Juuri 10minuuttia sitten äitini koputti oveen ja kertoi isäni kuolleen. Isä sairasti pitkään vakavaa kuolemaan johtavaa tautia, joten asia ei tullut suurena yllätyksenä. Vuoden 2006 kesällä hänellä todettiin lihassairaus, joka surkastuttaisi kaikki tahdonalaiset lihakset vähitellen, ja tautiin kuolisi lopulta tukehtumalla.
Kaksi vuotta katselin, kun isäni heikkeni ja heikkeni. Ensin hän vain ontui ja kävely oli vaikeaa, jo puolen vuoden jälkeen hän ei pystynyt ajamaan, sitten jouduimme auttamaan häntä portaat ylös. Sitten häntä tarvitsi syöttää. Ja viimekesän lopulta emme pystyneet enää hoitamaan häntä kotona, koska hän olisi tarvinnut ympäri vuorokautista hoitoa, hänet vietiin erääseen vammautuneiden hoitokotiin. Kävimme välillä katsomassa häntä, mutta tuntuu että kävimme liian harvoin.. Ja Viime lauantaina, kun kävimme häntä katsomassa hänen puheestaan sai enää juuri ja juuri selvää.
Teki pahaa katsoa, kun oma isä heikkeni, ja tiesin että pian hän tulisi kuolemaan.
Nyt on jotenkin tyhjä tunne, ei surullinen, ei haikea, vain tyhjää. Mitä teen nyt? Menenkö huomenna kouluun? Jatkanko elämää normaalisti? Kerronko ystävilleni isäni kuolemasta? He eivät edes tiedä, että hän olisi sairastanu, en ole jotenkin pystynyt siitä heille kertomaan.. Edes isäni ei ole kyennyt kertomaan monille läheisilleen sairaudestaan, hän ei vain pystynyt tai halunnut, ehkä hän häpesi sairauttaan. Hänen äitinsä ei tiedä vieläkään hänen edes hänen sairaudestaa.
En tiedä miksi kirjoitin tänne, ehkä vain selkeyttääkseni ajatuksiani.
Mutta älkää laittako yhtään "voimia" tai "jumalan siunausta" -kommentteja, niistä tulee vain paha mieli..
Kaksi vuotta katselin, kun isäni heikkeni ja heikkeni. Ensin hän vain ontui ja kävely oli vaikeaa, jo puolen vuoden jälkeen hän ei pystynyt ajamaan, sitten jouduimme auttamaan häntä portaat ylös. Sitten häntä tarvitsi syöttää. Ja viimekesän lopulta emme pystyneet enää hoitamaan häntä kotona, koska hän olisi tarvinnut ympäri vuorokautista hoitoa, hänet vietiin erääseen vammautuneiden hoitokotiin. Kävimme välillä katsomassa häntä, mutta tuntuu että kävimme liian harvoin.. Ja Viime lauantaina, kun kävimme häntä katsomassa hänen puheestaan sai enää juuri ja juuri selvää.
Teki pahaa katsoa, kun oma isä heikkeni, ja tiesin että pian hän tulisi kuolemaan.
Nyt on jotenkin tyhjä tunne, ei surullinen, ei haikea, vain tyhjää. Mitä teen nyt? Menenkö huomenna kouluun? Jatkanko elämää normaalisti? Kerronko ystävilleni isäni kuolemasta? He eivät edes tiedä, että hän olisi sairastanu, en ole jotenkin pystynyt siitä heille kertomaan.. Edes isäni ei ole kyennyt kertomaan monille läheisilleen sairaudestaan, hän ei vain pystynyt tai halunnut, ehkä hän häpesi sairauttaan. Hänen äitinsä ei tiedä vieläkään hänen edes hänen sairaudestaa.
En tiedä miksi kirjoitin tänne, ehkä vain selkeyttääkseni ajatuksiani.
Mutta älkää laittako yhtään "voimia" tai "jumalan siunausta" -kommentteja, niistä tulee vain paha mieli..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Puutunut olo kuuluu asiaan. Ne tunteet tulee sieltä kyllä.
Et mene kouluun huomenna.
Jatkat elämää "normaalisti" eli muistat, syödä, nukkua ja liikkua.
Kerrot tottakai kavereillesi.
