Lapseni kuolivat viime maanantaina synnytyksen jälkeen, molemmat elivät vain muutamia tunteja. Se järkytti minua varmaan eniten, tai siis minä sain nähdä vauvat elävinä, pitää sylissä. Ja sitten he kuolivat molemmat syliini, se on jotain, ei siihen ole sanoja, kun en vain jaksaisi, kaikki valuu pois, tuntuu, että itsekin kuolen. Kuten joku joskus sanoi:
tuli koko loppuelämän mittainen mieletön ikävä.
En tiedä miten jaksaa...
Kaiken huipuksi nyt koko suku on sitä mieltä, että "mitä minä itken, synnytys sujui hyvin huonosti ja molemmat olisivat jääneet kehitysvammaisiksi", toki kukaan ei sano suoraan mitään mutta se paistaa läpi, lohduttelu on jotain niin väkinäistä, pakkopullaa. Tämä on jotain mitä en olisi ikinä uskonut, tai siis vielä viime viikolla olin onnellinen odottava äiti, nyt ei tule loppua tästä itkusta.
Minä en jaksaisi tätä, en nyt, kaikki murenee, en todellakaan, todellakaan tajua miksi edes kirjoitan tänne. Tästä tuli nyt jotain ihan käsittämätöntä tekstiä, mutta kuten sanoin, niin on pakko saada purkautua...
tuli koko loppuelämän mittainen mieletön ikävä.
En tiedä miten jaksaa...
Kaiken huipuksi nyt koko suku on sitä mieltä, että "mitä minä itken, synnytys sujui hyvin huonosti ja molemmat olisivat jääneet kehitysvammaisiksi", toki kukaan ei sano suoraan mitään mutta se paistaa läpi, lohduttelu on jotain niin väkinäistä, pakkopullaa. Tämä on jotain mitä en olisi ikinä uskonut, tai siis vielä viime viikolla olin onnellinen odottava äiti, nyt ei tule loppua tästä itkusta.
Minä en jaksaisi tätä, en nyt, kaikki murenee, en todellakaan, todellakaan tajua miksi edes kirjoitan tänne. Tästä tuli nyt jotain ihan käsittämätöntä tekstiä, mutta kuten sanoin, niin on pakko saada purkautua...
Vastaukset 18
Vanhimmat
saa käytyä läpi kertomalla siitä. Olet joutunut kokemaa yhden kauheimmista asioista mitä voi kohdata ja vielä kaksi yhtäaikaa. Voimia kohdata kaikki ne tunteet mitä on vielä tulossa.
voimia ja suuri halaus. niitä todellakin tulet jatkossa tarvitsemaan
Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan mitään tuonkaltaista. Voimia ja jaksamista sinulle.
Hae heti kun pystyt psykologista apua,kuolemasta sanotaan, että pahin kuoleman suru on se, että näki lapsensa elävänä vain vähän aikaa tai että he syntyivät kuolleena.Tarvitset apua tuskaasi, se ei häviä, mutta aikanaan opit kestämään sitä.Ikävä jää, kuten kerroitkin.
Otan osaa valtavaan suruusi, älä välitä sukulaisten puheista, eivät he voi koskaan ymmärtää.Lapsesi ovat nyt taivaassa, näet heidät vielä ja saat lopulta olla ikuisesti heidän kanssaan.
Ennen vanhaan, hänen nuoruudessaan, kun äitinsä teki lapsen ja se kuoli (niinkuin niitä paljon kuolikin) niin se kastettiin ja haudattiin. Monesti kävi niin, että seuraava lapsi sai saman nimen kuin mitä aiempi lapsi oli saanut, mutta oli kuollut. Aika erikoista. Mutta näin on ollut ennen lapsia on tehty ja niitä on kuollutkin. Pakko on ollut selvitä. Tuo nimijuttu on kyllä erikoista.
Mutta voisko ajatella että jos joskus saat vielä lapsen tai lapsia niin tiedän että se auttaa sinua eteenpäin ja jaksamaan.
No missä tällänen käytäntö on ollut?- olis hirveetä jos olisi saanu kuolleen sisaren nimen..ei kait se kirkonkirjojenkaan mukaan ole mahdollista? no varmaan on kuollut ja paljon.. ennen aikaan eihän niitä sairaaloita ollut saatikka mitään.. saunassa tehtiin ja silleen mutta, on nykyään outoa tuokin ettei syntyviä lapsia yritettäisi kaiken jären mukaan hoitaa jossain tehohoidossa kun ANNETAAN KUOLLA? SYLIIN ? MIKSIKÄHÄN TÄLLÄISTA ON VOINU NYKY- AIKANA SATTUA EDES..vähän omituinen juttu?kaikkensa se sairaala väki yleensä tekee hengen säilymiseksi onko syyllistytty virka virheeseen!!!
