Kaikki melkein sanoo näin: Siitä on jo niin pitkä aika minä en vaan osaa sitä surua ajassa mittailla
Mahtaako se helpottaa milloin Pahin shokki on ohi mutta nyt jäi tämä jäytävä suru Yritän muistella kaikkea ihanaa mitä ennätin tehdä yhdessä lapseni kanssa Sitten vaan tulee itku taas kun tiedän että se on mennyttä aikaa
Välillä itsesyytöksetkin painaa Miksi aina puolustin Yritin välttää perheessä riitaa ja kadun syvästi sitä että en osannut sanoa pojalleni "Älä aja niin kovaa minä en halua menettää sinua"
Enkä soittanut sinä tuhoisana aamunakaan hänelle ja kiittänyt siitä kun hän edellisenä iltapäivänä toimitti minut ambulanssiin kun sain jonkin epilepsiatyyppisen kohtauksen kaupassa Hän toimi juuri niinkuin piti ja mietin aamulla että soitan hänelle ja kerron miten hyvä poika minulla on
ja miten paljon hänestä välitän Ajattelin että enhalua häiritä aamulla kun hän lähtee töihin siksi en soittanut Nyt ei tarvitse enää soittaa
Mahtaako se helpottaa milloin Pahin shokki on ohi mutta nyt jäi tämä jäytävä suru Yritän muistella kaikkea ihanaa mitä ennätin tehdä yhdessä lapseni kanssa Sitten vaan tulee itku taas kun tiedän että se on mennyttä aikaa
Välillä itsesyytöksetkin painaa Miksi aina puolustin Yritin välttää perheessä riitaa ja kadun syvästi sitä että en osannut sanoa pojalleni "Älä aja niin kovaa minä en halua menettää sinua"
Enkä soittanut sinä tuhoisana aamunakaan hänelle ja kiittänyt siitä kun hän edellisenä iltapäivänä toimitti minut ambulanssiin kun sain jonkin epilepsiatyyppisen kohtauksen kaupassa Hän toimi juuri niinkuin piti ja mietin aamulla että soitan hänelle ja kerron miten hyvä poika minulla on
ja miten paljon hänestä välitän Ajattelin että enhalua häiritä aamulla kun hän lähtee töihin siksi en soittanut Nyt ei tarvitse enää soittaa
Vastaukset 25
Vanhimmat
Voi, on kyllä kamalan surullista =(
Liikennekuolemat ovat niin turhia kuolemia...
Mutta poikasi sai ilmeisesti ns. "nopean lähdön" eikä joutunut kärsimään? Hänellä on nyt hyvä olla.
Miksi meiltä viedään niin nuoria luotamme, nuoria, joiden elämä olisi ollut vasta alussa ;( Yksikään kuolevainen ei osaa siihen vastata, mutta jokaisella meillä on oma aikamme täällä, omat päivämme, joiden kestoon emme voi juurikaan vaikuttaa. Korkeampi voima tai sattuma, miksi sitä kukin kutsuu, päättää asian puolestamme.
Otan osaa suureen suruusi. Muistot ovat onneksi ikuisia, niitä ei kukaan voi sinulta riistää.
Ympäröivä maailma nyt vain menee eteenpäin, mikään ei pysähdy, vaikka meidän jonkun rakkaamme menettäneen elämä on kuin tyhjiössä eläisi.
Vuosi ei ole vielä pitkä aika surra lastaan, riittääkö siihen edes vuosikymmen, luultavasti jotenkin suremme lopun elämäämme. Tämä suru on todellakin, ei vain avoin haava, vaan enemmänkin amputaatio, niin lopulliselta tämä tuntuu.
Minäkin itken tänään poikaani, itken häntä päivittäin. Näen nuoria isiä lapsineen. Tekee niin kipeää. Poikani rakasti lapsia, lapset pitivät hänestä. Omia lapsia hän ei koskaan ehtinyt saada, vaikka halusi. Häneltä jäi paljon vielä elämätöntä elämää. Meiltä jäi näkemättä hänen lapsensa. Meiltä hänen vanhemmiltaan vietiin tavallaan tulevaisuus ja elämän jatkuvuus hänen kauttaan. Hän oli esikoisemme. 33 v elämä edessä.
