Ihmiskaupan vähyydestä tehtiin ongelma

kuudesaisti kirjoitti:

http://www.nykypaiva.fi/default.asp?sa=93362


Suomen toimet ihmiskaupan torjunnassa ovat räikeästi ylimitoitettuja

Ihmiskaupan vähyydestä tehtiin ongelma

Suomessakin käyty kohu kansainvälisestä ihmiskaupasta on poliittinen, ei rikosoikeudellinen ongelma. Suomen valtiojohto, etunenässä presidentti Tarja Halonen, taipui kansainväliseen painostukseen ja sääti joukon lakeja, joilla ei ole käyttöä.

EERO ILONIEMI
MIELIKUVIA. Lokakuussa 2006 presidentti Halonen piti puheen Euroopan parlamentin tasa-arvovaliokuntien kokouksessa.
– Olimme täällä Suomessakin joitain vuosia siinä vilpittömässä luulossa, ettei naiskauppa olisi ongelma maassamme. Olimme väärässä, Halonen totesi.
Itse asiassa presidentti on väärässä. Vielä vuosia sen jälkeen, kun Suomen rikoslainsäädäntöä muokattiin paremmin vastaamaan ihmiskaupan aiheuttamia ”kasvavia tarpeita”, noita tarpeita ei ole ilmennyt.
– Muistaakseni meillä on ollut kaksi tapausta. Toisessa tuli ihmiskaupasta langettava tuomio, myöntää lainsäädäntöneuvos Janne Kanerva oikeusministeriöstä.
Yhden asia
Vaikka tuomittuja oli seitsemän, itse tuomio koski yhden ihmisen kauppaa. Tästä huolimatta valtiovalta on käyttänyt runsaasti resursseja lain laadintaan ja ihmiskaupan vastaiseen toimintasuunnitelmaan, jossa mm. ulko-, sisä-, oikeus-, ja sosiaali- ja terveysministeriö yhdistävät voimansa kamppailemaan ilmiötä vastaan, josta ei ole juuri mitään näyttöä. Miksi?
Vuonna 2005 Yhdysvaltojen ulkoministeriö julkaisi maailmanlaajuisen ihmiskaupan tilaa kuvaavan raportin, jossa Suomi asetettiin tarkkailulistalle Etiopian ja Etelä-Afrikan kaltaisten maiden seuraan. Raportti väitti Suomea ihmiskaupan keskeiseksi kauttakulkumaaksi. Asiaa seurannut suomalaisviranomainen arvioi amerikkalaisväitteen ”täysin perättömäksi”.
Vaikka tieto oli perätön, se oli poliittisesti tärkeä ihmisoikeuksiin ja naisasiaan keskittyneelle presidentti Haloselle. Hän piti ihmiskauppaa esillä puheissaan kuten yllä lainattu esimerkki osoittaa.
Vaikka vuoteen 2004 mennessä ihmiskaupan laajuus oli maailmalla jo kyseenalaistettu (katso oheinen juttu) Suomessa oli vasta ryhdytty torjuntatoimiin.
EU:n eteläiset jäsenvaltiot pitivät nk. Palermon sopimusta, jossa ihmiskauppa oli keskeisessä asemassa, erityisen tärkeänä, koska se antoi viranomaisille uuden aseen laitonta maahanmuuttoa vastaan. Kovat toimet siirtolaisia kohtaan oli helpompi oikeuttaa kansalaisille kun niihin liitettiin rikosliigat ja ihmiskauppa. EU:n mallioppilas Suomikin ratifioi sopimuksen. Samalla hallitus sääti joukon ihmiskaupan vastaisia lakeja ja laati ihmiskaupan vastaisen toimintasuunnitelman.
Pulaa rikollisista
