Millaista mahtaa olla normaaleille vanhemmille täysikasvuisen lellipennun menetys? Meillä on meneillään tälläisen menetyksen johdosta melkoinen muutos. Itse en juuri kärsi veljeni poismenosta, koska emme juuri olleet väleissä. Olin aina se syrjitty osapuoli ja pysyin sivussa. Vanhempani lopettivat kokonaan sen vähäisenkin yhteydenpidon, ja uskon niiden kaivelevan vanhoja ja juonia selkäni takana. Näin on aina ollut, miksei olisi vastakin. Tämä saattaa kuulostaa nurinkuriselta ja vainoharhaiselta, mutta aiemmista tapauksista jotkut lähisukulaiset ovat tehneet huomioita. Minulla alkaa mennä hermot tässä tilanteessa ja toivoisin saavani tietää missä ajassa voisin odottaa tilanteen normalisoitumista, mikä ei ole normaalia sekään.
Millaista on?
kaivaraani
6474
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
antamaan ainoan oikean vastauksen vain vanhempasi, eli miten selviävät suosikkilapsensa menetyksestä.
Mutta jos mietin sinun tilannettasi, niin voin todeta, että olet kokenut ehdottomasti vääryyttä. On vaikea sanoa, miksi jotkut lapset pääsevät tai saavuttavat vanhempiensa suosion. Mitä syitä siihen on?! Vika ei kuitenkaan ole sinussa, vaan vanhemmissasi tuon suhteen. Olen itse monen lapsen äiti ja usein mietin, osaanko olla kaikille lapsilleni tasavertainen, miten voin/osaan/pystyn jakamaan äidin rakkauttani jokaiselle tasapuolisesti. Joskus olen läheisempi jonkun mun kanssa ja toisinaan taas toisen..
Me ihmiset koemme niin eri tavalla asioita, joku haluaa vain vanhempiensa rakkautta, kun taas jollekin riittää heidän pelkkä läsnäolo. Sitä en ymmärrä, jos vanhemmat antavat rahaa ym. joillekin lapsistaa huomattavasti enemmän, kuin toisille..
Yritä nostaa kissa pöydälle ja kysy rohkeasti miksi vanhempasi kohtelevat sinua toisarvoisesti ja kerro heille myös, miksi koet tilanteen sellaisena.
Voimia ja jaksamista sinulle, ehkä ei ole myöhäistä rakentaa välejä vanhempiisi uudestaan.
Kiitos sinulle rakentavista vastauksista. En todellakaan ole tunteeton ihminen, enkä provoile. Se ei kuulu tapoihini. Selvennän ja jatkan asiaa vaikka tämä ei oikeastaan kuulu otsakkeen alle, ja vaikka kyllä tämä on jonkinlasta "kuolemaa" ja surua. Olen ollut vanhemmistani erossa toistamiseen, ensimmäisen kerran alle 14-v olin loppuun 10 vuotta ja nyt veljani kuoleman jälkeen pian kolme vuotta. Osittain heidän ja veljeni vuoksi olen sairastunut paniikkihäiriöön ja se vaivaa minua yhä vain enemmän tällaisessa tilanteessa. Lisäksi minut on kasvatettu niin, että en saa puolustautua ja olen syyllinen kaikkeen, jopa isäni juomiseen ja vanhempieni riitoihin ennen ensinnäistä eroa. En ole saanut ymmärtämystä ja kannustusta vanhemmiltani. Hyväksyntääkin vain ulkopuolisilta ja silloinkin koin että en ansainnut sitä. Olen todella hajalla. Rakas enoni kuoli noin vuosi sitten. Polttohautauksesta ja kuolemasta ehti kulua kuukausi eikä minulle ilmoitettu tilaisuudesta.
Minä en ymmärrä, mutta olisihan minun pitänyt jo tähän päivään mennessä tottua, että kaikki ei mene niin kuin toivon. Minulla on vain sellainen olo, että mun itsetunto, -arvo murtuu ja normaalin ja epänormaalin käsitys katoaa. Kiitos, voimia sinullekin!