Keskimmäisellämme on yksi lapsi kylläkin.
Näitä samoja tunteita on varmasti sinulla myös Eva.Stina. Miksi lähtö tuli jo nyt, miksi ei myöhemmin. kaikki on elämän sattumuksista kiinni. Tiedän, että en olisi ehtinyt poikani avuksi kun hän kuoli, mutta silti mielikuvissani kehittelen erilaisia mahdollisuuksia vieläkin. Keskustelen hänen kanssaan, vaikka tiedän tietenkin järjellä kaiken turhaksi. Ajattele kuinka surullista tämä on. Kasvatamme lasta, rakastamme, huolehdimme.Kun lapsemme omat siivet alkavat kantaa, niin sitten menetämme hänet. Niin turhaa, vaikka tietenkään hänen eleämänsä ei ollut turha.
Yritetään kuitenkin löytää iloa elämäämme, vaikka väkisin. Poikamme olisivat toivoneet sitä.
Kävin juuri lenkillä ja sen jälkeen avannossa, söimme nuorimmaiseni ja miehen kanssa pizzaa. Nautin näistä asioista, mutta aina on jotenkin kummasti esikoinen mielessä,vaikka mitä teen. Hänkin nauttisi näistä samoista tekemisistä.
Käyn varmaan huomenna poikani haudalla. Vien kynttilän hänen ja veljeni pojan haudoille. Veljeni poika menehtyi viime heinäkuussa moottoripyöräonnettomuudessa. Vauhti oli ollut aivan tavallinen matkavauhti (hän ajoi useamman pyöräilijän joukossa). Ei mitään alkoholia tms. Hän oli tottunut ajuri (28 v) ajanut 16 vuotiaasta ja ajoi säännöllisesti erilaisissa olosuhteissa ja sittenkin onnettomuus oli läsnä.
Hänenkin äitinsä (veljeni vaimo) ajattelee, että miksi ei sanonut pojalleen "ätä lähde sille matkalle" vaikka hänellä oli ollut huonot aavistukset. Ei, aikuiset ihmiset tekevät kuitenkin oman päänsä mukaan. Me äidit liioittelemme varmaan omia mahdolllisuuksiamme ja kykyjämme vaikuttaa lastemme elämään. Olemme niin tottuneet huolehtimaan.
Varmaan on niin, että kun lähdön aika tulee, niin sitä ei voi välttää. Poikasi tiesi kyllä sinun rakastavan ja arvostavan häntä, älä siitä huolta kanna.
Muistan myös poikaasi kun vien ne kynttilät haudoille.
Taas olemme jaksaneet yhden päivän eteenpäin.
Sydäntäni lämmitti teidän lohduttavat viestinne ja sytytän kynttilän Viola sinunkin poikasi muistoksi oman poikani hautakiven eteen
On todella kauheaa kun menettää oman lapsensa näin sitä spekuloi yhtä ja toista miä olisi voinut tehdä toisin
Jotenkin käyn hyvillä mielillä nukkumaan Tiedänhän minä että poikani tiesi kuinka paljon häntä rakastin
Ei minunkaan pojallani ollut mitään alkoholia eikä semmoista ihan huonoa tuuria ja liian kova vauhti sinä aamuna kun töihin ajoi ja se oli se viimeinen matka
Välillä syyllisyys vaan painaa vaikka tietää ettei asialle mitään voi Jokaisen päivät on määrätyt jo syntymähetkellä
Minäkin suren sitä etten saanut nähdä rakkaan poikani lapsia Minulla on 19v tyttö joka on kihloissa toivottavasti saan vielä joskus senkin onnen kokea että saan pitää lastenlastani sylissä
Minunkin poikani rakasti lapsia yli kaiken ja hänestä olisi tullut hyvä isä aivan varmasti
niinkuin myös sinun poikasi olisi ollut lapsilleen varmasti todella ihana isukki
Voimia sinulle myös surussasi Minäkin yritän lenkkeillä ja jumpassa käydä että olisi edes jotain virikettä elämässä
