Voiko uskova irtaantua omasta uskovaisesta identiteetistään esim insinööriksi, niin että kun insinööri laskee lujuusmittauksia rännikourujen kestävyydestä hän samalla unohtaa olevansa uskossa.
Vai onko uskova insinööri aina tietoinen uskostaan vaikka olisikin keskittynyt rännikourujen lujuuslaskelmiin.
Vai onko uskova insinööri aina tietoinen uskostaan vaikka olisikin keskittynyt rännikourujen lujuuslaskelmiin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
jos ainakin helikopterilentäjät pidättäytyisivät helluntai-uskonnollisuuden harjoittamisesta työaikana. Näin asiasta mohikaani:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000217&posting=22000000034357513
nimittäin Mohikaanin helikopteri juttu, jos hänellä iski persoona nro 1 päälle.
me Helluntailaiset helikopteri lentäjät emme saisi harjoittaa ammattiamme? Kukas sinua sitten tulisi auttamaan, vaikka liikenne onnettomuudessa? Usein olen kuskannut lääkintä-henkilökunnan paikalle ja potilaan(laat) sairaalaan, vaikka olenkin Helluntailainen! Mutta maa ei silti pyöri! Eli kun "leijun" kopterilla ilmassa, niin maa allani ei pyöri erelleenkään, joten ei maa voi pyöriä, sillä kone ei ole lähelläkään maata, jos maa pyörisi, silloin maisemat vilisisivät allani! Eikö se näin ole ymmärrettävä? ;)
tuon, että maa ei pyöri! Kun ajattelin asiaa tarkemmin, niin tulin siihen tulokseen että mahdotontahan se olisiettä maa pyörisi. Jos nimittäin maa pyörisi, sillä nopeudella kuin tiedemiehet ovat kertoneet, niin keskipakoisvoima sinkoaisi kaiken maanpäältä pois. Niin ja mistä maa saisi energian siihen pyörimiseen? Ei tämä olekkaan niin yksinkertaista, mitä koulussa on opetettu!
tiedä, että Helluntailaiset saavat vain toimia Helikopteri lentäjinä, onhan siinä ympyrässä johon kopterilla laskeudutaan keskellä hookirjain, mikä tarkoittaa että vaan Helluntailaiset:)
aina uskova, vaikka tunkiolla sontaa mättäisi peräkärryyn ja pellolleen kipattavaksi, tai uskova konekuski kaivinkoneella ojaa kaivaisi, samoinkuin on uskova insinöörikin aina tietoisesti uskossaan kiinni rännikourujen lujuuslaskelmineen..
lääketiede voi luokitella henkilön persoonallisuus-häiriöiseksi.
Raamattuhan ei ole Jumalan sanaa mutta kirjoittajista ja kasaajista voi sanoa että siellä kirjoitusten perusteella on paljon nähtävissä persoonallisuushäiriö- ja muita skitsofreenisiä oireita.
sitten on mielikuvia uskovan identiteetistä... Varsinkin ei-uskovalla?
Että mihin sellainen identiteetti perustuu, jne.
Vertaisin nyt uskovaista ihmistä henkilöön joka on vaikkapa purjelaivan kannella. Siellä on monenlaisia ihmisiä ajatustottumuksiltaan, minäkuvaltaan, älykkyysosamäärältään ja ammateiltaan keskenään hyvinkin erilaisia. Melkoinen kirjo. Mutta yhteistä heille on että he on saman laivan kannella. Näin on uskovan ihmisen kohdalla. Ei meitä yhdistä toisiimme kirkko tai tietyn seurakunnan toimintakulttuuri vaan Herra Jeesus.
Uskovan ihmisen ei tarvitse itselleen hokea "minä olen uskossa, minä olen uskossa" niin kuin laivamatkustajankaan ei tarvitse hokea "minä olen laivan kannella, minä olen laivan kannella". Uskova on sitä suhteen kautta joka hänellä on Jumalaan. Niin että on hän ammatiltaan insinööri tai helikopterilentäjä tai mitä tahansa Jumala on hänen kanssa just siinä arjen elämässä ja käsitykseni ja kokemukseni on että kun kaikenlainen vaahtoilu jää vähemmälle ja oikeasti keskitytään Jeesukseen, hänen kanssa seurusteluun, sitten sinne arkielämän keskellekin löytyy Hänestä kumpuavaa lepoa ja iloa ettei tarvitse pingottaa ja ikäänkuin väkisin pakonomaisella todistelulla yrittää tehdä itsestään jotain sellaista mikä jo on, uskovaista. Kun identiteetti Kristuksessa on terve niin että se perustuu Jumalan armoon ja hyvyyteen, kyllä siitä sitten luonnostaan nousee Jumalan armon vaikutukset ja halu kertoa Jeesuksesta, ilman mitään pakonomaista meuhkaamista ja painostamista.
