enempää en jaksa kirjoittaa nyt.tuntuu vain että pitää nähdä tuo lause jotta tajuan.
poikani
kuoli tänään
122367
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
voimia
Voi otan osaa suruusi, no voi mennä aikaa että sen tajuaa..VALTAVASTI VOIMIA tulevaan elämän tilanteeseen nimim. kokemusta on..
En voi kuvitella miltä lapsensa menettäminen tuntuu, mutta olen saanut läheltä seurata omien vanhempieni surua veljeni kuoltua. Kamalaa ja järkyttävää ja surullista se on ollut, mutta nyt melkein 3 kuukauden jälkeen, he voivat jo hieman paremmin. Surevat edelleen, mutta suru ei ole enää niin musertavaa kuin heti tiedon saatuaan.
En osaa sanoa muuta kuin että nyt tuntuu varmaan siltä kuin maailmassa ja elämässä ei olisi mitään järkeä, ja suru kuristaa ja ahdistaa niin henkisesti kuin fyysisesti. Mutta koita jaksaa vaan eteenpäin, ensin tunti kerrallaan, sitten päivä kerrallaan. Ajan kuluessa se pahin suru lievenee, vaikka nyt varmasti tuntuukin siltä ettei surusta voi edes selvitä.
Koita nukkua paljon, ja toisaalta aina kun jaksat niin liiku ja puuhastele, ja muista syödä. Tsemppiä ja voimia, toivottavasti sinulla on läheisiä joiden kanssa voit jutella.
jotta eläisimme sen, ei jotta ymmärtäisimme".
http://www.youtube.com/watch?v=XMbvcp480Y4&feature=related
Puhtaat purjeet:
”Kerran päättyvä on päivä viimeinen
silloin silmäni sulkea voin.
Kerran vierelläin on joukko hiljainen,
joka peittelee mun neilikoin.
Siihen asti mä kuitenkin taivallan
kuljen katsellen ihmeitä maan.
Joka päiväni Sulle mä tarkoitan
kunnes aikani on lopuillaan.
Annan toisten elää enkä kulje surun suolla.
Silmistäni en mä anna unelmien kuolla.
Silloin kun on hetki viimeinen,
olkoon purjeeni valkoinen.
Tämä maailma on meri myrskyinen
ole loistona luodoilla sen
Silloin kuoleman tullessa pelkää en,
olen silloinkin onnellinen.
Annan toisten elää enkä kulje surun suolla.
Silmistäni en mä anna unelmien kuolla.
Silloin kun on hetki viimeinen,
olkoon purjeesi valkoinen."
T. Koko Suomi24 ottaa osaa suruunne
ajattelen ja voimia toivotan. t. Yx äiti myös
mene päivä kerrallaan, blääh mitä kliseistä.
Jos voit niin yritä ajatella mitä positiivisia asioita poikasi kuolemaan voisi liittyä. Oma poikani kuoli äkillisesti ennalta arvaamatta vaikka sairasti vaikeaa sairautta ja kuoleman piti tulla vasta myöhemmin.
Ajattelin silloin että onneksi hänen ei tarvinnut tehdä sitä kuolemaa kuukausikaupalla vaan pääsi minuuteissa pois.
paljon en saa sanotuksi vieläkään.sekuntti kerrallaan menen eteenpäin ja onhan minulla vielä tyttöni ja poikani ikuisesti sydämmessämme.muistoja riittää loppuelämäksi.eilen laitoin ristin poikani kaulalle ,puhuin hänelle ja silitin pellavahiuksia joita kasvatti rastoja varten.minun kaunis poikani joka oli minulla lainassa 24 vuotta.maanantaina puen hänelle valkeat vaatteet.silitän vielä hiuksia ja painan suudelman poskelle.hän on jo kaukana,ei murhetta,vain levollisuus ja rauha.
Poikasi elää ikuisesti tavallaan.Hänen fyysinen olomuotonsa katoaa, mutta hänen henkensä on läsnä. Voit puhua hänelle ja ehkä joskus tunnet, että hän vastaakin. Me emme tiedä, tapaammeko vainajiamme. Voi olla.
Usein vainajien lähtiessä olen huomannut, että heistä jotain on lähtenyt, kuori on jäänyt. Mitä se jokin on, sitä mietin yhä.Missä se jonkin on kun se lähtee?
Kyllä sinulle on annettu raskas kuorma. Tuntuu kuitenkin, että osaat surra ja pukea tunteitasi sanoiksikin tällä vaikealla hetkellä.Hyvää on, että poikasi ei tarvitse surra sinun lähtöäsi.
Voimahali. Yritä kirjoittaa lisää. Kerro mitä tunnet.
Sinulle murheesi kantamiseen.Olin itse samassa tilanteessa noin kaksi vuotta sitten.Voin lohduttaa
Sinua, että kyllä oman lapsen menettämisestäkin selviää pikku hiljaa.Tosin unohtaa ei voi koskaan.Äidin sydämessä hän kulkee aina mukana.
Vieläkin havahdun joskus kuin unesta, että voiko tämä olla totta.Rakkaat muistot lohduttavat ja auttavat jaksamaan eteenpäin.
Kaikista kamalinta miltä musta tuntuu on oman lapsen kuolema. Kun se suru tulee vasta aikain päästä. Silloin ku olisin tarvinnu auttajaa niin kenestäkään ei ollu ku he aattelivat et ku kerran on sanonu et otan osaa se riittää, mut eihän tää näin mee. Mulla ainaki ikävä on joka päiväistä, välillä suurempi. Mutta ikinä en voi hyväksyä miksi näin kävi, minun poikani meni hirvikolarisa ja niin nuorena, mies vasta parhaassa iässä. Ja se mikä musta on vaikeinta ku kukaan ei halua enää puhua minun pojasta ku siitä on aikaa . Mulle kaikki on niinku se ois tapahtunu vadta äsken.
että en voi enää ikävästäni ja surustani puhua ihmisille, kun he luulevat, että asia on ohitettu jo aikoja sitten.Ei voi edes muistella jotain hauskaa
muistoa pojastani, kun ihmisten ilmeistä näkee kuinka vaivaantuneita he ovat..