Nuoret oli tuonne irc-sivustolle laittanut niin kauniin muistosivun johon on kirjautunut lähes 50 ystävää että kyllä lapsellani oli ainakin ystäviä
Hän oli niin empaattinen luonteeltaan ja semmonen nuori mies joka viihtyi toisten seurassa Itse asiassa hänen luonteensa on hyvin samankaltainen kun minun Minä teen esim. työtä pienokaisten ja perheiden parissa ja nautin työstäni vaikka välillä on raskasta kun ei aina jaksa niinkuin ennen Lämmin halaus sinun perheellesi myös
Kiitos myötäelämisestä surussani Poikani sai nopean lähdön Ei onneksi kerennyt kärsiä kovin Kuolinsyy oli kallovamma Vauhti oli pojallani ollut melkoinen kolarin sattuessa Sivumennen sanoen kellekään muulle eli siis vastaantulijalle ei sattunut mitään ja poikani oli yksin autossaan menossa töihin Ei ollut alkoholilla osuutta asiaan puhdas onnettomuus ja liian kova vauhti
Nuoret luulee olevansa kuolemattomia eikä ymmärrä miten vaarallista on ajaa niin kovaa
Kiitos lohdutuksestasi se lämmittää mieltäni
Pääsi taas tänne saamaan lohtua ja myötäelämistä teiltä muilta kohtalotovereilta. Kiitos eva.stina viestistäsi. Ihana asia, että sinusta tuntuu nyt hieman paremmalta. Se onkin ihmeellistä, että joinakin päivinä olo on hieman parempi ja toisina itku tulee herkästi ja muutenkin on vaikeaa.
Lasten kanssa on varmasti ihana työskennellä, he kun ovat niin tässä hetkessä ja heiltä saa itselleen voimaa ja iloa. Olen sen huomannut lapsenlapsen kanssa ollessani. Kolmevuotialla on jo paljon ajatuksia ja ymmärrystä. Kaikki on vielä niin yksinkertaista ja aitoa.
On kyllä kummallista, että voin hyvin katsella poikani pikkulapsikuvia, mutta konfimaatio- kuvasta lähtien on jo vaikea katsella hänen kuviaan. Itku tulee heti. Ylioppilaskuva on seinällä ja joskus katselen sitä, usein ohitan sen, kun tuntuu liian vaikealta vielä.
Keskustelin tänään erään isän kanssa, joka n. 4 vuotta sitten menetti 5 v tyttärensä äkillisesti keuhkokuumeeseen. Hän on tV:ssäkin kertonut tunteistaan tyttären kuoleman jälkeen. Hän kertoi, että vielä nytkin tyttö kulkee päivittäin hänen mukanaan. Jotain hänestä meni lapsen mukana hautaan. Hänellä on kolme muuta lasta ja elämä jatkuu vahvasti. Tästä perheestä oikein näkee, miten tärkeitä perheenjäsenet ovat toisilleen. Puhuimme siitä, miten samoin tunsin minä poikani kuollessa, vaikka minun lapseni oli jo aikuinen kuollessaan. Lapseni kuitenkin.
Tämä nuori isä on päivän vanhempi kuin tämä poikani, jonka menehtyi.
Voimia ja siunausta jokaiseen päivääsi eva.stina, samoin perheellesi ja samaa toivotan kaikille muillekkin kohtalotovereille
sinua ja kaikkia muitakin lohdutuksestanne Minäkin olen huomannut että pikkulapsikuvia on helpompi katsoa kun aikuisiällä otettuja Niin se vaan on
Ei tämmöinen tuska unohdu eikä kai tarvitsekaan mutta ehkä joskus jaksaa vielä iloita jostakin ihan oikeasti
Viime viikolla tuli vuosi poikani kuolemasta. Viikon ajan ennen vuosipäivää olin tuskainen, ahdistunut ja itsesyytökset olivat päällimmäisinä. Mitä olisin voinut tehdä, ettei poikani olisi kuollut? Mieheni sanoi minulle eilen, että olin kuin olisin elänyt uudelleen poikani kuoleman.