Kristillinen usko ei ole pohjimmiltaan ajatusrakennelma vaan olotila. Ei siitä tarvitse irtaantua ammattia harjoittaessa tai harrastuksia harrastaessaan, päinvastoin. On ihana elää tätä elämää kokonaisvaltaisesti Jeesuksen kanssa - vasta hänen yhteydessään oppii näet tuntemaan myös itsensä sellaisena kuin on.
Persoonallisessa suhteessa Jumalaan ihminen saa oikean perspektiivin omaan persoonaansa ja voi lähteä eheytymään kaikesta missä kohtaa on tämän maailman vaikutusten vuoksi kasvanut kieroon ja saanut vääränlaisia käsityksiä Hänestä...
"Mutta yhteistä heille on että he on saman laivan kannella. "
Epäuskoiset matkustavat purjelaivassa eri kansilla?
Meillä ei ole siis mitään yhteistä uskovien kanssa?
Ei edes hengellisessä mielessä...?
"Kristillinen usko ei ole pohjimmiltaan ajatusrakennelma vaan olotila."
Olisiko myös tunnetila silloin tällöin...?
Ihan jees kannanotto.
Tuntuu vaan niin hassulta tuokin sanomasi "olemme eri kannella" te ikään kuin otatte irtioton epäuskovista. Jotta saisitte meidät samalle kannelle teidän täytyy jatkuvasti todistaa itsellenne ja uskottomille Jumalan olemassa olosta ja Jeesuksen rakkaudesta.
ennen nukkumaanmenoa, aamulla työpäivä.
Lähinnä tuo:
>Meillä ei ole siis mitään yhteistä uskovien kanssa?
Ei edes hengellisessä mielessä...<
Sillä tapaa en ajattele. Ajattelen että on paljonkin yhteistä ihmisinä, siis muuten, mutta nimenomaan hengellisessä mielessä on se ero.
- -
Joo. Voi olla että on turhanpäiväistäkin irtiottoa... kuinka sitä nyt ajattelisi. Meitä kun on ihmisinä niin monenlaisia uskovinakin. Mutta taas jos mennään tuohon hengen todellisuuteen ja tarkastellaan asiaa siitä käsin. Vertauksessani ei ollut kyse että uskovat ja ei-uskovat olisi eri kannella vaan että mitä usko on: olotila jossa saa levätä, eikä sitä tarvitse koko ajan vakuutella itselleen niin kuin laivamatkustajankaan ei täydy vakuutella itselleen että on laivassa. Se on totta ajattelee matkustaja sitä tai ei. Jos tahdotaan vertausta käyttää uskovan ja ei-uskovan suhteen, niin kuin tulkitsit minun tarkoittaneen että olemme eri kannella, täsmällisempää olisi sanoa että olemme kokonaan eri laivoissa tai että uskovat on laivassa, ei-uskovat rannalla. Missään tapauksessa en sanoisi että olemme samassa laivassa mutta eri kansilla - sellainen tarkoittaisi että uskovat on jotenkin parempia, ehkä paremmalla kannella tai vastaavaa? Ei ole kysymys paremmuudesta, uskova ei ole sinänsä parempi tai muutenkaan ihmisenä muiden yläpuolella. Itse asiassa pitäisi olla päinvastoin, että usko synnyttää nöyryyttä, halua palvella, rakastaa ja ymmärtää lähimmäistä. Katsomatta onko hän uskossa vai eikö ole. Jos näin ei tapahdu jotain on vialla ihmisen uskonelämässä, ajattelen. Uskohan perustuu Jumalan tekoon ja on käytännössä päivittäistä Jumalan armoa eikä perustu meidän erinomaisuuteen. No, jos ilman omia ansioita saadaan kokea näin suurta lahjaa, toki sen pitäis synnyttää nöyryyttä, sydämellisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan?