Suunnitelmaan tuli ongelma. Sille ei löytynyt käyttöä. Ulkoministeriön virkamies myönsi syksyllä 2006, että ihmiskauppatuomioiden puute oli ”kiusallinen” asia suomalaisdiplomaattien osallistuessa kansainvälisiin kokouksiin. Ongelmaan saatiin helpotusta seuraavana vuonna, kun Suomen toistaiseksi ainoa tuomio langetettiin ihmiskaupasta.
Oikeusoppineiden kommentit heijastivat hyvin tapauksen luonnetta. Rikosoikeuden professori Terttu Utriainen sanoi sen todistavan, että ”viattomuuden aika Suomessa on ohi”, kun taas professori Ari-Matti Nuutila kiinnitti huomiota tuomion poikkeukselliseen ankaruuteen.
Aiheen poliittisuudesta antoi selvän kuvan seuraava toteamus:
”Ihmiskauppatapauksia on edennyt tuomioistuimiin yllättävän vähän, vaikka kriminalisoinnit tulivat voimaan jo kolme vuotta sitten. Tuomioistuinten tiukka tulkinta ihmiskauppasäännöksistä heikentää tilannetta entisestään.”
Lause ei ole naisasiajärjestöltä, vaan oikeusministeriön oman Haaste-lehden nettisivulta. Ministeriössä tuomareiden tiukkaa laintulkintaa pidettiin ongelmana ilmeisesti siksi, että vaikka liki 50 tapausta oli tutkittu ihmiskauppana, vain kaksi ylitti syytekynnyksen ja vain yhdessä langetettiin tuomio. Tämä antoi maailmalle huonon kuvan Suomen paneutumisesta tasa-arvopoliittisesti tärkeään ongelmaan.
Siitä huolimatta, että tuomio oli historiamme ensimmäinen, ja siten tärkeä ennakkotapaus, siihen ei myönnetty valituslupaa korkeimpaan oikeuteen.
Isot edellä ja
Suomi perässä
Suomen tarve lainsäädännölle ja viranomaisten erikoiskoulutukselle taistelemaan sellaista rikollisuuden muotoa vastaan, jossa tuomioita langetetaan yksi joka neljäs vuosi, näyttää siten nojautuvan enemmän ulkopoliittisiin kuin rikoksentorjunnan tarpeisiin.
– Ei Suomi voi kansainvälisestä kehityksestä syrjään jäädä, lainsäädäntöneuvos Kanerva vastaa diplomaattisesti.
Myös presidentin kansainvälisillä foorumeilla mainostamalle ihmiskaupan torjuntasuunnitelmalle on toistaiseksi ollut vähän käyttöä. Suunnitelmassa opetetaan viranomaisia tunnistamaan ihmiskaupan uhreja – toistaiseksi laihoin tuloksin. Suunnitelma pitää sisällään yksityiskohtaisen luvun ihmiskaupan uhrien auttamisesta, seikka, jota presidentti Halonen on toistuvasti korostanut puheissaan.
Uhreille halutaan tarjota hätäkeskuspalveluita, terapeutteja ja sopeuttamiskoulutusta. Se painottaa suomalaisten perehdyttämistä ihmiskauppaan niin koulujen yläasteella kuin sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksissa. Myös turvakoteja ja kuntoutusta halutaan räätälöidä uhreille. Maahanmuuttoviranomaisille on annettu oikeus myöntää erityinen oleskelulupa uhreille tutkinnan ajaksi.
Soitto maahanmuuttovirastoon paljastaa, kuinka paljon kysyntää lukuisten ministeriöiden yhdessä laatimille käytännöille on vuosien varrella ollut.
– Yksi tapaus on ollut, kertoo maahanmuuttoviraston tiedottaja Hanna Lukkari.

