Minua kiusattiin ala ja ylä-asteella. Tunsin aina olevani omituinen ja epähyväksyttävä ja huonompi kuin muut. Kotini oli erilainen ja sitäkin pilkattiin. Muutamia kavereita oli mutta tunsin heidänkin olevan kanssani vain säälistä. Minulla oli aina ulkopuolinen olo.
Ylä-asteella ajatuksiani, tyyliäni ja ulkonäköäni pilkattiin joka päivä. Aamulla heti käytävässä alkoi pilkkaaminen ja halveksunnan osoitus ja nimitteleminen. Se jatkui aina koko päivän. Luokassakin näin irvailevia katseita ja vastatessani opettajan kysymyksiin naureskeltiin ja huudeltiin. Jokainen kouluunmenoaamu ahdisti aina. Pelkäsin millainen päivä tulee. Päiväkirjaani kirjoitin huojentuneena jos oli päivä, että kiusaamista oli vain vähän. Siinä herkässä iässä tuollainen lyttyyn painaminen ja ulkopuoliseksi jättäminen, sekä halveksuminen on hirveää. Kolme vuotta sitä painajaista. Ysillä aloin pinnata, jäin vain aamulla kotiin masentuneena istumaan koska en halunnut mennä kouluun. Olin ihan loppu, yritin jopa itsemurhaa.
Mitä voi tulla ihmisestä, jonka jokaista ajatusta, ilmettä, liikettä ja olemassaoloa on pilkattu, haukuttu, irvailtu? Jonka viereen kukaan ei halunnut istua luokkakuvassa.
Nyt olen kolmikymppinen. Jotenkuten kahlannut elämää lävitse. Opiskelua opin pelkäämään, sitä olen vältellyt, ammattia ei siis ole tullut. Työ kuitenkin on, mutta sekin surkea. Pitkiä masennuskausia ollut. Huonommuudentunnetta, jatkuvaa tulevaisuudenpelkoa, väsymystä, itseinhoa, olematon itsetunto, vieläkin tunnen itseni huonoksi ja omituiseksi, jos jossain nauretaan pilkallisesti alkaa sydän hakkaamaan ja tuntuu inhottavalle. Jatkuvaa itsetarkkailua ja oma minuus aivan hukassa, en tiedä kuka ja mikä olen ja mitä haluan. Sitä epäilee omia ajatuksiaankin ja tuntee ettei osaa elää kelvolisesti koska on aina saanut tietää olevansa täysi paska. Miten sitä voisi mihinkään luottaa, edes itseensä???
Tämä kaikki ei näy minusta ulospäin. Ihmiset jotka nykyään ovat elämässäni eivät tiedä mitään minun taustastani enkä siitä halua edes puhua, häpeän sitä että olen ollut kiusattu. Ulospäin voin antaa hyvinkin fiksun ja menestyvän, reippaan kuvan, mutta sisäisesti olen ihan hukassa.
Onko muilla kiusatuilla ollut aikuisena millaisia tuntemuksia?
Entinen koulukiusattu
21
1437
Vastaukset
- on tuo...
Ihan ku omasta kynästä tuo sun juttu. Mua kiusattiin kans kaikin tavoin jostain nelos-luokasta peruskoulun loppuun. Paheni vaan vuosi vuodelta. Päivittäin henkistä ja joskus fyysistä väkivaltaa.
Minun oli kanssa tosi vaikee luottaa kehenkään, ja itsetunto ollut tosi alhaalla. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hain hyväksyntää huonoista piireistä, onneks niistä päässyt eroon. Myös tosi pahan masennuksen käyny muutaman kerran läpi, sekä ollut muitakin mielenterveysongelmia, lähinnä ahdistusta ja paniikkioireita. Itsemurhaa olen yrittänyt monesti ja sairaalahoidossakin ollut 3 kertaa.
Nykyään elän avoliitossa, ja vaikka kohta 4v. takana seurustelua, niin silti välillä vaikea luottaa, pelkään hylätyksi tulemista ylikaiken.
Pahin katkeruus laantunut iän myötä, en silti ikinä tule antamaan anteeks kiusaajille, ja jos voisin kostaa, tekisin sen varmasti. Ei nää haavat ikinä parane, mutta pakko kai niiden kanssa on vaan oppia elämään, ja yrittää tolkuttaa itelleen että on ihan yhtä hyvä ja arvokas kun muut. Ei se helppoo oo. Koeta pärjätä :)
N25 - här..
Kuulosti niiin tutulta tuo teksti. Pienenä erona vain, että itse olen vasta parikymppinen. Muakin kiusattiin n.neljännestä luokasta yläasteen loppuun. Lukiossakin kiusaaminen jatkui, tosin huomttavasti lievempänä, eikä ollut enää jokapäiväistä.