>ikään kuin otatte irtioton epäuskovista<
Ei uskovan tarvitse ottaa jotakin irtiottoa. Palaan vertaukseen. Jos jotkut ihmiset on laivan kannella ja toiset rannalla, niin se on todellisuus, ei matkustajien tarvitse sitä todellisuutta luoda omilla lauseilla ja vakuutteluilla. Lauseet vaan ilmaisee sen mikä muutenkin on totta. Kun siis uskovainen puhuu Jeesuksesta niille jotka ei usko se on vähän sama kuin matkustaja joka puhuu rannalla oleville ja kutsuu heitäkin laivaan. Eri asia tietysti jos kaikki jo ollaan samassa laivassa, siis hengellisessä mielessä, ja että uskovat "jeesustelullaan" käyttäytyy ikäänkuin toiset ei olisikaan tässä laivassa. Se olisi uskontoon perustuvaa irtiottoa ja ahdasmielisyyttä. Silloin se mitä nyt nimitän kristilliseksi uskoksi ja mikä on elävä suhde ja olotila ei olisikaan sitä, itsessään todellista ja Jumalan synnyttämää, vaan olisi ihmisen oman uskottelun ja hokemisen tulos. Silloin kristillistä uskoa siis ylläpidettäisiin pakonomaisella irtiotolla.
Voiko suomalainen irtaantua omasta suomalaisesta identiteetistään esim insinööriksi, niin että kun insinööri laskee lujuusmittauksia rännikourujen kestävyydestä hän samalla unohtaa olevansa suomalainen. Vai onko suomalainen insinööri aina tietoinen suomalaisuudestaan vaikka olisikin keskittynyt rännikourujen lujuuslaskelmiin.
Kysymys tuntuu aika lailla hassulta tuolla tavalla esitettynä vai mitä?
Kun ihminen ottaa Jeesuksen vastaan ja saa syntinsä anteeksi silloin poistuu erottava muuri ihmisen ja Jumalan väliltä ja tämän seurauksena Pyhä Henki tulee ihmisen sisimpään liittäen hänet Jumalaan. Tämän todellisuuden mukaisesti uskovaista sanotaan Jumalan lapseksi. Aloituskysymyksen voisi esittää myös
Voiko Maija ja Matti Virtasen poika Ville irtaantua perheidentiteetistään esim insinööriksi, niin että kun insinööri laskee lujuusmittauksia rännikourujen kestävyydestä hän samalla unohtaa olevansa Ville Virtanen?
Lapsella on geeneissä todistus siitä kenen lapsi hän on. Samoin uskovaisella - jos uudestisyntymisen kokemus on tosi - on itsessään sisällinen todistus että hän on Jumalan lapsi, hänessä on jotakin samaa kuin Jumalassa. Jumalan Henki todistaa että olemme Hänen lapsiaan.
Raamattu sanoo että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa (2.Kor.5:19) ja että uskovina olemme Hänen todistajiaan sen vuoksi ja kautta mitä meille on tapahtunut (mm. Apostolien teot 1:8), olemme Hänen työtovereitaan (1.Kor.3:9) ja "lähettiläitä": "Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa", 2.Kor.5:20.
Kyseiset raamatunkohdat ovat höpöhöpöä, uskonnollisuutta jolla uskovaiset luovat keinotekoisen todellisuuden, mielikuvitusrakennelman, siis irtiottoa muista ihmisistä että voitaisiin tuntea olevansa jotakin erinomaisempaa kuin nuo toiset - ne ovat lauseita joilla pyritään rakentamaan, pystyttämään jotakin - tai ovat ilmaus todellisuudesta, kuva siitä mikä on jo ennen sanojakin; ovat ilmoitus hengellisistä tosiasioista ja niiden luonteesta?
Olen vakuuttunut että kyse on jälkimmäisestä.
En ole koskaan ryhtynyt uskovaiseksi, tyyliin "tämäpä mielenkiintoinen uskonto, alan uskoa tähän". Päinvastoin olin uskontokielteinen, varsinkin kristinusko tuntui minusta typerältä ja tulkitsin sen perustuvan itsepetokseen ja manipulointiin. Uskonnollisesta ajattelusta omaa mieltymystäni edustivat lähinnä hindulaisuus ja buddhismi sekä teosofia.