Poikani kuolinpäivänä kävimme kirkossa ja poikani haudalla. Oloni ei helpottunut. Tämä suru, tuska ja ikävä on aivan musertavaa. Onkohan sitten niin, että toinen vuosi on pahin? Nyt vasta alan ymmärtää, että poikani on mennyt pois, vaikka en sitä ihan voi vieläkään uskoa. Olen ripustanut seinälle taulun - kuvan, jossa poikani "poseeraa" Roomassa. Katselen usein kuvaa ja ajattelen välillä vieläkin, että hän on matkoilla.
Enoni poika menehtyi yhdeksäntoista vuotta sitten. Enoni ei ollut poikani hautajaisissa. Hän sanoi minulle, että jos hän tulee hautajaisiin, repii se kaikki haavat taas auki. Olemme tavanneet useasti poikani hautajaisten jälkeen ja keskustelleet. Olen tullut siihen tulokseen, että lapsen menettämisen surua ajassa, ei kukaan voi mitata. Se, että poikani eli, elää mukanani muistoissa ja se, että poikani kuoli, kulkee mukanani. Kannan poikani kuoleman taakkaa loppuelämäni - se on osa minua. Suru, jonka sain, on minun. Koskaan poikani menettämisen suru ei unohdu, mutta ajan myötä varmaankin helpottuu.
Voimia Sinulle eva.stina - meitä lapsen menettäneitä on monia.
Hei minullekin alkaa vuosipäivä olla lähellä menetin kanssa poikani auto onnettomuudessa ihan niin kun ko.ketjun aloittajakin..MINULLA jäi niin mieleen tuo eräs KAMPAAJA kun kävin parturissa sanoi näin LAPSI ON AINA POIS ÄIDIN SYDÄMMESTÄ.. kun taas puoliso vain rinnalta.... niin kauheinta on ollut tämä TUSKA jonka joutuu lapsen synnyttäjä kokemaan..sitä tuskaa ei voi kukaan sanoa ääneen vain ne tietää jotka oikeesti menettää..mutta meillä elämä jatkuu joka tapauksessa... mutta se tuska kun ei hellitä eikä tarttekkaan..se on juurtunut niin syvälle että joka ikinen päivä sen muistaa elämänsä loppuun asti.
Tänään tuli 2 kuukautta täyteen siitä hetkestä, kun vanhempani tulivat itkien kotiini ja kertoivat että veljeni on kuollut.
Edelleen itkettää melkein joka päivä, mutta puren vaan hammasta ja pakotan itseni ajattelemaan jotain muuta. En vaan jaksa enkä kestä sitä surua, pakko pysäyttää ajatukset.
Uskomatonta miten nopeasti tietyllä tapaa aika on kulunut. Varmaan siihen vaikuttaa se, että ensimmäinen kuukausi sujui sumussa ja esim. muistini reistailee vieläkin.
Pikkuhiljaa tässä, ajan kanssa eteenpäin. Voimia kaikille meille.
muisti minullakin vaikka on jo kohta vuosi poikani menehtymisestä Voimia sinulle Nuo ensimmäiset kuukaudet on niin tuskallisia kun ei voi uskoa todeksi ihan palautuu mieleen ja tuntuu pahalta sinunkin puolestasi kun suret veljeäsi ja varmaan vanhempasi jotka on samassa tilanteessa kun mekin täällä ovat aivan pois tolaltaan
Minäkin muistan ikäni olin tutkimuksissa sairaalalla kun sain sinne tiedon että voimme mennä katsomaan poikaa sinne alakertaan Tyttäreni eli poikani pikkusisko oli myös mukana 19v Ei tule hänkään raukka entiselleen kai koskaan
Voimia meille kaikille tosiaan sitä tarvitaan Kirjottele minä vastaan jos yhtään auttaa niin puhutaan täällä palstalla vaikka asiasta Tiedän kuitenkin että puhuminen on auttanut minua ainakin Älä kiirehdi surutyötäsi sitä ei voi mitata ajassa
Minäkin menetin poikani 2006, liikenne onnettomuudessa.
Paljon mitä te muut olette kirjoittaneet ovat niin tuttuja asioita minullekin.
Usein tuntuu kun hän vaan olisi jossain matkoilla vaikka totuuden tietääkin. Välillä elämä tuntuu liian pitkältä odottaa että tavataan. Jaksaakseni on pakko uskoa että hän on olemassa mutta eri muodossa. Rehellisesti kai kallistun oikeasti enemmän siihen että uskon elämään kuoleman jälkeen.