Itket ja suret menetystäsi. On kauheaa joutua seuraamaan rakkaan hiipumista (se on rankempaa kuin äkillisesti kuolleen menettäminen), joten sinulle on takuu varmasti kertynyt sinne hyvinkin paljon tunteita, joita et varmaan ole saanut näyttää ja ehkä jopa tuntea.
Valitset sen taidemuodon, jolla ilmaiset itseäsi parhaiten ja ilmaise nykyhetken tuntemuksiasi. Musiikin kuuntelu, soittaminen, piirtäminen, maalaaminen, kirjoittaminen, tanssiminen, laulaminen. Ihan mitä vaan, mutta tee.
että sain kuulla isän kuolemasta aamulla, kun olin lähdössä töihin. Menin töihin, mutta eihän siitä mitään tullut. Oli tosi raskas päivä töissä. Ja jos on töissä/koulussa, siellä sinulta odotetaan normaalia jaksamista. Siispä: Älä mene kouluun!
Isäni sairasti pitkäaikaisesti ja kuihtui vähitellen pois. Olen itse aikuinen ja olen kokenut jo monta menetystä, mutta tämä oli pahin. Itku tulee silloin kun on tullakseen, yleensä kun on yksin. Sitä muistelee rakkaitaan ja elettyä aikaa heidän kanssaan.
Nyt sinulla on tuore suru. Elät hetken kerrallaan. Mutta siihen kaikkeen saa voimaa. Tulet sen huomaamaan.
Älä mene huomenna kouluun mutta älä myöskään jätä liian pitkäksi aikaa menemättä. Eka päivä on se vaikein, mutta tärkeää on saada tavallisesta päivärytmistä kiinni.
Syöminen ja ulkoilu on tärkeää ... ja muistelu itkuineen.
Jos et pysty kertomaan itse niin laita vaikka viesti läheisimmälle ystävälle.
"On kauheaa joutua seuraamaan rakkaan hiipumista (se on rankempaa kuin äkillisesti kuolleen menettäminen),"
Minä taas sanoisin juuri päin vastoin. Menetin isoisäni viime syksynä, hän kuoli hiljaa hiipumalla ja kuolemansa oli enemmänkin helpotus. Kaikki tiesi ettei hän olisi halunnut maata sairaalasängyssä enää pidempään ja toivoi jo kuolemaa. Kuolemaan myös ehti totutella jonkin verran jo etukäteen. Tottakai kun viesti kuolemasta tuli olin aivan sekaisin surusta, isoisäni oli minulle hyvin läheinen. Mutta suru haihtui nopeasti muistoiksi, ja olin lopunkaiken iloinen että hän sai rauhan.
Nyt keväällä menetin veljeni aivan yllättäen. En usko että ikinä selviän tästä surusta, aivot ei vaan osaa käsitellä asiaa että ihminen joka oli äsken tässä terveenä, on nyt kuollut. Mitenkään tähän ei ehtinyt valmistautua, eikä tätä voi uskoa todeksi.
Mutta oli se kuolintapa mikä tahansa ja yllätys tahi ei, niin suru siitä kuitenkin seuraa. Pitää vaan antaa itsellensä aikaa ja tilaa surra se suru pois. Joissain tilanteissa se kestää kauemmin, joissain ei niin kauan, ja joissain se ei lopu ikinä.
13 vuotta sitten, hänkin pitkäaikaisen sairauden murtamana. Kuolema tuli helpotuksena meille lähiomaisille ja varmasti hänelle itselleenkin, koska hän oli saanut aivoinfarktin muutama vuosi aikaisemmin, menettänyt ensin puhe- sitten liikuntakyvyn.
Viimeisen viikon hän makasi tiedottomana sängyssä ja hänen jalkansa ja kätensä olivat jo mustuneet, siis kuoliossa. Näin isästäni aina silloin tällöin unia, joissa hän oli entisissä voimissaan. Herättyä tuli aina kova ikävä ja sitä toivoi, että hän eläisi vielä.