Kun totuudenetsintäni seurauksena tulin uskoon tulin nimenomaan elävään suhteeseen persoonallisen Jumalan kanssa. Usko ei ole minulle suhdetta ajatusrakennelmaan vaan suhdetta elävään Jeesukseen ja elämää Hänen seurassaan.
- -
>Jotta saisitte meidät samalle kannelle teidän täytyy jatkuvasti todistaa itsellenne ja uskottomille Jumalan olemassa olosta ja Jeesuksen rakkaudesta.<
Toivon, että uskovien halu todistaa Jeesuksen rakkaudesta nousisi Jeesuksen rakkaudesta. Vanha lähetystyöntekijä sanoi: "Menkää ja julistakaa evankeliumia", ja lisäsi: "Tarpeen vaatiessa käyttäkää myös sanoja". Suhde Jeesukseen pitäisi näkyä rakkaudellisena käyttäytymisenä ja sitten, tarpeen tullen myös puheena Hänestä, rakkaimmasta. Kyse ei ole jostakin todistelusta jolla yritetään ikäänkuin pitää Jumalaa voimassa, vaan koska Jumala on siitä todellisuudesta kumpuaa luonnollisesti halu elää niin että Hän saa olla läsnäoleva ja vaikuttava, ja myös toisia kutsua sisälle Hänen hyvyyteensä, pelastukseen: uudestisyntymisen ihmeeseen, jotta heistäkin tulisi Jumalan lapsia ja saisivat kokea tätä hyvyyttä.
Se että uskovien julistus tai tapa millä se tehdään joskus nousee muustakin kuin Jumalan läsnäolosta ja että monta kertaa epäasiallisella ja ylimielisellä meuhkaamisella annamme väärän todistuksen Kristuksesta kun käyttäytymisemme on ristiriidassa evankeliumin sanoman (Jumalan rakkaus) kanssa, ei tee Kristusta ja Hänen evankeliumiaan mitättömäksi.
Kristinuskon perussanoma joko on tai ei ole totta. Tämä fakta on riippumaton ihmisen näkemyksistä, uskomuksista ja epäuskosta, myöskin riippumaton uskovien onnistumisista tai epäonnistumisista. Jos evankeliumi on totta se lepää Kristuksen työn varassa. Ihmisten mielipiteet eivät sitä hetkauta suuntaan eikä toiseen. Jos pelastuksen laiva on se on sanovat rannalla olijat mitä tahansa. Jos pelastuksen laivaa ei ole, sitä ei ole vaikka kuinka hokisimme ja kokisimme olevamme sellaisessa laivassa, se on vain subjektiivinen tunne, päänsisäinen todellisuus vailla oikeaa todellisuuspohjaa.
Jos Jeesus ei kuollut syntiemme tähden - hän ei kuollut syntiemme tähden ja uskomuksemme eivät muuta asiaa toiseksi. Jos Jeesus kuoli syntiemme tähden - hän kuoli syntiemme tähden ja ei-uskovien väitteet eivät muuta sitä toiseksi.
Olen hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan niin vakuuttunut ettei minun tarvitse vimmaisesti todistella jotakin ikäänkuin Jumala lakkaisi jos lakkaan hokemasta että Hän on. Evankeliumi on todellisuus jonka varassa saan levätä, ja väitän että tunnen Hänet. Kristinusko on ytimeltään Jeesus.
Tietenkään en voi tätä todistaa. Ihmisen rinnassa ei ole luukkua jonka voisin avata ja läiskäyttää uskoni sinne sisälle ja naks luukku kiinni. Sainpa taas tehtyä yhden uskovaisen. Jos niin olisi, olisi kyse minun uskostani hänessä, ei hänen omasta uskostaan. Jumala haluaa ihmiseen henkilökohtaista suhdetta. Siksi en ota itselleni taakkaa että minun täytyisi saada joku uskomaan, mutta haluan elää Jeesuksen seurassa ja myös puhua Hänestä, koska olen vakuuttunut että Hän on pelastus.
Hän on jotakin muuta kuin ne mielikuvat mitä sana "jeesus" ihmisen mielessä herättää. Ainakin hän on jotakin aivan muuta kuin mielikuvat mitä sana "jeesus" minussa herätti ennen vuotta 1989.