Minua kiusattiin henkisesti. Jokaikisestä liikkeestäni, tai naaman värähdyksestäkin kesitiin pilkan aihetta. Se on aiheuttanut sen, että nykyään mua pelottaa kävellä kaupungilla. Häpeän niin paljon itseäni, ja tuntuu että kaikki vastaan tulijat tuijottaa mua kauhuissaan, kun oon niin kamala.
Nuorisojoukkojen ohi kulkeminen on yhtä painajaista, kun ne hyvin usein nauraa lujaa jollekin jutulle, ja mä upean aina automaattisesti ajattelemaan, että ne pilkkaa mua.
Alotin syksyllä opiskelun, ja on kyllä ollut melko tuskaista. En voi sille mitään, mutta suhtauduin muihin opiskelijoihin heti alusta alkaen automaattisesti niin, että ne on potentiaalisia kiusaajia. Ja sen tähden eristäydyin täysin kaikista, ja olen todella yksinäinen, kun muut opiskelijat on muodostaneet keskenään tosi tiiviin porukan. Ja aina luennoilla, jos muut rupeaa nauramaan jollekin, ajattelen automaattisesti, että nyt ne nauraa mulle.
"Ongelma" on ehkä se, että mustakaan ei näy mitään päällepäin. Muilla on tuskin aavistustakaan mun taustasta tai mun tän hetkisestä yksinäisyydestä. Kerran yks toisista opiskelijoista sanoi mulle, että musta saa sellaisen kuvan, että mä oon tosi ylimielinen, enkä halua olla niiden muiden kanssa, kun katson niitä jotenkin nenänvartta pitkin alaspäin ja tunnen itseni paremmaks kun ne.
Huh, tietäispä vaan, kun asia on täysin päinvastoin.
Mä en oo ikinä kertonu kenellekään, että mua on kiusattu. Ees mun vanhemmat ei tiedä. Ja se on jotenkin niin raastavaa, kun ne aina ihmettelee miks mulla ei oo enempää kavreita, kun oon niin mukava yms. Jotenkin vaan tuntuis niin hyödyttömältä enää kertoo mitään, kun se on jo niin kaukainen asia. Ja toisaalta, uskoisko sitä enää kukaan, kun miks en muka sillon kertonu siitä mitään?
Huoh.. vaikeaa on.. Jostain kumman syystä mä oon kuitenkin optimisti, ollu aina. Mä oon vielä nuori, ja ehkä mä pääsen tästä vielä yli. Tai löydän jonkun, joka auttaa mut tästä yli.- ihmeessä
ihmisille, joita teidän lähellä on, että mitä on tapahtunut. Vaikka se tuntuis turhalta, vaikeelta tai liian myöhäiseltÄ. Mullakin on ollut tosi vaikeeta. Vanhemmille, tai oikeestaan vaan isälle oon vanhojakin asioita myöhemmin kertonut, kun oon uskaltanut. Kyllä kannattaa. Vieläkin pelkään asioita, oon koittanut lukea kirjoista, itseterapioida. Kyllä oikeeseenkin terapiaan on mahdollista päästä. Ei oo kivaa elää ilman ystäviä ja niin, että pelkää koko ajan ja elämä on tosi hankalaa. Kannattaa yrittää.
Terkkarille, tai psykologille juttelemaan, uskaltakaa vaan. Ja mieluummin myös vanhemmille, sisaruksille tai naapurin tädille, jos joku vaan kuuntelee, ymmärtää, antaa ehkä myötätuntoa ja hyviä neuvoja ja vinkkejä eteenpäin. Kyllä te pystytte siihen! Ihan varmasti.
Tietty on tosi hyvä, jos nettijuttelukin jo auttaa. Mut ei tää välttämättä auta ihan joka asiaan. Ei välttämättä oo helppo aloittaa jutustelua ja tuntea itseäÄn porukkaan kuuluvaksi. Niitä muuten on isommilla paikkakunnilla kaikenmaailman ryhmiäkin, joissa voi harjoitella ryhmään kuulumista. Terapiaryhmiä ja muita.
Jos ootte naispuoleisia, niin Naistenkartano ry:llä on (http://www.naistenkartano.com/). Sitten alkoholistien lasten yhdistyksellä on: http://www.aal.fi/
Nää on siis ymmärtääkseni ilmaisia. Sit jos on rahaa, niin terapeuteilla voi olla vaikka mitä ideoita ja ryhmiä ja terapioita. Kannattaa kokeilla. (mua ainakin on auttanut, vielä pinnistelen asioiden kanssa kyllä)
- Olisiko apua?