Minulla on sukukirja omasta isänpuolen suvusta vuodesta 1730 alkaen ja siellä on paljon näitä tapauksia että samaa nimeä on käytetty jos lapsi on kuollut vauvana. Kyllä se nykyihmistä kummastuttaa mutta silloin lapsen kuolema oli hyvin tavallinen tapahtuma. Olen miettinyt miten on mahdollista kestää useammankin lapsensa kuolema. Minulle se olisi varmaan kuolema itsellenikin. Kaikkein eniten maailmassa rakastan lapsiani. Otan osaa lapsensa mennettäneen suruun. Eräs ystäväni menetti lapsensa tämän ollessa neljä vuotias. Hän sanoi että kaikki kyselevät koko ajan että miten ihmeessä voit kestää tuollaisen asian. Hänen on pakko, hän ei pääse siitä mihinkään, ei ole mitään vaihtoehtoa. On vain kestettävä, on vain elettävä. Voimiakaikille samassa tilanteessa oleville!
nimimerkki "ikinä samaa nimeä"
Kyseessä ei ole virka virhe sillä tilanne todella oli toivoton, halusin vain nyt oikaista tämän asian, sillä sairaalaan henkilökunta oli aivan ihanaa....
Jos tilanne on todettu toivottomaksi, niin kyllä silloin on paras kuolla turvallisessa ja tutussa sylissä, kuin hoitopöydällä. Uskon vakaasti, että lasten selviämisen eteen on tehty kaikki mitä on ollut tehtävissä. Lasten kuolema on varmasti kamalinta mitä voi kokea, voimia sinulle joka menetit vauvasi.
itkemään.
Hei,minä synnytin 5 vuotta sitten kuolleen lapsen.Tähän suruun on eniten auttanut vertaistuki,eli toisten samassa tilanteessa olleiden kanssa keskustelu/kirjoittaminen.
Laita googleen enkelivauva,löydät lapsensa menettäneiden vanhempien sivut.
Ihmiset,jotka eivät ole tätä surua kokeneet,eivät ymmärrä sinun tuskaasi.
Älä jää yksin,vaan hae apua.Taival on pitkä,ja vaikka fraasilta kuullostaakin,niin ajan kanssa helpottaa.Sinä saat surra ja itkeä ja käydä asioita läpi,mutta tarvitset siihen kanssakulkijan.
Paljon halauksia sinulle ja voimia,toivoo enkelivauvan äiti.
Sinulle Ymmärrän että tuskasi on todella syvä Olen itse menettänyt keskenmenossa lapseni ja nyt viime keväänä kauan odotettu esikoiseni 20v ajoi kolarin ja menehtyi saamiinsa vammoihin
Rakas ystävä sanot nimimerkissä en itke en itke en itke Itke silti se puhdistaa tunteitasi Minäkään en heti kyennyt itkemään olin niin shokissa
Oikeastaan nyt kun alkaa olla vuosi poikani kuolemasta tajuan että hän on poissa ja juuri tässä tapasin ystävän viikonvaihteessa ja jostakin tuli se vapauttava itku joka jotenkin käänsi raiteet toiseen suuntaan Suren ja kaipaan edelleen yhtä paljon mutta jotenkin siihen liittyy nyt jälleennäkemisen toivo Ei tämä ole mitään uskovaisen "höpinää" vaan ihan oikeasti tajusin ettei mikään ole lopullista Voimahalaus sinulle vielä Pidä yhteyttä vain ihmisiin jotka todella välittävät ja hae tarvittaessa ammattiapua Eikö ne sairaalassa tarjonneet sinulle sitä?
Mennä terapeutille juttelemaan, tai siis kun tuntuu, että oma järki jo horjuu.
Mitään sopivaa keskusteluryhmää, missä saisi purkaa tuntojaan täälläpäin ei valitettavasti ole.
Kiitos teille kaikille neuvoista ja lohdutuksesta.
menetin 21v. poikani kaksi ja puoli viikkoa sitten äkillisesti,rytmihäiriön aiheuttamaan kammiovärinään.olen itkenyt,puhunut,nyt jo syön ja nukunkin,lapsi on haudattu mutta tyhjä olo ja suunnaton ikävä ei jätä.tulee hetkiä,jolloin nauran ja olen ns.normaali mutta outu tyhjyys on koko ajan läsnä.odotan soittoa,autoa pihaan,kuulen pojan naurua,sanoja...joku sanoi että hautajaisten jälkeen helpottaa,mutta ei se niin käynyt;ikävä kasvaa kokoajan.lehti-ilmoitus,kauniit lauseet haudalla,kukat-tuntuu että ei ne ole mietä varten vaan kaikki on jotain väärinkäsitystä ja kuitenkin olin itse paikalla elvyttämäss.tunnen myös,että ammatti-ihmisen apu tulee olemaan välttämätöntä,vertaistukea en ole vielä löytänyt.suru muuttaa ihmistä,koita jaksaa vaikka se tuntuu vaikealle, tiedän sen.