Olen tullut uskoon syksyllä 1989 ja elämässä on sen jälkeen ollut monia vaiheita, voisi sanoa että onnistumisia ja epäonnistumisia, on ollut suuria iloja ja on ollut pettymyksiä, pettymyksiä niin itseen kuin lähimmäisiin, joskus toisten uskovien toimintaan. Osa ristiriidoista on varmaan aiheutunut itsestäni ja osa toisista. Mutta yksi on pysynyt kaikkien vaiheiden läpi. Jeesus. Sen olen oppinut, että kun ristiriitojen, pettymysten ja ongelmien kanssa "katson häneen" ja hiljennyn etsimään viisautta, oikeanlaista suhtautumistapaa ja asennetta, kaikki lopulta kääntyy voitoksi: kaikessa voi jotakin oppia - jos ei muuta, ainakin oman raadollisuuden ja Jeesuksen hyvyyden, lohdutuksen, joka johtaa murtumiseen ja muutokseen.
Hänen hyvyytensä ei yksinkertaisesti voi olla muuttamatta ihmistä, jos vain lakkaamme itse ponnistelemasta ja epätoivoisesti parantelemasta itseämme ja maailmaa ja antaudumme Hänelle.
>Olisiko myös tunnetila silloin tällöin...?<
:)
Tunnetiloja on tietysti, mutta ei usko niihin perustu. Tunteita ja tunnetiloja on jokaisella inhimillisellä ihmisellä ja se kuuluu elämään. Jos lähtee uskonelämäänsä rakentamaan tunnekokemusten ja elämysten varaan äkkiä on melko lailla metsässä...
Sori jos lipsahti liian pitkä kirjoitus.
Hyvää yötä. Palaillaan...
" Itse asiassa pitäisi olla päinvastoin, että usko synnyttää nöyryyttä, halua palvella, rakastaa ja ymmärtää lähimmäistä. Katsomatta onko hän uskossa vai eikö ole."
Mutta noinhan myös uskomaton käyttäytyy, ei siihen uskoa tarvita.
"Kristinuskon perussanoma joko on tai ei ole totta. Tämä fakta on riippumaton ihmisen näkemyksistä, uskomuksista ja epäuskosta, myöskin riippumaton uskovien onnistumisista tai epäonnistumisista. Jos evankeliumi on totta se lepää Kristuksen työn varassa. Ihmisten mielipiteet eivät sitä hetkauta suuntaan eikä toiseen. "
Hyvin yksinkertainen asia: jos kristinuskon perussanoma on totta, niin se on totta.
Ihmisen luonteeseen kuuluu selittää kaikki asiat ja ilmiöt omien tarpeidensa mukaisesti.
Ihminen on syntyjään utelias ja tutkiva. Sehän näissä uskonasioissa onkin niin perin merkillistä, että jokaisella uskovalla on omat pyyteet selittää
raamatun tapahtumia ja ihmiset käsittelevät niitä oman henkilöhistoriansa kautta.
Aikoinani kuin olin ulalla uskosta (myönnän olen vieläkin) etsin kaiken saatavalla olevan kirjallisuuden muista uskomuksista, mutta kristinuskon jätin sikseen koska olen kasvanut uskovaisessa kodissa. Se mikä on liian lähellä, sitä lähdetään pakoon.
Vuosien vieriessä kaikki uskomukset ovat menettäneet merkityksensä. Nyt mietiskelen enimmäkseen meidän ihmisen ainutlaatuista luonnetta kaivata jotain sellaista, joka tulee ulkopäin meidän sisikuntaamme ja muuttuu osaksi meitä. Uskovilla se on usko, jollain muulla jokin muu.
Jos kasvuympäristö on täynnä uskoa, se voi syödä kehittyvän ihmisen identiteetin. Jokaisella ihmisellä on tarve saada vapaasti kasvaa ja muotoutua sellaiseksi kuin hän itse kokee asiat. Senpä takia aikoinani etsin omaa itseäni kaikista muista lähteistä paisti kristinuskosta.
Hullunkurista, mutta totta, se on koko ajan ollut tarjolla nenän edessä odottamassa aikaa jolloin voisin ymmärtää uskovaisen ihmisen luonnetta ja sitä järkähtämätöntä luottamusta Jumalaan, jonka uskovat ovat sisäistäneet.