Pienet asiat merkitsee minulle paljon nyt ja yhtä pienet asiat saa minut surulliseksi.
Päivän hyvä asia oli kun tänään kerroin naiselle pojastani ja hän vastaavasti kertoi tytöstä joka kuoli vuosi sitten.
Sanat- siitä on vasta vuosi, merkitsi mijulle paljon. JOKU joka ymmärtää ettei vuosi mitään juurikaan muuta. Suurin sumu on poissa , ei muuta.
Jokaisella meistä on oma elämä ollut ennen ja jälkeen, ja kaikilla meillä on määrätyt kortit käsissämme jotka osaltaan ohjaa miten pystymme suremaan. Minulla ei esimerkiksi ollut mahdollisuutta rauhoittua missään vaiheessa, ottaa sairauslomaa kuukaudeksi tai kahdeksi.
On käännettävä kolikko paremmalle puolelle ja nähtävä ne hyvät asiat. Ne on pieniä mutta muuten ei jaksa.
Itse olen myös sallinut itselleni vajoamiset kun voimat lopuu pekästään kauppareissun jälkeen. Kun makaan sohvalla tekemättä yhtään mitään. On ollut pakko hyv'ksyä minun tapaa surra, ja tultava toimeen niillä voimilla mitä on.
Kun ei jaksa on vaan levättävä mahdollisuuksien mukaan.
Kahlasin kaikenlaiset asiat läpi. Luin kirjoja, lehtiä, netistä kaikki kuolemasta. Kävin meedioilla istunnoissa ym. Silti päässä pyöri vaan onko kaikilla se määrätty päivä kuitenkin tai onko kuolema lopullista ja meillä kävi vaan huono tuuri.
Itse kirjoitin usin alussa, ja sitä kautta opin tuntemaan itseni ja varsinkin ymmärtämään mihin rehellisesti uskon. Pienet merkinnät todisti että olen puhunut pojalleni , olen kokenut hänen olemassaolon jne.
Viimeinen "niitti" kai oli soitto naiselle , en tiedä mikä hän oli. Joka heti sanoi puhelimessa sanana , lapsi. Se sana riitti minulle. Kävin hänen luonaan ja puhuttiin paljon minusta ja todella vähän pojastani.
Hän oli syntymäaikani perusteella kirjoutannut etukäteen asioita minusta.
Lapsi oli yksi sana, sekä, -ette ole yhdessä vaan olette yhtä.
Se lohduttaa minua. Jonikun mielestä tämä voi olla pelkkää huuhaata, mutta takaan että kun oman lapsensa menettää tulee yhtä sun toista mieleen. En kehoita ketään toimimaan minun tavallani, koska tidän että vaikka tukijoita tarvitaan ja heistä voi olla apua, totuus on kuitenkin, että surun on lopulta käytävä läpi yksin.
Poika oli minulle hyvin läheinen ja rakas. Ja nyt on tyhjä olo välillä. Ahdistaa samat asiat kunnei mikään tunnu samalta. Tuntuu tyhmältä edes pyrkiä samoihin asioihin kuin ennen. Välilklä luovuttaa ja tuntuu kun on aivan sama mitä oikeasti tapahtuu.
Olen silti onnekas. Tiedän että poikani rakasti minua yhtä paljon kuin minä häntä. Jos osat oliusivat toisin olisin toivonut poikani elävän onnellisena. Tiedän hänenkin toivovan minulle sitä samaa. Silti pyydän usein anteeksi etten osaa iloita niin kuin ennen.
Halu hoitaa on niin suurta ja nyt se kaikki vietiin. Olen usin toivonut että monet asiat olisi pojalta saannut jäädä elämättä. Siksi että olisi keskitrtynyt elämään ja nauttimaan elämästä se aika mitä oli jäljellä.
Mutta sitä kunnei kukaan voinnut tietää. Tuntuu turhalta että hän opiskeli ja teki kovin kesätöitä jne. Sitä miettii miksei minulla ollut mahdollisuuytta tarjota paljon enemmän, kokemuksia iloja , matkoja , jopa ihan materiaa.
