Keinot, joilla selvitä läheisen kuolemasta?

Omasta kokemuksesta voin kertoa että hae psykiatrista apua itsellesi. Minua se ainakin on auttanut. Kävin n. 1.5v. terapeutin luona juttelemassa. Siellä voi itkeä ja puhua. Alkuun tapasimme kerran viikossa ja myöhemmin kerran kuukaudessa. Sitä apua ei kukaan tule sinulle antamaan ellet itse hae. Oman lääkärin kautta sitä voisi yrittää laittaa alulle.
Sukulaisten kanssa en ole puhunut. Enkä halua käydä heidän kanssaan läpi asioita. Tuntemattoman ihmisen kanssa helpompaa.
Olen menettänyt poikani.
Voimia ja jaksamista sinulle.

auttoi aikanaan isäni kuoltua se, että ensimmäinen lapseni oli pieni. Hän toi tarkoitusta elämään. Myös äitini tukeminen oli silloin tärkeää ja auttoi eteenpäin.
Nyt kun äitini kuoli äkillisesti, on ollut vaikeampaa. syyllistin itseäni ja vielä 5 kkn kuluttua kuolemasta esiin nousee kysymys Miksi. Mietin miksi en tehnyt niin tai näin, koen jättäneeni äidin yksin. En tehnyt mielestäni tarpeeksi. Eilen vielä ajattelin,että on oikein että kärsin,koska olin niin huono tytär...
Vielä siis oikeastaan etsin selvitymiskeinoa. Perhe on paras tuki ja antaa voimia eteenpäin. Minulla on kolme lasta, nuorin on 6-vuotias. Toinen keino on hankkia uusi harrastus. Minulla se on aikomuksena,koska sinun tavoin liiallinen vapaa-aika ahdistaa. Parempi vain touhuta ja tehdä jotain ettei ehdi ajattelemaan.
Vertaistuki on ollut korvaamaton apu. Näiden sivujen lukeminen on ollut apuna, kun huomaa ettei todellakaan ole yksin. Surijoita on monia ja toisten tarinoiden lukeminen auttaa itseäänkin jaksamaan. Varsinkin kun lukee sellaisen jutun, jossa omaisen kuolemasta on jo aikaa ja huomaa, että kirjoittaja on vielä voimissaan ja jopa toiveikas tulevan suhteen.
Kirjoita tänne tuntojasi. Se auttaa. Minäkin aloitin päiväkirjan, mutta en päässyt itkultani alkua pidemmälle.
Täällä saat vastakaikua ja tukea muilta. Voimia sinulle paljon!

Oma äitini kuoli kesällä 2004 äkillisesti. Se oli maailmani kauhein päivä, eikä se katoa mielestä ikinä... Alku oli kauheaa, asuin vielä talossa, jossa äitinikin eli ja päivittäiset muistot piinasivat joka päivä. Päässä pyöri vain kysymys miksi?

En halunnut pitkään aikaan nähdä äitini työkavereita tai ystäviä, sillä ensimmäinen reaktio heidät nähdessään oli itku..En myöskään pystynyt asiasta puhumaan edes isäni kanssa, koska kyyneleet täyttivät heti silmäni ja sana ei tullut suusta. Opiskelut täyttivät elämäni, mutta junaan astuessa ja kotiapäin tullessa valtasi mielen mustamaailma..

Perheeseeni kuuluuu isä ja kaksi veljeä. Oman kivun ja surun kanssa pärjää, mutta mieleni vielä tänä päivänä suree muiden vuoksi. Kuinka isäni pärjää yksin ja kuinka veljet hoitavat asian....

Tänä vuonna tuosta päivästä tulee neljä vuotta ja edelleen asian muistaa joka päivä.. Edelleen en mielelläni puhu asiasta ja ihmiset ovat oppineet, että jos minä aloitan äidistä puhumisen olen siihen valmis, kukaan ei enää tule kyselemään ja voivoittelemaan, onneksi..

Paras lääke minun mielestäni on liittyä johonkin sururyhmään tai puhua ihmiselle, joka on kokenut saman, sillä kukaan muu ei tajua miltä se tuntuu.. Itselläni on eräs tuttava, jolle on käynyt samoin ja hetken hänen kanssaan ovat ainutlaatuisia ja voimaa antavia, koska tietää, että ei ole ainut tässä maailamassa, jolle on käynyt näin..

Olen ihminen joka etsii aina hyviä puolia asioista.. Tästä asiasta en vielä ole löytänyt sitä hyvää puolta, mutta ihmisenä minä olen muuttunut paljon tapahtuman vuoksi.. Koen olevani paljon vahvempi. Osaan tarttua hetkeen ja elää nykyhetkessä, ennen vain haaveilin tulevasta.. Käsitykseni maailmasta on muuttunut paljon ja persoonana olen nykyään avoimempi, itsenäisempi ja rohkeampi..

Sanotaan, että aika parantaa haavat, mutta minun mielestäni aika ei paranna, se vain turruttaa.. Kipu on edelleen sama, mutta se ei tunnu enää niin voimakkaasti, sen kanssa oppii elämään.. Koskaan kyseistä haavaa ei voi parantaa..