Luettuani tämän viestiketjun minulle tuli seuraavanlainen ajatus:
- Olen täysin hengessä mukana ja ymmärrän, että teihin sattui kovasti. Mutta sitten ajattelin, että teidän ei pitäisi niitten entisten kiusaajien enää ottaa valtta teidän uudessa elämässä.
No, kaikki ei mene heti ohi. Entäs jos antaisitte itsellenne vaikkapa kuukauden suruaikaa. Silloin käytte läpi kaiken. Itkette, märehditte, surette, olette tosivihaisia ym. Kun se (tai minkä ajan itse päätätte) on mennyt, niin sanotte itsellenne, että hei, nyt en enää funtsi sitä. Se entinen ei enää paina minua. Minä olen ihan fiksutyyppi ja nyt on uudet asiat edessä. Käännätte vaan tyynesti lehteä ja siinä se!- ..mutta
Kaunis ajatus, mutta en tiedä toimisiko se noin. Mä yritän joka ikinen päivä järkeillä tätä asiaa ja selittää itselleni, että unohda jo kaikki. Varsinkaan, kun ei mua enää kiusata. Kaikki on nyt hyvin.
Mutta se on vaan jossain niin syvällä alitajunnassa, ihmisten pelko ja itsensä häpeä, mihin mut on koulussa "opetettu". - Jos päätät
..mutta kirjoitti:
Kaunis ajatus, mutta en tiedä toimisiko se noin. Mä yritän joka ikinen päivä järkeillä tätä asiaa ja selittää itselleni, että unohda jo kaikki. Varsinkaan, kun ei mua enää kiusata. Kaikki on nyt hyvin.
Mutta se on vaan jossain niin syvällä alitajunnassa, ihmisten pelko ja itsensä häpeä, mihin mut on koulussa "opetettu".Luulen, että se toimisi. Tiedän itse sen toisesta jutusta. Minulle tuli nimittäin ero ja sehän tekee kipeää. Sitten vain päätin, että tuohon päivämäärään asti funtsin sitä, mutta sitten saa olla ohi. Kirjoitin allakkaan ruksin ja sen jälkeen se sai olla. Rupesin funtsimaan ihan muita juttuja. Nyt pyyhkii ihan hyvin.
Tietysti elämässä on sitten muita ongelmia, koko ajan löytyy uutta, ei ole pelkoa että ongelmat häviäisivät. Mutta sinä itse tosiaan voit päättää, miten pitkään jahkaat jotain asiaa.
Jos sinulla on hyvin nyt, niin jätä ne entiset. Anna niille kiusaajille anteeksi. Ajattele, että ne oli hölmöjä ja eivät ymmärtäneet.
Yleisesti ottaen, just se että antaa anteeksi on parasta lääkettä! - Jaahas..
Jos päätät kirjoitti:
Luulen, että se toimisi. Tiedän itse sen toisesta jutusta. Minulle tuli nimittäin ero ja sehän tekee kipeää. Sitten vain päätin, että tuohon päivämäärään asti funtsin sitä, mutta sitten saa olla ohi. Kirjoitin allakkaan ruksin ja sen jälkeen se sai olla. Rupesin funtsimaan ihan muita juttuja. Nyt pyyhkii ihan hyvin.
Tietysti elämässä on sitten muita ongelmia, koko ajan löytyy uutta, ei ole pelkoa että ongelmat häviäisivät. Mutta sinä itse tosiaan voit päättää, miten pitkään jahkaat jotain asiaa.
Jos sinulla on hyvin nyt, niin jätä ne entiset. Anna niille kiusaajille anteeksi. Ajattele, että ne oli hölmöjä ja eivät ymmärtäneet.
Yleisesti ottaen, just se että antaa anteeksi on parasta lääkettä!Vuosia kestänyt kiusaaminen lapsuus/nuoruusaikana, jolloin ihmisen itsetunto rakentuu ja minäkäsitys saa perustansa, niin en menis sitä vertaamaan siihen, jos suhteellisen "terveen" itsetunnon ja minäkäsityksen omaavalle ihmiselle tulee kumppanista ero.
Häpeä ja itseinho jää syvälle ihmiseen jos ne sattuu olemaan elämän ensimmäisiä rakennuspalikoita, jos saa aina kuulla olevansa huono, ruma, kelvoton, idiootti yms., ja varsinkin jos ei saa tukea keneltäkään silloin. Jos on aina ollut hyljeksitty, niin silloin ei kykene luottamaan muihin eikä itseensä. - Tee miten haluat
Jaahas.. kirjoitti:
Vuosia kestänyt kiusaaminen lapsuus/nuoruusaikana, jolloin ihmisen itsetunto rakentuu ja minäkäsitys saa perustansa, niin en menis sitä vertaamaan siihen, jos suhteellisen "terveen" itsetunnon ja minäkäsityksen omaavalle ihmiselle tulee kumppanista ero.