Kosto minulle pyöri hyvin voimakkaasti päässäni alussa. Koin että hänen kuolema oli kostio jostain mitä olin tehnyt väärin. Pahat ajatukseni muista sun muuta.
Pelkäsin paljon kostoa, ja jopa kuolemaa. Ei sinänsä kuolemaa, mutta enemmän kostoja. Ostin varmuuden vuoksi hautapaikankin, en kadu sitä vieläkään.
Minulla on yksi lapsi jäljellä. Välillä tuntuu kun on pakko elää hänen takia. Välillä poden huonoa omatuntoa juuri samoista syistä. Miten voin ajatella että minun on pakko elää toisen lapsen takia. Eikö pitäisi olla iloinen että saa elää?
Välillä miettii hautausmaalla ymmärtääkö sitä ollenkaan lopultakaan että hoidan oman lapseni hautaa.
Kukat vaan vaihtuu vuodenaikojen myötä. valokuvat ei muutu koskaan. Hän on ikuisesti se nuori hyvännäköinen kundi. Kohta nuorempi lapsi on vanhempi kuin isoveli tuli koskaan olemaan.
Hoitaako nuorempi veljensä hautaa kun minä en enää kykene?
Katoaako hänen muistomerkkinsä joku päivä?
Paljon on ajatuksia ollut ja vielä enemmän niitä tulee olemaan.
En minä voi suruani surra pois ja unohtaa. Minun on vaan elettävä surun kanssa joka muuttaa muotoaan . En minä lopeta ikävöimästä , enkä minä unohda koskaan.
Halaus kaikille.
Tuskaa,sitä ei voi kukaan käsittää ennen kuin se omalle kohalle sattuu,olipa kyseessä,puoliso,lapsi tai omat vanhemmat ym.muut läheiset.
Usein olen miettinyt miksi otetaan elämästä pois joku rakas?Vataukseksi olen ajatellut että se oli tarkoitus ja Jumala on tiennyt jo ennen syntymää jokaisen meidän päivien määrän.
Pieni kummilapsemme kuoli leukemiaan 3vuoden ikäisenä 2 vuotta sitten.Hänen hautajaiset olivat erittäin kauniit.Oli liikuttavaa katsoa kun isä ja veli kantoivat arkkua ja kirkossa soi taustalla Maan korvessa kulkevi lapsosen tie...
Hän on päässyt jo taivaankotiin odottamaan niitä jotka ovat vielä sinne matkalla.
Toivotan teille kaikille voimia surunne johdosta!
Meillä kaikilla surevilla on se hirveä tuska sydämessä Voimia sinulle ja kaikille muillekin jotka kamppailee jaksamisensa kanssa
Meillä tulee vuos 27.4 poikani kuolemasta
En ole enää shokissa mutta en tule varmasti entiselleni koskaan
Ikävä on joka päivä poikaa Onneksi me sitten joskus tapaamme Jumalan luona kun oma aikani tulee
Olet oikeassa jo syntymässämme meidän päivät on jo ennalta määrätyt Minäkin uskon niin Vomahalaus täältä sinulle myös
Moi eva.stina.. olen taas jälleen kirjoittamassa sinulle minä samalla tavalla lapsensa menettänyt ja lähes päivilleen...jne... jne.. kun sinä..samalla tavoinkin meillä meni...
-niin meillä alkaa olla vuosi siitä kauheesta tapahtumasta... JA VOIN KYLLÄ sanoa että ON SE NIIN PIENELLE IHMISELLE LIIKAA KANNETTAVKSI.. mutta ... olen joskus lueskellut sinun kirjoituksia tosin en aina jaksanut läheskään vierailla.. tällä palstalla. saatikka kommentoida tai silleen ...mutta kyllä on ollut HIRVEÄ vuosi.. psyyke on ollu tasan koetuksilla..tunne-elämä rempallaan.. elämä niin viivalla...ihan mutta kun nyt tulee se vuosipäivä ostan ISON RUUSUN kortin kynttilän ja kirjoitan runon ... menen haudalle ihan yksin... olen siellä poikani luona ja kerron vuosi kuulumiset ja ikävän..ihan OMAN HETKEN OLEN SIELLÄ.. kuvankin otan mukaan.. mietin tätä hirveetä tuskaa jonka olen kokenut..en ikinä en ikinä kenellekkään toivo tätä kipua minkä olen saanut kestää.. ja samalla tiedän että en takuulla ole ainut täällä samojan tuskien kanssa.. VOIMIA KAIKILLE ÄIDEILLE... sanat eivät riitä kertomaan osanottoani teille..koettakaa kestää!!!