Kohutilastot ovat tuulesta temmattuja

MUTU-TIETOA. Ihmiskauppaongelman juuret löytyvät Yhdysvaltojen sisäpolitiikasta.
Amerikkalaiset feministit ja perhearvoja korostavat konservatiivit yhdistivät voimansa kamppaillakseen prostituutiota ja erityisesti sen laillistamista vastaan. Feministeihin vetosi prostituution rinnastaminen naisten orjuuteen ja perhearvoja korostavat konservatiivit vastustivat lisääntyvää maahanmuuttoa (monet maksetuista naisista ovat ulkomaalaistaustaisia).
Yhteenliittymästä syntyi lobbarijärjestöjä, joilla oli vetoa niin feministejä kosiskelevassa Bill Clintonin hallinnossa kuin häntä seuranneessa konservatiiveista ja rajanvalvonnasta kiinnostuneessa George Bushin hallinnossa.
Järjestöt täyttivät julkisen sanan äärimmäisen kyseenalaisilla tilastoilla. Se oli helppoa, koska laittomuuksien tilastointi on aina vaikeaa. Niinpä 1999 Yhdysvalloissa väitettiin CIA:n arvioivan maahan saapuvan joka vuosi noin 50 000 ihmiskaupan uhria.
Se oli skandaali niin feministien kuin tiukempaa rajavalvontaa vaativien konservatiivien mielestä.
Uhrit
katoavat
Myöhemmin paljastui, että luku oli tuulesta temmattu ja vuonna 2004 maan oikeusministeriö arvioi luvuksi noin 14 500. Kahta vuotta myöhemmin oikeusministeri Alberto Gonzales antoi kongressille valaehtoisen lausunnon, jossa hän totesi tämänkin luvun olevan liioiteltu.
Ihmiskauppatilastojen tarkentuminen koko ajan alaspäin muodostui ongelmaksi Bushin hallinnolle. Bush käytti tiukkaa asennettaan ihmiskauppaan osana vaalikampanjaansa, jolla hän yritti haalia niin konservatiivien kuin naisten ääniä. Hallinto käytti yli 150 miljoonaa dollaria etsiäkseen ja auttaakseen ihmiskaupan uhreja. Kun uhrit pysyivät yhä piilossa, hallitus teki historiallisen päätöksen ja palkkasi PR-firma Ketchumin houkuttelemaan uhreja julkisuuteen.
Kaikista toimista huolimatta tulokset pysyivät laihoina. Washington Post -lehden selvityksen mukaan Yhdysvalloissa on koko 2000-luvulla havaittu vain noin 1 200 ihmiskauppatapausta eli noin 200 vuodessa. Ihmiskauppaa vastustavat etujärjestöt pitävät lukua naurettavan alhaisena, mutta väkilukuun suhteutettuna se on täysin linjassa myös Suomen kokemusten kanssa.
Tunne-tilasto
Kysymyksen poliittisuuden paljastaa Unescon raportti, joka kuvaa ihmiskaupan tilastoja sanoen ”naisia koskevan ihmiskaupan lukujen olevan niin tunnelatautuneita, että ne näyttävät ylittävän ymmärryksen. Loputtomien toistojen avulla numerot alkavat elää omaa elämäänsä”.
Unescon ja YK:n pyrkimykset luoda luotettavia tilastoja saivat aikaan jo tutuksi tulleen ilmiön. YK tarkisti vuoden 2000 arviotaan ihmiskaupan uhreista alaspäin neljästä miljoonasta noin miljoonaan vuonna 2001. Yhdysvaltojen arvio kansainvälisestä ihmiskaupasta oli vuonna 2004 sitäkin matalampi: 600 000–800 000.
Tätäkin lukua on syytä lähestyä varoen. YK tietojen mukaan valtaosa ihmiskaupasta tapahtuu muissa kuin teollisuusmaissa. Monissa maissa tilastointi on mielivaltaista.
Kyyninen
ratkaisu
Etelä-Afrikassa, jota pidetään erityisen alttiina seksiorjuuden kohdemaana, tehtiin viime syksynä laaja selvitys ongelmasta. Maa oli joutunut Yhdysvaltojen hallituksen mustalle listalle.
”Koska ihmiskauppaan puuttumisen laiminlyönti voi aiheuttaa talouspakotteita, se luo valtiolle valtavia paineita puuttua ihmiskauppaan”, arvioi eteläafrikkalainen tutkija Chandré Gould SA Crime Quaterly -julkaisussa.
Kolme vuotta jatkuneissa tutkimuksissa löytyi 194 ihmiskaupan uhria koko eteläisestä Afrikasta.
Chundra pitää jokaista tapausta merkittävänä, mutta epäilee ihmiskaupan korostamisen takana olevan kyynisiä motiiveja.
Laittoman maahanmuuton kriminalisointi on ollut moraalisesti vaikeaa, mutta kutsumalla sitä ihmiskaupaksi länsimaat voivat puuttua siihen herkemmin. Köyhien maiden taas on helpompi syyttää prostituutiosta kansainvälisiä rikosliigoja kuin tarttua sosiaalipoliittisiin ongelmiin. (EI)

Jalkapallo ei ollutkaan seksikästä

KISAHUUMA. Vuotta ennen Saksan jalkapallon MM-kisoja kohahti. Saksalainen vihreiden europarlamentaarikko Hiltrud Beyer kysyi, mihin toimiin viranomaiset aikovat ryhtyä torjuakseen prostituution vuoden 2006 kisojen aikana.
Kun slovakialainen konservatiivimeppi kysyi, miksei maailman jalkapalloliitto FIFA millään tavoin puutu kisapaikoille rakennettaviin jättibordelleihin, oli kansainvälinen kohu valmis. Myös Suomen lehdistö raportoi asiaa laajalti.
Pian yleisessä tietoisuudessa oli, että kisat tuovat paikalle noin 40 000 seksiorjaa turistien hyväksikäytettäviksi.
– On varsin vastenmielistä, että prostituutio ja ihmiskauppa nousee tavan takaa esiin juuri suurten urheilutapahtumien yhteydessä, kommentoi tilannetta Suomen tasa-arvovaltuutetun lehdistötiedote.
FIFA:lle kohu oli tuskainen. Miesvaltainen laji nähtiin prostituution ja ihmiskaupan mahdollistajana, joka silkkaa ahneuttaan ei välittänyt tuhansien seksiorjien kohtalosta.
Kisojen jälkeen kohu haihtui. Puoli vuotta myöhemmin brittitoimittaja Bruno Waterfield vaati EU:ta julkaisemaan sen keräämät raportit MM-kisojen lieveilmiöistä.
Raporteissa todetaan, että ”mitään merkkiä tai minkäänlaisia todisteita väitetyistä 40 000 seksiorjasta ei löytynyt”.
Myös Saksan poliisin mukaan ”mitään havaintoja kisojen aikana lisääntyneestä prostituutiosta ei tehty”. Näin vaikka ilmiötä vastaan oli perustettu erillinen valtakunnallinen kriisipäivystys ja seurantaryhmä. (EI)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä