Olen 23v ja kuolema on lähikuukausina alkanut pelottamaan mielettömästi. Jo lapsena usein sitä ajattelin, mutta nyt vasta olen huomannut, että minulla on kamala fobia kuolemaa kohtaan. Murehdin jo valmiiksi päivää kun äiti kuolee(olemme läheisiä,hän on auttanut todella vaikeina aikoina kun muut ovat hylänneet), ja etten enää ikinä voi puhua hänen kanssaan.Vielä enemmän olen alkanut murehtimaan omaa kuolemaani, se on typerää, tiedän sen, mutten voi sille mitään. Varsinkin iltaisin/öisin tulee asiaa ajateltua paljon, ja silloin tulee outo olo(jota en osaa kuvailla, tyhjä? ontto?), Mitkään lohduttelut eivät ole kenenkään suunnalta auttaneet(että synnytään uudestaan, päästään taivaaseen tms), osa minusta uskoo noihin juttuihin, ja osa taas ei. Ja vaikka osa minua uskoo, niin silti pelkään aivan liikaa. Koska mikäli nyt olisikin niin, että synnymme kuoleman jälkeen uudestaan, niin se en olisi enää minä, vaan joku muu, ja en muistaisi tätä elämääni(oudosti selitetty, mutta toivottavasti edes joku tajusi). En halua lakata olemasta, kokemasta maailmaa, kadota iäksi. Tiedän, että tällainen ajattelu tuskin on normaalia, ja että monet varmaan suosittelisivat hakemaan apua, mutta siinä se homma piileekin, ei ole olemassa mitään apua. Tokihan voisin hankkia jonkun "turruttavan" lääkityksen, mutta olisiko se sitten kuinka mukavaa elämisen kannalta olla jatkuvasti "turrutettuna"...
Kuolema pelottaa
aivan liikaa
9874
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mullakin on tapana ajatella liikaa. Pieni ihmisen pääni ei "sekoamatta" kestäisi liian isoja ajatuksia jatkuvasti, joten en ajattele liian isoja asioita pienenä ihmisenä. Mutta kiitän ja luotan Jumalaan. Ei sun ole pakko uskoa jälleensyntymisiin, vaan valinnanvapuateen. Taivaassa vasta onkin oma itsensä.
Joskus on tyhjä olo, silloin on parasta keskittyä kivoihin asioihin ja tekemisiin. Ja jos joskus löytää ystäviä, joihin luottaa.
Toki olen ajatellut asioita joita olen kestänyt ajatella, ja joitain vastauksia saanut ja järkeillytkin. Se mikä tuntuu oikealta sydämessä ja hyvältäkin.
Mutta silti, ihminen miettii kysymyksiä -miksi miten milloin ja maapallo pyörii niin ja niinpaljon siinä ajassa. Sun ikäisillä on tapana miettiä vielä enemmän, koska maailmankuvaa kehittää.. ja ajatukset pitää ajatella.
Huomasin juuri olevani yksi törppö ihminen, jonka pitää kehittyä lisää. :) Ja nyt menen nukkumaan. En tosin niinkuin pienenä, jolloin yöllä hereillä ollessani luulin olevani maailman ainoa ihminen -joka valvoo ypöyksin. Ja yksinäisyyden tunne oli valtava. Nykyään tiedän että ihmisiä on hereillä eri aikoina, ja maapallon toisellapuolella on päivä =)
Kolmeakymmentä lähestyn. Jatketaan elämän tutkimista niinkuin se kivalle tuntuu ja positiiviselle, liian vaikeiden asioiden ajattelun jätän pienenä ihmisenä muille=) Ja mitään negatiivisia juttuja ei ole pakko uskoa mitä joku tuolta syöttää.
Voisin filosofoida vielä tähän, mutta kello on jo liikaa.
Kolkuttavalle avataan -vai miten se meni. Ehkä positiivisia asioita vielä ilmenee -kun kuulostelet. Oletko muuten huomannut ihmisen olevan monimuotoinen ja kaunis, emme muistuta ameebaa esim.?
Oletko kuullut kliseisen sanonnan: "Kuolemanpelko on itse asiassa elämänpelkoa"? Ja menettämisen pelkoa. Ja vielä yksi klisee: "Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse". Näitä on ihan hyvä pohtia, jos yksin menee metsään, jonkun kokeneen ihmisen kanssa. Psykoterapeuttikin osaa hakea syyn tähän pelkoosi. Pelko ei katoa piiloutumalla, vain sen kohtaamalla. Mutta sopivina annoksina. Koita välillä rentoutua parhaaksi kokemallasi tavalla. vaikka liikkumalla luonnossa, rentouttavaa musiikkia kuunnellen tai hieronnassa. Mikä sinulle parhaiten sopii. Koita tuntea elämä itsessäsi ja ympärilläsi mahdollisen vahvana. Yritä nauttia kaikesta siitä, mitä todella arvostat ja rakastat. Hetki kerrallaan. Itse olen käynyt läpi melkoisen sairausvyyhdin ja mm. paniikkihäiriöt valtasivat elämäni noin sinun ikäisenäsi. Söin vaivaan masennuslääkettä jonkin aikaa ja rauhottavia tarvittaessa. Pelkäsin elämää ja kuolemaa yhtäaikaa. Siinä on vaikea olla välissä :). Terapiasta on todella hyötyä, kun itse on umpikujassa ajatuksineen. Objektiivinen, ulkopuolinen näkemys tilanteestasi on aivan erilainen, kuin miten itse itsesi näet ja koet.