Häpeä ja itseinho jää syvälle ihmiseen jos ne sattuu olemaan elämän ensimmäisiä rakennuspalikoita, jos saa aina kuulla olevansa huono, ruma, kelvoton, idiootti yms., ja varsinkin jos ei saa tukea keneltäkään silloin. Jos on aina ollut hyljeksitty, niin silloin ei kykene luottamaan muihin eikä itseensä.Sinulla on kaksi mahdollisuutta. Voit jäädä loppuiäksi märehtimään kohtaloasi ja rypeä itsesäälissä ja voida huonosti. Toinen mahdollisuus on, että noudatat neuvoani tai jotain muuta hyvää neuvoa ja jätät kaiken taaksesi ja jatkat iloisin mielin eteenpäin.
Antaa ehkä perspektiiviä, jos ajattelet kaikkia pieniä hyväksikäytettyjä lapsia, jotka todella ovat kokeneet kauheuksia. Jos ollaan realistisia, niin pienet on sinun murheet heidän rinnallaan.
Se on niin tässä maailmassa, että monelle sattuu paljon pahempaa, mutta että miten sitten jatkaa - joko jäädä märehtimään tai antaa anteeksi ja jatkaa uutta elämää. Oma on valintasi! - ...hmph
Tee miten haluat kirjoitti:
Sinulla on kaksi mahdollisuutta. Voit jäädä loppuiäksi märehtimään kohtaloasi ja rypeä itsesäälissä ja voida huonosti. Toinen mahdollisuus on, että noudatat neuvoani tai jotain muuta hyvää neuvoa ja jätät kaiken taaksesi ja jatkat iloisin mielin eteenpäin.
Antaa ehkä perspektiiviä, jos ajattelet kaikkia pieniä hyväksikäytettyjä lapsia, jotka todella ovat kokeneet kauheuksia. Jos ollaan realistisia, niin pienet on sinun murheet heidän rinnallaan.
Se on niin tässä maailmassa, että monelle sattuu paljon pahempaa, mutta että miten sitten jatkaa - joko jäädä märehtimään tai antaa anteeksi ja jatkaa uutta elämää. Oma on valintasi!Mu mielestä noin ei voi lähteä vertailemaan, että "sun ongelmat on ihan turhia, kun muille on tapahtunut paljon pahempaa". (No joo, tolla logiikalla maailmassa ei pitäisi olla juuri ollenkaan surua ja tuskaa, kun ainahan jollain toisella huonommin menee..)
Ja olen samaa mieltä, kuin edellinen kirjoittaja, että jos olet itse kokenut vain eron kumppanistasi, niin et ole ehkä ihan oikea ihminen haukkumaan heitä, jotka on kokeneet täydellisen itsetunnon romuttumisen kaikkein herkimmässä kasvuvaiheessa.
Ja myöskään henkistä ja fyysistä väkivaltaa ei voi oikein vertailla keskenään. Usein henkinen on paljon pahempaa, kuin fyysinen. - .,.,.,
Tee miten haluat kirjoitti:
Sinulla on kaksi mahdollisuutta. Voit jäädä loppuiäksi märehtimään kohtaloasi ja rypeä itsesäälissä ja voida huonosti. Toinen mahdollisuus on, että noudatat neuvoani tai jotain muuta hyvää neuvoa ja jätät kaiken taaksesi ja jatkat iloisin mielin eteenpäin.
Antaa ehkä perspektiiviä, jos ajattelet kaikkia pieniä hyväksikäytettyjä lapsia, jotka todella ovat kokeneet kauheuksia. Jos ollaan realistisia, niin pienet on sinun murheet heidän rinnallaan.
Se on niin tässä maailmassa, että monelle sattuu paljon pahempaa, mutta että miten sitten jatkaa - joko jäädä märehtimään tai antaa anteeksi ja jatkaa uutta elämää. Oma on valintasi!"Sinulla on kaksi mahdollisuutta. Voit jäädä loppuiäksi märehtimään kohtaloasi ja rypeä itsesäälissä ja voida huonosti. Toinen mahdollisuus on, että noudatat neuvoani tai jotain muuta hyvää neuvoa ja jätät kaiken taaksesi ja jatkat iloisin mielin eteenpäin."
En ole tähänkään asti varsinaisesti märehtinyt kohtaloani. Se nyt vaan on alitajunnassani, ja estää huomattavasti sosiaalista elämää. Se ei hoidu sillä, että ajattelen "bling, nyt olen iloinen, enkä enää murehdi asioita".
Jos olet eronnut, niin siihen tuo neuvo varmasti tepsii. Loppujen lopuksi, sehän oli vain yksi ihminen elämässäsi ja muita on maailma pullollaan.
Sen sijaan kiusatulla ei ole ketään, kun kaikki ovat häntä vihanneet.
Sinusta tämä yksi kumppanisi on kuitenkin joskus pitänyt, vaikka ehkä loppuvaiheessa vihanut?
Kun taas kiusattua ovat vain ja ainoastaan vihanneet lähes kaikki hänen sen hetkiseen elämäänsä kuuluneet ihmiset.
Hieman eri lähtökohdat, sanoisin.
Anyway, musta oli mukavaa, että annoit tuon neuvon. Varmaan joitakin voi auttaakin.
Mutta sen jälkeen, kun jatkoit tuolla "ota tai jätä, omapahan on ongelmasi"-linjalla, niin se ei mielestäni ainakaan auta ketään täällä. Eikä se mielestäni noin mene. - esim.
Tee miten haluat kirjoitti:
Sinulla on kaksi mahdollisuutta. Voit jäädä loppuiäksi märehtimään kohtaloasi ja rypeä itsesäälissä ja voida huonosti. Toinen mahdollisuus on, että noudatat neuvoani tai jotain muuta hyvää neuvoa ja jätät kaiken taaksesi ja jatkat iloisin mielin eteenpäin.
Antaa ehkä perspektiiviä, jos ajattelet kaikkia pieniä hyväksikäytettyjä lapsia, jotka todella ovat kokeneet kauheuksia. Jos ollaan realistisia, niin pienet on sinun murheet heidän rinnallaan.
Se on niin tässä maailmassa, että monelle sattuu paljon pahempaa, mutta että miten sitten jatkaa - joko jäädä märehtimään tai antaa anteeksi ja jatkaa uutta elämää. Oma on valintasi!"Sinulla on kaksi mahdollisuutta. Voit jäädä loppuiäksi märehtimään kohtaloasi ja rypeä itsesäälissä ja voida huonosti. Toinen mahdollisuus on, että noudatat neuvoani tai jotain muuta hyvää neuvoa ja jätät kaiken taaksesi ja jatkat iloisin mielin eteenpäin.
Se on niin tässä maailmassa, että monelle sattuu paljon pahempaa, mutta että miten sitten jatkaa - joko jäädä märehtimään tai antaa anteeksi ja jatkaa uutta elämää. Oma on valintasi! "
Tätä asiaa vois verrata silleen, että olet itse saanut jalkaasi haavan, ja sitten sanot kaverillesi, jolta on murtunut jalka, että: "Kuule, minä ainakin aion juosta maratonin. Se on ihan sun asias, haluatko säkin juosta maratonin, vai jäädä siihen loppu iäksi märehtimään. Oma on valintasi."
p.s. Masennus ja muut mielen ongelmat on sairauksia, joihin ei valitettavasti ole niin tehokkaita hoitomuotoja, kuin esim. murtuneeseen jalkaan. - mä oon sitä mieltä
Jaahas.. kirjoitti:
Vuosia kestänyt kiusaaminen lapsuus/nuoruusaikana, jolloin ihmisen itsetunto rakentuu ja minäkäsitys saa perustansa, niin en menis sitä vertaamaan siihen, jos suhteellisen "terveen" itsetunnon ja minäkäsityksen omaavalle ihmiselle tulee kumppanista ero.
Häpeä ja itseinho jää syvälle ihmiseen jos ne sattuu olemaan elämän ensimmäisiä rakennuspalikoita, jos saa aina kuulla olevansa huono, ruma, kelvoton, idiootti yms., ja varsinkin jos ei saa tukea keneltäkään silloin. Jos on aina ollut hyljeksitty, niin silloin ei kykene luottamaan muihin eikä itseensä.että nykyaikana länsimaissa, joihin Suomikin kuuluu, monet asiat ja vaivat voidaan parantaa. Niin masennus kuin muutkin mielialan vaihtelut. Huonoista lapsuuden kokemuksista voidaan päästä terapialla eroon. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta, sanotaan. Kiusaamiskokemuksistakin pääsee varmasti eroon.