Niin se vuosipäivä lähestyy Minäkin aion käydä haudalle viemässä ruusuja lapselleni Ehkä meidän lapset kuulee meitä kun kerromme miten tämä vuosi Siis elämäni kamalin ja surullisin vuosi on kulunut
Voimia myös sinulle ja lämmin halaus täältä
Kiitos kauniista ja lohduttavasta viestistäsi
Kenenkään äidin ei pitäisi joutua kokemaan mitään tällaista Tämä tuntuu välillä ylivoimaiselta kestää
Raskasta on. 10 kk poikamme kuolemasta. Ainoa lapsemme, menehtyi auto-onnettomuudessa. Välillä tuntuu,että tästä selviää. Töissä hetkiä,että koko asia on pois ajatuksista ja päivä sujuu suhteellisen hyvin. Pieniä ilonaiheita pilkahtelee ja tuntuu,että elämä jatkuu... työ vie mukanaan, hoidan kehitysvammaisia lapsia, ihania ja rakastettavia. Mutta hyvin usein suru ja ikävä käyvät päälle niin totaalisesti,että tuntuu todella pahalta. Rintaa puristaa, itku pakkautuu kurkkuun ja on hyvin paha olo, suorastaan tuska. Viime yö oli taas vaikea, valvomista, ahdistusta, ikävää ja itkua. Meitä on monia, kaikilla sama tuska ja vain tämän kokeneet, me ymmärrämme toisiamme. Kirjoitellaan - näin saamme voimaa toisiltamme. Lämmin pitkä halaus teille lastanne surevat ja voimia tämän raskaan elämänviheen keskelle!
Hei ystäväin!
Paljon voimia sinulle ja lämmin halaus. Minusta tuntuu, että tämä olo ei helpota.. ei edes vaikka aikaa kuluisi mitenkä.. joka päivä on vaan ikävämpi, olenkin miettinyt mistä niitä kyyneleitä riittää : ( On niin ikävä siskoa!
Hei Eva Stina ajattelin laittaa minäkin muutaman sanan sinulle.Minun rakkaan lapseni poismenosta on nyt noin 1,5 vuotta,hän menehtyi liikenneonnettomuudessa myös,jäi vielä toinen poika onneksi sillä muuten en olisi näitäkään sanoja tässä kirjoittamassa.
Sinulle esikoisesi ja ainoasi menehtyminen on raskas paikka ja ihmettelenkin että olet vielä pystyssa koska minun jaksamiseni on kiinni vain ja ainoastaan siitä että on toinen lapsi.
En halua pelotella sinua tulevasta mutta sen voin kokemuksesta sanoa että tuota tuskaa ja surua tulet kantamaan loppuelämäsi,muuttaako se suru sitten muotoaan sitäkään en voi sanoa koska se on ihan yhtä paksua vieläkin.
Elän ihan normaalisti,siis syön nukun ja käyn töissä mutta kun joku kysyy että kuinka minulla menee,on se maailman vaikein kysymys vastata,koska minä en tiedä.Päivät vaan menee.
Kaikki mitä suru ja surutyö ja tuskan tunteminen tuo mukanaan on kai normaalia.On myös normaalia tuntea vihaa jotain kohtaan niinkuin minä tunnen lapseni päälleajajaa kohtaan enkä siitä koskaan pääsekään,johtuen täysin siitä että hän syyllisti minun lapseni ja sitä en hyväksy koskaan ja siitä taistelen niinkauan kun elän.
On kai normaalia olla myös itkemättä joka kohdassa koska tuska on ihan yhtä suuri itket tai et.
Viime viikolla kuuntelin ensimmäisin kerran radiota töissä,no edistystä sekin.