Ite aattelen, että kuolleena ei vaan ole yhtään mitään. Vähän ku uni, jota ei muista. Eihän sillon oo ollu yhtään paha olla? Tai jos on joskus ollu tajuton, ei oo yhtään mitään. Ei se oo mitään pahaa. Se, ettei halua kuolla, tarkottaa tietty että haluaa elää, ja siks pitäski elää täysillä!
Tietty toisten kuolema on eri asia, ku siihen liittyy ikävä ja muistot ja kaikki jossittelut. Mutta jossain joskus oli jotain tällasta: Läheisen kuolemaa ei pidä surra, vaan olla ilonen siitä, että sai tuntea tän ihmisen. Pitäis ajatella, että oisko ollu parempi, ettei tätä henkilöö ois ikinä ollukaan olemassa. Ku tavallaan ei kellään oo mitää aikatakuuta, jokainen voi kuolla ihan millon vaan. Täyty olla ilonen, että rakkaat ihmiset saa/sai elää näinkin kauan ja että on saanu olla niiden kanssa.
On välillä hirveetä kuolemanpelkoa, ollut vuosikausia välillä sen on pystyny työntämään ajatuksista pois, välillä ajatukset ei jätä rauhaan varsinkin nämä kaksi viime päivää on ollu helvetistä, en jaksais miettiä enää mitään....
Mutta mulla on myös ongelmaan ratkaisu: Puhu jollekin, jos ei ole ketään luotettavaa kuuntelijaa niin mene vaikka terapiaan, mutta nämä asiat ei katoa hautomalla niitä oman pään sisällä, Voimia sinulle!
Joskus sitä miettii, että ovatko kaikki pelkkiä ateisteja palstoilla?
Aivan kun olisit kuvaillut minua. Itse ajattelen kuolemaa kokoajan. Ennen en ajatellut, mutta kesän aikana kuoli monta nuorta tuttuani tapaturmaisesti ja se sai minut pohtimaan elämän lyhyyttä ja sitä kuinka jokainen päivä voi olla viimeinen. Tähän päivään mennessä tästä on kehittynyt jo sairaalloista, ajattelen kokoajan kuolemaa ja minulle on puhjennut paniikkihäiriö, luultavasti tästä ainaisesta stressaamisesta johtuen. En enää suhtaudu normaalisti mihinkään, heti jos huimaa vähän tai on vähän esim. kuumetta, olen aivan varma että minulla on jokin kuolettava tauti tai vastaavaa. Tiedän että tämä on typerää ja haluaisin elää normaalisti stressaamatta kokoajan, mutta en voi. Olen vasta 19 ja en haluaisi koko loppuelämääni pelätä ja olla ahdistunut. Meillä on suvussa myöskin vakavia tauteja, isän puolelta sydänsairaus johon myös isäni on kuollut ja äidin puolelta rintasyöpä, molemmat periytyviä. Tämäkin lisää stressiä. Pitäisikö hakeutua jo hoitoon?
Ihmisen elämähän on täällä hiuskarvan varassa, se on totta, mutta meidän ihmisten täytyy niinkuin pienten lasten luottaa siihen, että elämä kantaa ja että joku huolehtii meistä. Niinkuin pikkulapsi hyppää äidin/isän syliin ja luottaa siihen, että he ottavat vastaan, samoin me voimme joka hetki luottavaisesti elää ja ajatella, että joku huolehtii. Eikä se tarkoita suinkaan sitä, että itse uhmaisimme kohtaloamme, vaan voimme elää aivan normaalisti.
Raamatussa sanotaan, että "meidän päivämme olivat kaikki Hänen tiedossaan jo, ennenkuin yksikään niistä oli tullut." Itse uskon siihen. Hän tietää, milloin kuolinhetkemme koittaa ja auttaa varmaan silloin meitä siinä.
Vaikka et olisi kristittykään, niin voit luottaa siihen, että elämä kantaa. Sinä olet turvassa. Kaikella on aikansa. Jos tämä ajattelu ei sinua auta, hae apua pelkoosi.
Mulla on ihan sama juttu. Oon pienestä asti pelännyt kuolemaa ja joskus lapsena jopa itkin tuntikausia sängyssäni, koska pelkäsin niin. Kun ajattelen, että tää kaikki vaan loppuu joskus kammottava ahdistus valtaa mut. Tulee just sellainen ontto ja tyhjä tunne. Olen kuitenkin selvinnyt tästä sillä etten vain ajattele kuolemaa. Välillä se tietenkin nousee mieleen, mutta silloin vain työnnän sen pakolla pois mielestäni.
Luunen, että tähän pelkoon on varmaan vaikuttanut se etten usko kuoleman jälkeiseen elämään. Välillä mietin olisiko ollut parempi, että mut olisi kasvatettu uskomaan. Nyt sille ei kuitenkaan voi mitään sillä olen ateisti päästä varpaisiin. Olen kuitenkin ajatellut kertoa lapsilleni, että on olemassa jonkinlaista kuoleman jälkestä elämää. En halua, että he joutuvat kokemaan samallaista kuoleman pelkoa lapsuudessaan.