Siinä ettei itku auta tarpeeksi.
Ammattiapu on ollut minulle siinä mielessä välttämätöntä, että olen saanut käydä lasteni kuolemaa läpi, sukulaisten ja ystävien kanssa en ole pystynyt, kun asenne on tämä:
"Juu juu, ikävää, mutta kyllähän ne kuolla joutui".....
Vielä minulle ei ole tullut hetkeä jolloin olisin ollut ns.normaali....
Vain tänä aamuna minulla oli hyvä olo, olin nähnyt unta, jossa minulla oli lapseni elossa ja heijasin toista sylissä.
Ja vaikka siinä unessa ei tapahtunut mitään muuta, siinä oli kaikki mitä minä ikinä tässä elämässä haluan.
Aamulla se hetki, jona en muistanut totuutta oli elämäni tähtihetkiä.
Kuitenkin minä olen siinä mielessä onnekas, että sain vielä unessa hyvästellä, kuitenkin minä tiedän, että minä varmaan tulen näkemään monta kertaa unia, joissa minulla on kaksi lasta ja aamulla minulla on vain itkua jäljellä.
Tuntuu ettei tätä enää jaksa.....
Piti mennä tänään töihin ensimmäistä kertaa pojan poismenon jälkeen.Eilinen, äitienpäivä,vei kuitenkin voimat niin että ei töihin menemisestä tullut mitään.Silmät taas turvoksissa ja väsyttää kaikki.Onneksi nuorimmaiseni,14v. tytär nukkui vieressä ja on kuitenkin syitä, jonka takia elää.Todella, ilon hetket on vähissä.Kunpa tulisi vielä päivä,että vois tuntea itsensä normaaliksi,naiseksi,silmät ei tuntuis liian isoilta...
En olisi ikinä uskonut miten se äitienpäivä voi sillä tavoin repiä sielua rikki.....
Se on pirullinen päivä, jonka aikana minä itkin silmät päästäni, kun se itku ei edes tuonut helpotusta.
ja minullakaan ei nyt kovin kauaa ole kun pitäisi töihin mennä.....
Saa selitellä työkavereille mitä taphtui, elleivät sitten ole muualta kuulleet......
Mutta voimia sinulle.....
Hei!
Kirjoitit pienten lastesi kuolemasta. Se on hirvein asia maailmassa mitä voi kokea, oman lapsen kuolema.
Olen itse kokenut sen. Poikani oli 30 viime syksynä, kun hän joutui ammutuksi. Ehdin onneksi sairaalaan pitämään kädestä ennen loppua.
Se oli niin järkyttävä kokemus, etten ole siitä selvinnyt. Välillä olen sairaslomalla joskus koitan olla töissä.
Oli tosi tuskallista katsella oman lapsen kuolemaa, häntä oli ammuttu päähän ja mitään ei ollut tehtävissä.
Lääkärit ja hoitajat yrittivät kaikkensa. Huusin siellä sairaalassa suoraa huutoa. Se oli kestämätöntä.
En muista viime talvesta oikeastaan mitään. Käyn vain jatkuvasti haudalla. Enkä voi vieläkään uskoa, että asia on tosi.
Joka kerta kun luen hautakiven kirjoitusta, tuntuu kuin pakahtuisin siihen paikkaan. Ajattelin, että kaivan hänet sieltä ylös ja kaikki järjestyy.
Järki sanoo, ettei ole paluuta. Siitä olen yrittänyt olla onnellinen, että välillämme kaikki oli hyvin ja poikani tiesi kuinka rakas hän minulle oli.
Ajattelen, että mikä tarkoitus kaikella on? Miksi?
Olisin halunnut pitää hänet vielä pitkään, mutta sitä ei minulle suotu.
Toisten kärsimykset ei yhtään lohduta, kun se sattuu omalle kohdalle.
Siitä olen kiitollinen kun sain pitää häntä viimeisillä hetkillä kädestä ja uskon, että hän sen jotenkin vaistosi.
Toivon Sinulle jaksamista. koville se ottaa, mutta yritä hakea apua asiantuntijalta, kaikki apu on nyt Sinulle tärkeää.