Joskus istun pitkäänkin vain ihan hiljaa ja mietin jotain ,en välttämättä edes muista mitä mutta vaan istun ja olen.
Toiseen poikaani puran itseäni työntämällä hänelle rahaa ja tavaraa ja vahtimalla kuin haukka häntä ja jokaista askeltaan.Sekin on kai väärin koska on jo aikuinen ja pitäisi päästä elämään omaa elämäänsäkin.
Mutta tällaista on minun suruni ja tuskani
ikävää ei kai voi edes kertoa,se on maailman suurin ikävä.
Toivon sinulle voimia tielläsi jota joudut kulkemaan,se on raskas.
Kiitos lohduttavista sanoistasi Tiedän itsekin että ei elämäni ennalleen tule tällaisen menetyksen jälkeen En nyt tiedä sotkitko minut johonkin toiseen kirjoittajaan koska minä menetin vanhemman lapseni liikenneonnettomuudessa viime huhtikuussa ja minulla on tyttö 19v vielä jonka vuoksi minäkin ehkä jaksan vielä päivän kerrallaan
Kyllä tuo on kai ihan normaalia että vahtii sitä ainoaa jäljellä olevaa lastaan (niin teen minäkin)
Olen selittänyt että en voi päästää häntä reissuun ilman että tiedän että hän heti ilmoittaa kun on päässyt perille Kokoajan on pelko kun hän lähtee ajamaan että jos hänetkin otetaan pois
Tässä minun poikani menehtymisessä oli syynä vain ja ainoastaan vaarantajun tajuamattomuus Vauhti oli ollut pojalla aivan kauhea ja kun vastaantulijoiden kahta isohkoa autoa väisti niin sitten meni metsään
Hän oli menossa töihin silloin 27.4 aamulla eikä fyysisesti ollut kiireitä Monenlaista mietittävää "tyttörintamalla" kylläkin sain jälkikäteen kuulla
En syytä ketään Hän ajoi aina liian kovasti
varoituksista huolimatta
Siinä kolarissa ei tapahtunut kellekään muulle mitään että sen puoleen on hyvä ettei kenenkään tarvitse vihata ketään En millään keinoin tarkoita on paha asia että sinä vihaat lapsesi yliajajaa Sekin on luonnollista ja vihaisin varmasti itsekin samassa tilanteessa
Minulta kysyikin eräs ihminen että olisiko tunnelmani toisenlainen jos joku muu ois aiheuttanut poikani kuoleman Ei varmaankaan ehkä
koska surutyö on vielä ja varmaan lopun elämää käynnissä minullakin
Voimia sinullekin raskan polkusi kulkemiseen
Minäkin käyn töissä ja yritän jopa harrastaakin jotain mutta se asian ilo ja ydin on kadonnut josta ennen osasin nauttia Olen ikäänkuin se puolikas itsestäni Minä laitoinkin lapseni kaulaan arkkuun korun jossa on puolikas sydän toinen puoli on minun kaulassa Semmonen Twinpeaks kaulakoru tiedät varmaan
Kirjoitellaan lisää jos tähän uskaltaisi laittaa sähköpostiosoitteen niin voisi kirjoitella ykstyisemminkin Minä en tiedä onko se suomi24 sääntöjen vastaista vai voiko tähän laittaa
eva.stina laittaa sähköpostiosoiteesi,se ei ole kiellettyä mielestäni.
Aurinkoa!
[email protected] jos haluatte kirjoittaa
[email protected]
kahteen kertaan näköjään vaikka vaan yhdesti laitoin
hei hei eva stina laita vaan osoitteesi jos haluat kirjoitan toki mielelläni,sen voi laittaa jos itse niin tahtoo.Tai sitten tekee uuden osoitteen.En ilmeisesti sotke sinua kehenkään muuhun sain vaan sellaisen kuvan että hän oli ainoasi mutta hyvä niin jos sinulla vielä on toinen,se on kai se syy elää.koska muuta ei minulla ainakaan ole.Mutta kirjoitellaan toki,olisi ihan kiva vaihtaa kuulumisia
muutama viesti taaksepäin tässä keskustelussa siellä se sähköposti on