Oletteko katsoneet Dr. Phil -showta telkkarista koskaan? Mielestäni hänen esimerkkinsä ovat hyviä ja selkeitä. Helpompia seurata, kun lukea esimerkiksi kirjoista ihmisten kokemuksia. Suomesta ei välttämättä samantyyppistä terapiaa löydä, mutta apua löytää etsivä varmasti.
Mä uskon, että löytyy ihmisiä, jotka auttaa kiusattuja ja jotka ei vertaile toisiin kokemuksiin tai vähättele henkisiä kärsimyksiä. Vanhempi sukupolvi Suomessa on tottunut henkisten kärsimysten vähättelyyn, koska heidät on kasvatettu niin. Mutta uusi sukupolvi on erilainen ja oikea tieto leviää paremmin nykymaailmassa kuin ennen.
Ymmärrän, että häpeä ja itseinho muodostuu syvälle ihmiseen, koska koen sitä itsekin. Itse olen päässyt eteenpäin enimmäkseen unohtamalla ne syvät omat fiilikset ja vaan positiivisella mielellä yrittämällä sinnikkäästi. Koittamalla unohtaa kurjat ja vaan uskomalla, että kaikki menee hyvin, ja jos tulee kurjaa kommenttia, niin menee sen ohi vaan ja porhaltaa kovasti eteenpäin vaan. Aina ei joka hetki ole mahdollista parantaa kaikkia sielun haavoja, mutta ajan kanssa mahdollista. Mutta kyllähän ne häpeä ja itseinho on siellä mukana, ja jossain vaiheessa on hyvä koittaa päästä perille siitä, mistä ne oikein tulivat ja miksi ja miten niistä pääsisi eroon.
Mun kouluaikoina lapset ja nuoret olivat välillä tosi ilkeitä, kiukkuisia, eivätkä käyttäytyneet ystävällisesti ja mukavasti. Mua on helpottanut, kun olen ymmärtänyt, että koulun ilmapiiri ei välttämättä ole oikea, vaan vääränlainen, ja on helpottavaa pyrkiä sellaiseen ilmapiiriin, joka olisi positiivinen, hyväksyvä, salliva, lämmin, ystävällinen ja välittävä. Koittaa luoda sellaista ilmapiiriä itse.
Myös se, että koittaa tarkastella ympäröivää maailmaa, miettiä mitähän tuokin ihminen tuossa hakee, tai minne on menossa, ja unohtaa itsensä, voi auttaa. Tarkastelee muita, huomaa ehkä jotain samoja juttuja, jotain, missä voi auttaa, jotain, mikä voi hyödyttää sekä sinua että kaveriasi etc.
Taistelutahtoa vaan! Suomalaisista sotakirjoista sitä voi myös ammentaa, jos tuntuu, ettei mistään löydä pontta siihen. "Elämäs on taistelun arvoinen, oi rakas veljeni, muistathan se. Jokainen hetki ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie" (Soul Captain Band: Taistelun arvoinen) Mua ne on auttaneet. - hajoatuleviineroihis
Tee miten haluat kirjoitti:
Sinulla on kaksi mahdollisuutta. Voit jäädä loppuiäksi märehtimään kohtaloasi ja rypeä itsesäälissä ja voida huonosti. Toinen mahdollisuus on, että noudatat neuvoani tai jotain muuta hyvää neuvoa ja jätät kaiken taaksesi ja jatkat iloisin mielin eteenpäin.
Antaa ehkä perspektiiviä, jos ajattelet kaikkia pieniä hyväksikäytettyjä lapsia, jotka todella ovat kokeneet kauheuksia. Jos ollaan realistisia, niin pienet on sinun murheet heidän rinnallaan.
Se on niin tässä maailmassa, että monelle sattuu paljon pahempaa, mutta että miten sitten jatkaa - joko jäädä märehtimään tai antaa anteeksi ja jatkaa uutta elämää. Oma on valintasi!Siinä taas oikein tyypillinen "ratkaisun" tuputtaja. Ensin antaa omia, omiin pinnallisiin kokemuksiinsa perustuvia ohjeitaan, ja sitten kun siihen vastataan, että tuollaiset menetelmät eivät todellakaan toimi, niin alkaa syyllistäminen: "itsepähän päätät", "sinulla on kaksi vaihtoehtoa" (eli toimia neuvojan haluamalla tavalla tai kärsiä...niinpä niin).
Voi hitto että vihaan tuollaisia idiootteja. Toivottavasti saat kokea niin monta eroa ja koettelemusta vielä, että olet niin pahasti ja niin syvältä rikki elämässäsi, ettet enää pääse millään "ratkaisumalleillasi" siitä tuskasta eroon. Toivottavasti sitten tulee joku tuputtamaan omia "kokemukseen perustuvia" ratkaisujaan sinulle ("söin jäätelöä, niin suru meni ohi") - ja kun kerrot etteivät auta, niin toteaa, että omapahan on "valintasi", jos haluat kärsiä...
