa, kasvatuksessa, tms. En silti tarkoita, etteikö puhuminen minuakin helpottaisi. Avauduttiinhan sitä kavereilekin aikoinaan pikkutunneilla baarissa kaikesta mahdollisesta. Siksi ehkä lähdinkin kirjoittelemaan tänne.
Aggressiivisuuttani en halua sivuttaa. Olen suutuspäissäni lyönyt vaimoani, kuten jo aiemmin (ehkä vähän liian ohimennen) mainitsinkin. Vaikka pelkään ja inhoan yli kaiken ajatusta, että mieleeni vaikutettaisiin lääkeillä, olisin valmis vetämään mitä tajansa nappeja, sillä uskon lääkkeiden apuun -toisin kuin ammattiterapeutin kohdallani.
Hoitaja, jolle kävin tilanteesta puhumassa ei uskonut, että mitkään napit olisi oikea ratkaisu minulle. Hän ehdotti harrastuksissa käymistä muutaman kerran viikossa -eli että rakentaisin elämää itsenikin ympärille, jotta pysyisin ja jaksaisin paremmin tukemaan vaimoani. Lisäksi hän ehdotti terapiaa, jotta voisin purkaa sydäntäni/kiukkuani/elämääni ammattilaiselle. Harrastus kyllä kuulostaisi hyvältä, tosin mitä hyötyä on lähteä tilanteesta "karkuun", kun tiedän ja näen kuinka pahalta lähtemiseni vaimosta tuntuu. Ajattelisin vain häntä ja hänen pahaa oloaan koko ajan. Hoitajan ehdottaman terapian sivutin asenteeni takia lähes automaattisesti. Nyt kuitenkin huomaan, että tänne kirjoittaminen on ollut ehkä parasta terapiaa ikinä. Asenteeni ammattiapua kohtaan ei silti ole muuttunut mihinkään. Se on vain mielestäni tarpeetonta ja masentava kynnys ylittää, jos ihminen kerran kykenee puhumaan (tai kirjoittamaan) 100% avoimesti omista tuntemuksistaan jollekin toiselle. Ehkä tuo minun ja vaimoni ( anoppini) erilainen tapa käsitellä asioita juontuukin ihan tuohon jo nuoruusvuosien erilaiseen sosiaaliseen käyttäytymiseen. Toivottavasti en ole väärässä, minulla on kuulemma paha tapa jämähtää yhteen mielestäni järkevään/loogiseen ideaan/selitykseen.
...ja pienen ajatusyhteenvedon jälkeen tajusin, että tarvitsen todella jonkun vanhan hyvän kaverin tähän. Paljon mieluummin kuin harrastuksen tai muuta "lomaa" vaimoni masennuksesta. Koko masennusjuttu on pidetty vain minun, vaimoni ja hänen terapeuttinsa ja äitinsä tiedossa. Terapeutille en halua mennä avautumaan, mutta jollekin vanhalle kaverille hyvinkin, ihan niinkuin olen vuosia aikaisemmin tehnytkin -ja kaverit tehneet minulle. Enkä tarkoita sitä, että pitäisi mennä vetämään porukalla kännit. Kyllä äijät osaa keskenään avautua ilman viinaakin, kun tosi tarve on. Ja silloin tietää kuunteleva osapuolikin, että nyt on avautujalla todella tarve puhua.
Uskon, ettei vaimolle ole ongelma, että asia "leviää" vielä yhdelle ihmiselle. Huomaan jo itsekin, että ainakin tässä kirjoitellessa asiat selkenee omassa päässä paremmin. Toivon vain, että tätä ideaa ei tulla tyrmäämään vain sen takia, että se on minun ideani. Minä olen kuitenkin se aggressiivinen paska.Halusin vielä korjata tuosta viimeisestä kappaleesta hieman.. tarkoitus ei ollut kuulostaa kyyniseltä.
Idea oli puhtaasti se, voiko aggressiivisuuteensa (tai muuhun sairaukseen) hoitoa hakevan omaan "hoitoideaan" luottaa vai pitäisikö kaikki antaa sokeasti toisen "selväjärkisen" päätettäväksi.
Minun tapauksessa: yritänkö vain alitajuisesti päästä helpommalla vai pitäisikö "kärsiä rangaistus" ja mennä terapiaan, vaikka todella uskon, että parempikin vaihtoehto on. - Keijunlilja
S-E kirjoitti:
Olemme aina olleet todella tiivis pari. Koko seurustelumme aikana olemme nukkuneet alle 5 yötä erillään. Vaikka olinkin erilainen muutama vuosi sitten, en tarkoita, että elämäni olisi ollut yhtään huonompaa hänen kanssaan ennen tuota masennusta. Halusin ja sain rakastavan vaimon ja perheen, ja todella halusin mieluummin tuntea hieman lisää rakkautta kuin olla vähääkään liikaa poissa.
