Ihmiset ovat äärimmäisen uteliaita. Niinkuin minäkin. Kaikki tieto otataan mieluusti vastaan mitä tällaisesta suuronnettomuudessa (Espanjan bussiturma) tiedoitusvälineet vain jakavat.
Toki sitä alkuun kauhistuu ja tulee vähän paha olokin, mutta ei se mitään surua ole, sellaista joka jäytäisi sisimmässä pitkään. Ei sinne päinkään. Ilman muuta olen pahoillani kuolleiden, loukkaantuneiden ja kaikkien heidän omaistensa puolesta, mutta tosi asia taitaa olla, että jos en heitä tunne, ei minulla ole muuta tunnetta kuin uteliaisuus.
Mitä se on tämä tällainen julkinen suru, jonka johdosta heti ollaan viimeseen asti hyysäämässä asianosaisia. Jos yksi ihminen loukkaantuu vakavasti tai kuolee, ei silloin olla heti ojentelemassa auttavia käsiä joka suunnalta ja tarjota kaikenlaista avustusta asiaan. Miksi ei?
Kuinka monta ihmistä pitää loukkaantua tai kuolla, että tällainen höveliäisyyden raja ylittyy? Entä jos onnettomuus ei tapahdukaan ulkomailla vaan kotimaassa? Entä jos se ei ole ollenkaan onnettomuus, vaan esim. vakava väkivallanteko? Mikä tekee näistä niin eriarvoisia surun ja hädän suhteen? Ihmiset kärsivät yhtälailla.
Toki uhrit ja omaiset Espanjan tapauksessakin tarvitsevat apua, mutta eikö sitä pitäisi saada ihan kotikutoisessa yhdelle ihmiselle sattuvassa onnettomuudessa tai väkivallanteossakin yhtä lailla?
Ihmettelenpä vain.
Toki sitä alkuun kauhistuu ja tulee vähän paha olokin, mutta ei se mitään surua ole, sellaista joka jäytäisi sisimmässä pitkään. Ei sinne päinkään. Ilman muuta olen pahoillani kuolleiden, loukkaantuneiden ja kaikkien heidän omaistensa puolesta, mutta tosi asia taitaa olla, että jos en heitä tunne, ei minulla ole muuta tunnetta kuin uteliaisuus.
Mitä se on tämä tällainen julkinen suru, jonka johdosta heti ollaan viimeseen asti hyysäämässä asianosaisia. Jos yksi ihminen loukkaantuu vakavasti tai kuolee, ei silloin olla heti ojentelemassa auttavia käsiä joka suunnalta ja tarjota kaikenlaista avustusta asiaan. Miksi ei?
Kuinka monta ihmistä pitää loukkaantua tai kuolla, että tällainen höveliäisyyden raja ylittyy? Entä jos onnettomuus ei tapahdukaan ulkomailla vaan kotimaassa? Entä jos se ei ole ollenkaan onnettomuus, vaan esim. vakava väkivallanteko? Mikä tekee näistä niin eriarvoisia surun ja hädän suhteen? Ihmiset kärsivät yhtälailla.
Toki uhrit ja omaiset Espanjan tapauksessakin tarvitsevat apua, mutta eikö sitä pitäisi saada ihan kotikutoisessa yhdelle ihmiselle sattuvassa onnettomuudessa tai väkivallanteossakin yhtä lailla?
Ihmettelenpä vain.
Vastaukset 3
Vanhimmat
sanot juuri kuten asia on ,ei ketään kiinnosta jos yksittäinen ihminen epätoivossaan riistää hengen itselltään mutta jos vaikka pari viatonta lasta menee siinä sivussa niin johan on lööppejä ja me ostetaan iltapäivälehtiä.Tämä julkinen suru on asia joka on meille myyty ulkoa kuin me emme itse muka tajuaisi mikä on surtava asia ja mikä ei,tuskimpa Dianan kuolemakaan suomessa kenenkään joka päiväistä elämää oikeasti hetkautti vaan oikealla markkinoinnilla satiin omakin avokki kyynelehtimään asian vuoksi.Konginkankaalla kuoli huomattavasti enemmän ihmisiä ja senkin jälkeen kuljetusliikkeen edunvalvojat kyseenalaistivat sen ettei ole mitään väärää siinä että rekkakuskit ajavat liian pitkiä työvuoroja liian raskailla kuormilla ,eikä kukaan reagoi kyseisiin kommentteihin millään tavoin.Katastrofi tilanteissa on medialle aina sitä parempi mitä enemmän uhreissa on lapsia ja naisia se nähtiin tänäkin maanantai aamuna lehdissä,tämä myy ja me ostamme ja kauhistelemme.Koti maassakin on tuskaa ihan tarpeeksi arkipäivän elämässä mutta ei se ketään kiinnosta koska sillä ei voi tehdä rahaa,Malagan uhrit ja heidän omaiset ovat oikeutettuja saamaan kaiken sen tuen mitä meidän yhteiskunta on valmis antamaan mutta jotenkin tuntuu että tällaisilla asioilla mässäily vie huomion yhteiskuntamme jokapäiväisistä epäkohdista.
No, kyllä sitä apua annetaan ihan yksittäisissäkin tragedioissa. Siitä ei vaan kirjoiteta iltalehtien etusivulla.
apua ei oltu tarjoamassa mistään, eikä sitä saanut vaikka yritti jotain kyselläkin. Vaikka kriisistä selvittiinkin sitten ajan kanssa ominpäin, valtionkonttori ja vakuutusoikeus ryppyilevät aivan yksinkertaisessa ja yksiselitteisessä asiassa. Korvauksia ei tipu ennenkuin jaksaa käydä läpi kymmenen vuoden valituskierteen. Valtio on näissä asioissa niin köyhä...