Kaivaraani
Ei kukaan voi olla noin sydämetön, tunteeton ja julma, vailla sosiaalisia taitoja ja ymmärrystä...En kiistä sitä, etteikö joskus vanhemmat huomioisi yhtä lasta enemmän kuin muita, mutta aikuisen (?) ihmisen tulisi päästä sellaisesta yli. Toista huomioitiin enemmän, so what, big deal. Niin se oli meilläkin, kyllä se joskus potutti kun eriarvoisuutta oli, mutta en tosiaankaan ole jäänyt potemaan itsesääliä asian takia.
Vaikket itse välittäisi veljestäsi, niin luulisi sinun käsittävän että vanhemmmillasi on suru!
Ihan hienoa että kuvittelet, että suruaika olisi kaikilla vanhemmilla joku "normiaika", jonka jälkeen elämä palaa normaaliksi...!!
Oman lapsen menetystä ei varmasti unohda koskaan, joten ehkä sinun kannattaa lakata odottamasta vanhempiesi "normalisoitumista" ja vaikka vähän koittaa tukea heitä surussa.
Etkö kokenut edes pienenä mitään hyviä asioita veljesi kanssa, tai nauttinut hänen seurastaan?
syrjäyttäminen, huomiotta jättäminen, mitätöinti ja vain toisen sisaruksen huomioiminen vanhempien taholta jättää?? Se, että vanhemmilla on nyt suruaika ei poissulje sitä, että he ovat toimineet vanhempina epätasa-arvoisesti.
Kirjoituksen aloittajaa on loukattu, tuskin tämä veljen kuolema sitä tosiasiaa miksikään muuttaa? Mutta anteeksi voi antaa ja yrittää rakentaa uutta.
En tiedä saako siitä mitalia tai erityismainintaa jos kestää kuin "mies" sen, että toista suositaan enemmän. Kyllä vanhempien kuuluu kantaa vastuu omasta vanhemmuudestaan ja siitä, että pitävät kaikista lapsistaan suosimatta toista enemmän.
t. kakkosen kirjoittanut
Vaikea tietysti tietää tuon alkuperäisen kirjoituksen taustoja, mistä on pohjimmiltaan kysymys.
Mutta esim, jos lasten ikäero on huomattava, saa pienempi huomiota usein enemmän. Luonnollista.
Tai, jos yhdellä lapsista on esim. AD/HD, tai muu häiriö, voi hän saada siksi enemmän huomiota, ja häneen kiinnitetään enemmän huomiota. Onhan se väärin, mutta vaikea on käytännössä toimia muulla keinoin.
Tai, jos teini-ikäisellä/aikuisella lapsella on päihdeongelma, saattaa vanhemien huolenpito olla häntä kohtaan suurempaa kuin "pärjääviä" lapsia kohtaan.
Vaikea tietää kun ei ole taustoja. Mutta aika rankasti alkuperäinen asian ilmaisi, oliko se nyt "lellipennun kuolema" tjs.
Kiitos sinulle rakentavista vastauksista. En todellakaan ole tunteeton ihminen, enkä provoile. Se ei kuulu tapoihini. Selvennän ja jatkan asiaa vaikka tämä ei oikeastaan kuulu otsakkeen alle, ja vaikka kyllä tämä on jonkinlasta "kuolemaa" ja surua. Olen ollut vanhemmistani erossa toistamiseen, ensimmäisen kerran alle 14-v olin loppuun 10 vuotta ja nyt veljani kuoleman jälkeen pian kolme vuotta. Osittain heidän ja veljeni vuoksi olen sairastunut paniikkihäiriöön ja se vaivaa minua yhä vain enemmän tällaisessa tilanteessa. Lisäksi minut on kasvatettu niin, että en saa puolustautua ja olen syyllinen kaikkeen, jopa isäni juomiseen ja vanhempieni riitoihin ennen ensinnäistä eroa. En ole saanut ymmärtämystä ja kannustusta vanhemmiltani. Hyväksyntääkin vain ulkopuolisilta ja silloinkin koin että en ansainnut sitä. Olen todella hajalla. Rakas enoni kuoli noin vuosi sitten. Polttohautauksesta ja kuolemasta ehti kulua kuukausi eikä minulle ilmoitettu tilaisuudesta.
Minä en ymmärrä, mutta olisihan minun pitänyt jo tähän päivään mennessä tottua, että kaikki ei mene niin kuin toivon. Minulla on vain sellainen olo, että mun itsetunto, -arvo murtuu ja normaalin ja epänormaalin käsitys katoaa. Kiitos, voimia sinullekin!
Kaivaraani