Vähän aikaa tuntui, että se kaikki kostautuu nyt. Tuntui, että menetin kaiken, kun menetin rakastetuksi tulemisen tunteen. Tiedän kyllä, että hän rakastaa minua. Todella pienistä jutuista on tullut minulle uskomattoman tärkeitä: Olin itkeä, kun hän eilen illalla sängyssä otti minua kädestä ja tuli kainalooni. En tiedä, halusiko hän edes itse sitä. Olemme puhuneet täskäkin avoimesti ja hän saattaisi hyvinkin tehdä niin vain minun takia... uskomatoman rakas nainen. Minun silmissäni hän on jo nyt paljon edistynyt. Tosin olen varma, että hän esittää parempaa oloa ainakin jonkin verran vain minun takia. Onko se sitten hyvä asia hänen kannaltaan...en tiedä, kertokaa!
Vaimoni (ja anoppini) halusi, että keskustelen ja käsittelen tunteitani ja erityisesti lisääntyvää aggressiivisuuttani ammattilaisen kanssa, mutta yritin ehkä hakea kompromissia hänen kanssaan avautumalla tänne. Jotenkin vaan tunnen, että terapiaan joutuminen olisi omalla kohdallani virhe. Pelkään, että itseni alistaminen sellaiselle voisi vaan pahentaa tilannetta. En ole ollut, enkä koskaan tule olemaan ihminen, joka avautuu "ammattilaiselle". On se syy siihen sitten missä tahansa: asenteessa, kasvatuksessa, tms. En silti tarkoita, etteikö puhuminen minuakin helpottaisi. Avauduttiinhan sitä kavereilekin aikoinaan pikkutunneilla baarissa kaikesta mahdollisesta. Siksi ehkä lähdinkin kirjoittelemaan tänne.
Aggressiivisuuttani en halua sivuttaa. Olen suutuspäissäni lyönyt vaimoani, kuten jo aiemmin (ehkä vähän liian ohimennen) mainitsinkin. Vaikka pelkään ja inhoan yli kaiken ajatusta, että mieleeni vaikutettaisiin lääkeillä, olisin valmis vetämään mitä tajansa nappeja, sillä uskon lääkkeiden apuun -toisin kuin ammattiterapeutin kohdallani.
Hoitaja, jolle kävin tilanteesta puhumassa ei uskonut, että mitkään napit olisi oikea ratkaisu minulle. Hän ehdotti harrastuksissa käymistä muutaman kerran viikossa -eli että rakentaisin elämää itsenikin ympärille, jotta pysyisin ja jaksaisin paremmin tukemaan vaimoani. Lisäksi hän ehdotti terapiaa, jotta voisin purkaa sydäntäni/kiukkuani/elämääni ammattilaiselle. Harrastus kyllä kuulostaisi hyvältä, tosin mitä hyötyä on lähteä tilanteesta "karkuun", kun tiedän ja näen kuinka pahalta lähtemiseni vaimosta tuntuu. Ajattelisin vain häntä ja hänen pahaa oloaan koko ajan. Hoitajan ehdottaman terapian sivutin asenteeni takia lähes automaattisesti. Nyt kuitenkin huomaan, että tänne kirjoittaminen on ollut ehkä parasta terapiaa ikinä. Asenteeni ammattiapua kohtaan ei silti ole muuttunut mihinkään. Se on vain mielestäni tarpeetonta ja masentava kynnys ylittää, jos ihminen kerran kykenee puhumaan (tai kirjoittamaan) 100% avoimesti omista tuntemuksistaan jollekin toiselle. Ehkä tuo minun ja vaimoni ( anoppini) erilainen tapa käsitellä asioita juontuukin ihan tuohon jo nuoruusvuosien erilaiseen sosiaaliseen käyttäytymiseen. Toivottavasti en ole väärässä, minulla on kuulemma paha tapa jämähtää yhteen mielestäni järkevään/loogiseen ideaan/selitykseen.
...ja pienen ajatusyhteenvedon jälkeen tajusin, että tarvitsen todella jonkun vanhan hyvän kaverin tähän. Paljon mieluummin kuin harrastuksen tai muuta "lomaa" vaimoni masennuksesta. Koko masennusjuttu on pidetty vain minun, vaimoni ja hänen terapeuttinsa ja äitinsä tiedossa. Terapeutille en halua mennä avautumaan, mutta jollekin vanhalle kaverille hyvinkin, ihan niinkuin olen vuosia aikaisemmin tehnytkin -ja kaverit tehneet minulle. Enkä tarkoita sitä, että pitäisi mennä vetämään porukalla kännit. Kyllä äijät osaa keskenään avautua ilman viinaakin, kun tosi tarve on. Ja silloin tietää kuunteleva osapuolikin, että nyt on avautujalla todella tarve puhua.