Toivottavasti en masentanut sinua enempää, se ei ollut tarkoitus, tässä on oma näkemykseni asiasta... Elämä jatkuu, vaikkein niin aina haluaisi...Toivon kaikkea hyvää sinulle ja malta mielesi surun kanssa, sen kanssa oppii elämään...

Kun itse olin tilanteessasi, satuin kirjakaupassa lukemaan pätkän kirjasta, jossa näitä suruasioita käsiteltiin. Siinä kirjoittaja mainitsi, että surusta ei selvitä, sen kanssa opitaan elämään. Se auttoi hiukan, koska tajusin, ettei tarvitse yrittää "parantua", riittää kun aikaa myöten opin elämään asian kanssa. Aikaa itselläni on kulunut hiukan enemmän kuin sinulla, ja ymmärrän jo hiukan paremmin, mitä kirjan kirjoittaja tarkoitti. Siltikään en ole vielä niin pitkällä, että olisin pelkästään oppinut elämään asian kanssa. Suru on vielä liian pinnalla.

Jokainen meistä on erilainen, menetetty ihmissuhde on ollut erilainen ja jokaisen tapa surra on omansa. Silti sanoisin, anna itsellesi aikaa. Anna tunteiden tulla, kun ne ovat tullakseen ja olla tulematta, silloin kun siihen ei ole tarvetta. Ei ole mitään erityisiä keinoja, joilla kuolemasta voisi selvitä. Vain aika auttaa, pikkuhiljaa, ja sen myötä löydät omat tapasi mennä eteenpäin.

Minun veljeni kuoli 26.1. aivan yllättäen, enkä ole ainakaan vielä saanut mistään mitään lohtua. Näkisin lohdun sellaisena asiana, että veljen kuolemaan liittyen pystyisi löytämään jotain positiivista tai saisi jostain voimaa. Mitään positiivista tai voimaa en ole vielä löytänyt.

Mutta pärjääminen menee ihan hyvin, mullakin auttaa työ ja yleinen puuhastelu ja suunnittelu jne. Edelleen se paikka missä alkaa itkettää on bussi, aina kun lähden töistä ja istun bussiin alkaa itkettää. Ja tietenkin monessa muussakin tilanteessa alkaa itkettää, joskus annan itkun tulla, mutta useinmiten vaan puren hammasta ja ajattelen sen pois. En halua surra enkä halua ajatella tätä.

On kyllä ollut kummallinen talvi/kevät, ei tätä asiaa vaan vieläkään tajua. Sitä hoitaa asioita, järjestelee veljen tavaroita ja yhtäkkiä tajuaa että veli on tosiaan pois. Niin monta kertaa olen meinannut soittaa hänelle, että hei mikäs tää sun tietokoneen salasana on, tai muistatko mikä sen kaupan nimi oli missä käytiin mökkireissulla. Ja sekunti tuollaisen ajatuksen jälkeen tajuaa ettei voi soittaa, ei voi kysyä, veljeä ei enää ole, eikä se enää IKINÄ tule takaisin. En enää ikinä tapaa veljeäni eikä sitä vaan voi tajuta.

En käsitä missä vaiheessa tämän asian oikein voi käsittää. Ja missä vaiheessa tulee se lohtu, ja missä vaiheessa tämän voi hyväksyä? Ei tässä ole mitään järkeä, ei kerrassaan mitään.

Menetin poikani 22.12.07, EN TAJUA sitä ...., että hän on lopullisesti poissa. Kävin tänään hänen haudallaan, vein kukkia ja sytytin kynttilän, en voi ymmärätää, että siellä haudassa nukkuu minun poikani, komea nuori mies.

Minusta tuntuu, että teen kaikenlaista korvaavaa, ettei tarvitisisi ajatella ja koko ajan kuitenkin ajattelen häntä. Hän on kaikessa mukana. Illat ovat pahinmpia, Nukun aika hyvin öisin kyllä. Pystyn kyllä tekemään kotitöitä ja olemaan töissä, mutta tunne, että mikään ei ole enää oikein mitään. Elämästä katosi ilo. Ei se taida ainakaan minulle enää palatakkaan. Siitä olen ainakin varma, että enää en halua elää yhdeksänkymppiseksi.

Voimia teille kaikille

Surusi on viellä akuutti. Itseltäni kuoli mies tapaturmassa kolme ja puolivuotta sitten. Kuolin päivän jälkeen yksi luonani vieraillut sanoi, että menee kaksi vuotta kun selviät tästä. Tuntui kauhealta, ajattelin että en jaksa kahta vuotta, suru oli kamalan raskas. Parhaan avun minulle aivan silloin alku aikoina antoivat ystävät, vanhempani, kriisiryhmä ja hautajaisten jälkeen sururyhmä. Siellä puhuttiin asioista,joista en olisi edes ystävien kanssa osannut puhua. Myös vertaistuki oli tärkeää, tosin sururyhmässä oli vain yksi leskeksi jäänyt minun lisäksi,muutama keneltä oli äiti kuollut ja yksi tyttärensä menettänyt. Sururyhmän vetäjinä oli srk.n diakonissa ja pappi. Olin myöskin myöhemmin puhelinyhteydessä sururyhmän vetäjään, kun tuntui että yksin en jaksa. Surussani auttoi myöskin päivittäisien rutiinien hoitaminen, lapsenhoito ja taloustyöt. Tässä joitakin asioita jotka auttoivat minua surunitiellä.