- Tuttua on :(
Sama homma.
Tosin olen 19-vuotias tyttö, mutta varmaan arvata saattaa että itsetuntoa minulla ei ole laisinkaan. Minua on sanottu rumaksi, vaatteitani on revitty ja varastettu, mielipiteitäni, harrastuksiani, perhettäni, pukeutumistyyliäni ja käytöstäni on arvosteltu ja seläntakana tietenkin kuiskittu ja naurettu. Tuon seurauksena kituuttelin yläasteen ajan käymättä laisinkaan koulunruokaloissa. Jostain syystä pelkäsin nimenomaan ruokaloita, koska tiesin siellä olevan lähes puolet koulusta samaan aikaan syömässä. Istuin siis nälissäni odottamassa seuraavaa tuntia.
Nyt tänä päivänä olen lääkkeitä syövä, terapiassa käyvä, mielenvikainen halveksuttava yksinäinen luuseri, joka pelkää opiskelua kuollakseen ja samalla ahdistuu kun haluaisi opiskella normaalisti ja menestyä.- Ei itsesääliä vaan toimintaa!
"Kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse?"
Kokeilepa! Mene sinne kouluruokailuun! Jos et uskalla, niin voi voi. On tässä maailmassa monen muunkin uskallettava paljon vaikeampia asioita. Kaikki riippuu itsestäsi, jos et uskalla, niin ketä muuta voi syyttää? Toinen sananlasku: "Rohkea rotan syö, arka ei syö hiirtäkään!"
Ymmärrätkö pontsin. Se sinun lääkkeiden syönti loppuu siihen, kun uskallat itse yrittää. Voit puhua koulukuraattorin kanssa asiasta ja mennä hänen kanssa yhdessä syömään! Mars kouluruokailuun! Tulet huomaamaan, että jotain tulee tapahtumaan! - D.a.r.k.s.o.u.l
Ja kadonnut itsetuntosi.
Menneisyys on ollutta ja mennyttä,
siitä saa jo päästää irti,voit unohtaa.
Se toki ottaa aikansa mutta aikaa sinulla on.
Älä mieti sitä että mitä olisi pitänyt olla,
tai millainen nyt pitäisi olla.
Ajattele että olet selvinnyt monista vaikeuksista.
Ei ole pakko menestyä ja olla ns. "normaali".
Älä vertaa itseäsi muihin,vertaa itseäsi vaan itseesi.
Arvosta itseäsi,arvosta pieniä asioita itsessäsi. - Toinen sananlasku
Ei itsesääliä vaan toimintaa! kirjoitti:
"Kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse?"
Kokeilepa! Mene sinne kouluruokailuun! Jos et uskalla, niin voi voi. On tässä maailmassa monen muunkin uskallettava paljon vaikeampia asioita. Kaikki riippuu itsestäsi, jos et uskalla, niin ketä muuta voi syyttää? Toinen sananlasku: "Rohkea rotan syö, arka ei syö hiirtäkään!"
Ymmärrätkö pontsin. Se sinun lääkkeiden syönti loppuu siihen, kun uskallat itse yrittää. Voit puhua koulukuraattorin kanssa asiasta ja mennä hänen kanssa yhdessä syömään! Mars kouluruokailuun! Tulet huomaamaan, että jotain tulee tapahtumaan!Tottakai asioita voi katsoa monesta eri perspektiivistä. Aina löytyy joku jolla on suuremmat pelot yms. Mutta voiko pelkoja edes verrata?
On helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin sananlaskujen avulla.
Enkä minä tässä ketään muita ole syyttänytkään kuin itseäni. Minunhan vikani se on, että jouduin kiusauksen keskipisteeksi. Jotain vikaa minussa silloin on oltava.
- paljon nähnyt
Hei!
Olen perheestä jossa isä joi vähätkin rahamme konkurssia ennen ja sen jälkeenkin.Opin elämään äidin vihan, jatkuvan irvailun ja äkkiväärän vihan tunnelmissa.Äiti solvasi aina ruokapöydässä isää ensimmäiseksi.Opin tähän sairaaseen ja tuhoavaan ilmapiiriin meillä kotona.Vieraiden läsnäollessa näyteltiin ja ahdistus kasvoi.Sain äidin tuhovasta kädestä väkivaltaa n. 13 vuotiaana. Jännitin ja minusta tuli haiseva virtsantiputtelija.Sitä jatkui kunnes 18 vuotiaana vapauduin opintoihini ja tervehdyin ainakin hyvänhajuiseksi.Jatkuva masennus on seurannut minua 10 vuotta.Lääkitys on päällä ja välillä on hyviä jaksoja.Asioiden muistaminen tekee kipeää. Voi,kun voisin leikata muistoja pois ja ravita tunne-elämäni terveemmäksi.Asioiden muistamisen myötä nyt 40-vuotiaana olen ainakin löytänyt tunne-elämäni ja ei yksin kotona tarvitse näytellä iloista jos ei ole olo sellainen. Tuolloinhan tekonsa jälkeen äiti röyhkeästi velvoitti minua ottamaan iloisemman ilmeen.Hän ei myöskään jutellut enää kanssani sitäkään muutamaa sanaa joita olin osakseni saanut aiemmin.Tästä jatketaan eteenpäin vaan.T. Pitäisköhän reilusti oppia suuttumaan ja roiskauttaa ihmisille paskat takaisin arkisissa tapahtumissa nyt aikuisena?!- ruma ankanpoikanen
Ne asiat voi kyllä yrittää unohtaa, mutta ne oikeesti painuu niin syvälle ihmisen mielen perukoille ja vaikuttaa ihmisen identiteettiin jne, ettei se sitten ihan noin yksinkertaista ole.
Vaikka asiat unohtaisi niin tunnetasolla ne säilyvät esim. ahdistuksena ja masennuksena. Ei tuollaisia asioita kannata yrittää unohtaa vaan niitä pitää yrittää tietoisesti käsitellä. On parempi edes tietää mistä mahdollinen masennus/ahdistus johtuu kuin unohtaa syy ja sitten olla masentunut ja ahdistunut ja tulla vielä masentuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi koska ei tiedä tuntemuksilleen edes mitään syytä. - ruma ankanpoikanen
ruma ankanpoikanen kirjoitti:
Ne asiat voi kyllä yrittää unohtaa, mutta ne oikeesti painuu niin syvälle ihmisen mielen perukoille ja vaikuttaa ihmisen identiteettiin jne, ettei se sitten ihan noin yksinkertaista ole.
Vaikka asiat unohtaisi niin tunnetasolla ne säilyvät esim. ahdistuksena ja masennuksena. Ei tuollaisia asioita kannata yrittää unohtaa vaan niitä pitää yrittää tietoisesti käsitellä. On parempi edes tietää mistä mahdollinen masennus/ahdistus johtuu kuin unohtaa syy ja sitten olla masentunut ja ahdistunut ja tulla vielä masentuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi koska ei tiedä tuntemuksilleen edes mitään syytä.Niin ja voin vielä kertoa ihan vaan tiedoksi että on ihan oikeasti aika karua kun koulussa väännetään käsi poikki ihan vaan väkisin vääntämällä. Siinä on sen jälkeen harvinaisen hiljaa monta päivää, viikkoa, kuukautta...
Kyllä muakin kiusattiin ylä-asteella, mutta ei paina enää. Oon nyt 21. Kyllä tässä ollu kaiken näköstä mielenterveys ongelmaa lukion aikana, mutta kyllä elämässä pitää päästä vaikeista asioista yli. Mee vaikka johonkin terapiaan jos auttais sua pääseen yli. On aika yleistä että ylä-asteella kiusataan silloin ihmiset ei oo ihmisiä vaan jonkinlaisia hirviöitä (ei kaikki mutta jotkut). Varmasti ne sun kiusaajatkin on ajan myötä muuttuneet.(tai jos ei oo niin antaa olla vaan kusipäitä) Sitten kun menin lukioon ja vaikka oli samoja tyyppejä niin ei enää kiusannu vaan oli ihan asiallisia. Tsempiä sulle!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Oletko kertonut jo muille tunteistasi?
Ystävillesi esimerkiksi? Minä en ole vielä kertonut kenellekään tästä meidän jutusta.854980- 963013
- 432896
- 1992412
ROTAT VALTAAVAT ALUEITA
Asukkaat nyt loukkuja tekemään ja kiireellä, jätehuolto kuntoon, jätteet niille kuuluville paikoille, huomioikaa yrittäj302140- 1331979
- 1781570
Miten minusta tuntuu että kaikki tietää sun tunteista mua kohtaan
Paitsi suoraan minä itse, vai mitä hlvettiä täällä tapahtuu ja miksi ihmiset susta kyselee minulta 🤔❤️161511Alavuden sairaala
Säästääkö Alavuden sairaala sähkössä. Kävin Sunnuntaina vast. otolla. Odotushuone ja käytävä jolla lääkäri otti vastaan51419- 171335