Uskon, ettei vaimolle ole ongelma, että asia "leviää" vielä yhdelle ihmiselle. Huomaan jo itsekin, että ainakin tässä kirjoitellessa asiat selkenee omassa päässä paremmin. Toivon vain, että tätä ideaa ei tulla tyrmäämään vain sen takia, että se on minun ideani. Minä olen kuitenkin se aggressiivinen paska.Eivät kaikki tarvitse ammattilaisen antamaa terapiaa. "Terapeutti" voi olla kuka tahansa luotettava ja empaattinen ihminen. Salaisuudet voivat olla raskaita. Ymmärrän kyllä, ettei kaikkea halua kertoa kaikille. Mutta usein voi salaamisen syynä olla häpeä salattavasta asiasta. Oma äitini on ollut salailija ja julkisivun pitäjä. Todellisuudessa hän oli vuosia ja on edelleen psykoottinen ja joutui hoitoon vasta pari kuukautta sitten. Ammattilaiset ihmettelivät, miten hän on voinut pärjätä itsekseen niin pitkää. Hän kielsi kaiken ja kielsi minuakin "tietämästä" mitään. Mutta en olisi jaksanut ja kestänyt ilman puhumista ihmisten kanssa. Omasta sairaudestani en ole kovin monelle kertonut. Tämä masennus ja dissosiaatiohäiriö on niin hullua, ettei sitä kukaan tajuakaan paitsi toinen samanlainen tai ammattilainen, traumakolutuksen saanut terapeutti tai lääkäri. Ei miehenikään tajua minua ja ajatuksiani, vaikka meillä on yli kahdenkymmenen vuoden avioliitto ja kuusi lasta. Tunteeni ovat kuolleet jo vuosia sitten tässä selviytymistaistelussa, räpiköimisessä pinnalla elämän myrskyissä.
Hienosti osaat kirjoittaa ja jäsentää asioita. Muista kaikesta rakkaudentunteesta huolimatta, että et ol vaimosi terapeutti. Sellainen tekee elämän kovin raskaaksi, sillä parisuhteessa on haasteita ilman sitäkin aivan riittävästi. On hyvä, kun olet tiedostanut asian ja tarttunut siihen. Varmaan löydät ratkaisutkin ongelmiinne. Edelleen muistutan, että vaimosi on aikuinen ihminen, joka on itse vastuussa itsestään, sairaudestaan ja tunteistaan, käyttäytymisestään ja kaikesta itsessään, vaikka olette avioliitossa.
- vaikuttaa koko
perheeseen. Tapauksessasi sekä sinun puolisoosi että sinuun. Minun äitini sairastui masennukseen 13 vuotta sitten, edelleenkin hän on masentunut. Minä olin silloin yläasteella. Ilmeisesti hänellä alkoi kaikki liiallisesta rasituksesta. Äitini teki paljon töitä ja kantoi huolta vielä sairaista vanhemmistaan. Sitten vanhemmat kuolivat vuoden sisällä molemmat ja hän romahti. Siellä tiellä hän on edelleen. Ensin hän oli sairaslomalla pitkään, sitten sairaseläkkeellä ja nykyisin jo eläkkeellä, vaikka ikää on alle 60 vuotta.
Ne 4 vuotta, jotka asuin kotona äidin sairastuttua tuovat mieleeni vihaa. Tytär tarvitsee äitiään ehkä eniten murrosiässä, mutta hänestä ei minulle ollut tukea ja turvaa. Hän ei halunnut tulla lakitukseenikaan, että jaksaisi vieraat sitten kotona. Sitä on aika vaikea ymmärtää, niin kuin masennusta yleensäkin. Kuten masentuneet ihmiset yleensä, myös äitini käyttäytyy itsekkäästi ja ajattelee vain itseään ja omaa huonoa oloaan. Tiedän, että se kuuluu "taudinkuvaan", mutta sitä on todella vaikea käsittää.
Tosiaan, 13 vuotta hän on vain maannut, lihonut ja syönyt lääkkeitä. Mieliala on vaihdellut huonosta erittäin huonoon. Mutta kuvitelkaa, että isäni edelleen elää hänen kanssaan, koska sehän olisi hirveää jättää joku sairauden takia... Jos äidilläni olisi vaikka syöpä, niin se olisi helpompi kestää ja se todennäköisesti loppuisi joskus - syövän voittoon tai siihen menehtymiseen. Mutta masennus ei tunnu loppuvan koskaan. Odotammeko seuraavat 13 vuotta, että hän makaa sängyssä ja syö itsensä hengiltä..?
Palatakseni siihen, että masennus vaikuttaa koko perheeseen: niin myös isääni. Isäni ei ennen ikinä juonut ja hänestä näki, miten hän rakasti vaimoaan. Nyt hän juo humalahakuisesti joka viikko ja kaikki rahat menee viinaan. Hän ei kestä katsoa vaimoaan, joka aina vain makaa. Ei siivoa kotona, ei tee ruokaa, ei mitään. Äitini on jo niin lihava, että isä pukee hänelle aluvaatteet ja sukat, koska hän ei itse saa niitä päällensä. Äitini ei halua apua laihtumiseen tai liikkumiseen, mutta ei siihen itsekään näytä kykenevän.
Minä siis katson vierestä, kun äiti makaa ja isä juo itseään hautaan. Soppaan kun lisätään vielä veljeni, joka on myös masentunut ja sen johdosta työkyvytön, on nähtävissä yhden ihmisen masennuksen aiheuttamat seuraukset. Jos minun mieheni sairastuisi, niin en tiedä, mitä tekisin. Sen tiedän, että raskasta on katsoa vierestä, kun toinen on masentunut. Ja sen tiedän myös, että yksin lääkkeet eivät masennusta karkoita, koska jostain se masennus kumpuaa ihmisen sisältä ja se pitäisi käsitellä.
Toivon, että osaat tehdä oikean ratkaisun, jos et ole sitä jo tehnyt. Kaikkea hyvää sinulle! - paikalla
Viestisi oli hyvä kuvaus puolison näkökulmasta. Minun mieheni jakaa käsityksiä kanssasi.
Minä olen masentunut..ollut monia kertoja aivan alakerrassa. Minulla on ollut lapsesta saakka paniikkihäiriö, joka on oireillut 30v avioliittomme aikana enemmän ja vähemmän. Ainoa ero parisuhteidemme välillä on se, että minä haen apua ja olen sitä myös saanut. Mieheni on ollut tukena ja rinnalla kullanarvoisesti.
Keskustelemme paljon ja myös hän voi kertoa omista alavireistään. Ei tämä elämä ole kenelläkään yhtenäistä herkkua. Oletko ajatellut, voitko myös sinä olla masentunut? Minun mieheni kokee (minun vaikeina aikoina) myös omien voimiensa huiipuvan.
Mielestäni teidän olisi hyvä mennä yhdessä asinatuntijan puheille. Puolisosi pitää saada lääkitys. Sinun olisi hyvä saada keskustella jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Kirjoitit, että vaikka nukutkin eri huoneessa ja ajattelet eroa joka päivä niin rakastat puolisoasi ..sittenkin. Sinä olet kunnioitettava puoliso, kun olet jaksanut. Älä jätä häntä ainakaan nyt, kun hän ei ole vielä saanut hoidollista apua. Voimia sinulle ja Taivaan Isän Siunausta toivottaa "se masentunut puoliso".
Ketjusta on poistettu 44 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Epäily: Oppilas puukotti kolmea Pirkkalan koululla
Tämänhetkisen tiedon mukaan ainakin kolme oppilasta on loukkaantunut puukotuksessa Pirkkalan Vähäjärven koululla. Myös e2085995Jos olisit täällä
Tosin en tiiä miks oisit. (Ja hävettää muutenkin kun ei muka muulla tavoin osaa kertoa tätäkään) Jos jollain pienellä492705- 1562252
Jos yhdistät nimikirjaimet
Jos yhdistät sinun ja kaivattusi ensimmäisten nimien alkukirjaimet mitkä nimikirjaimet tulee? Sinun ensin ja sitten häne412042Kesän odotuksia hyrynsalmella
Kyllä kesällä hyrynsalmellakin on mahdollisuus osallistua kylän menoon monella tavalla . On kaunislehdon talomuseolla161769- 821414
Pirkkalan koulussa puukotus, oppilas puukotti kolmea
Ilmeisesti tyttöjä ollut kohteena.1621387Voi Rakas siellä
Olet ollut mun ajatuksissa taas koko päivän. Olet ihmeellinen kertakaikkiaan ja arvostan sinua niin paljon❤️Minulla ei o241321Ohhoh! KAJ laukoi suorat sanat somessa - V-sana mainittu!
Ohhoh! Mitäs mieltä olet tästä huumoriryhmä KAJ:sta? Bara bada bastu on kyllä aikamoinen korvamato... Lue lisää: https351271Erika selvisi hienosti ennakkosuosikin paineista
Hienostihan se meni. Erika jätettiin yksin, eikä häntä tuettu, oli euroviisukiusattu, silti suoriutui ensiluokkaisesti.109997