Vaikka isäni jäi minulle aika kaukaiseksi, olen häntä kaivannut ihan näihin vuosiin saakka. Isä on aina isä, etäisenäkin.
löytää joku henkilö, jonka kanssa voit jutella isäsi kuolemasta, ja myös siitä ajasta jonka hän sairasti, kyllä sinä pikkuhiljaa hyväksyt tapahtuneen, ja pystyt jatkamaan koulua ja elämääsi. Haluan toivottaa sinulle, kaikesta huolimatta hyvää kevään jatkoa, mielestäni tämä on juuri oikea paikka tulla keskustelemaan, usein aivan vieraiden ihmisten kommentit lohduttavat.
Äitini kuoli äskettäin. Tiedän tasan miltä sinusta tuntuu. Äidilläni oli päässä kasvain ja sen kanssa taisteltiin kolmisen vuotta. Muisti heikkeni, liikkuminen kävi aina vain heikommaksi ja heikommaksi ja viimeinen joulu v. 07 yhdessä kesti noin 3 tuntia, sairaalasta kotiin syömään ja hiukka lepäämään sohvalle ja sit takas. Olin viimeinen joka näki äidin elossa. Vaikka äiti ei enää mua nähnyt kun näkökin oli jo mennyt tiedän että se kuuli kun sanoin sille että rakastan sitä aina ja ikuisesti. Tiedän että tämä on todella raskasta aikaa sinulle ja pidä huilitaukoa jos yhtään tuntuu siltä. Koulustakin varmasti saa semmoista kun kertoo tilanteen. Minä en aluksi pitänyt ja se kostautui. Ihmistä ei ole luotu kestämään läheisen menetystä. On täysin normaalia surra. Jokainen tietysti suree omalla tavallaan mutta minä ainakin kuvittelin että en tarvitse juttukaveria. Ei se menny sitte niin kuitenkaan. On vaikeaa antaa sulle mitään neuvoja koska en itsekkään niitä kuunnellut tai halunnut mutta sen sanon että älä anna periksi. Isäsi ei varmasti olisi halunnut että hajotat itsesi täysin tässä tilanteessa. Tiedän että tuska ja kaipaus on sanoinkuvaamattoman kova. Eikä se koskaan poistu. Mutta sen kanssa oppii elämään ja se rakkaus säilyy aina. Koita pärjätä.
tyhjältä, kurjalta, turralta, mikään ei huvita, kaikki ilo on kadonnut elämästä, näin minusta tuntui viime Marraskuussa ja Jokelan tragedia oli just silloin tapahtunut( ollollani ei ollut asian kanssa mitään tekemistä) Aloitit oman suru prosessisi jo 2 vuotta sitten, nyt yksi vaihe tuli päätökseen ja aloitat toisen, isäsi sairautta, hänen hiipumistaan ei voi pyyhkiä noin vain pois, sen ajan kun hän oli terve muistelimen vain ehkä vain satuttaa, mutta sinulla on lapsuus muistoja, varmasti jossain on valokuvia. Koko ajan se yksi sana tulee mieleen mutta jostain jostain kumpuaa taas.....jotakin. Muista että maailma on avoin. Älä jymähdä sinne kotipaikkakunnallesi se on pahinta mitä voit itsellesi tehdä. Anna itsellesi lupa surra, käy läpi kaikki ne tunteet mitkä nyt tulevat eteen, älä turruta pakolla itseäsi.
7v uotiaana Isän ja 14 vuotiaana Äidin.
Suren heitä aikaajoin vieläkin,mutta voin kertoa ,että kyllä sen surun kanssa toimeen tulee.
Vahvat kuolee vain kerran ,
heikot ja arat joka päivä.
kuolleet saappaat jalassa työnsä ääreen. Heikot tekee (kuten minä) tekevät pientä kuolemaa joka päivä.
oma isäni kuoli, todennäköisesti juuri samaan sairauteen kuin sinun isäsi, viime syksynä.
lähdin koulusta, tai oikeastaan kesken työharjoittelupäivän, sairaalaan. sairaalassa hyvästelin isäni, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen.
menin selvittämään ajatuksiani äitini luokse päiväksi. seuraavana päivänä jatkoin elämääni ja päiviäni. työharjoittelujaksolla kerroin tapahtuneesta työkavereille sekä pomolle. jatkoin silti hommia. sain huonot arvostelut poissaolevan olemuksen vuoksi.
nyt se alkaa kostaantua. en jaksakaan niin hyvin, koska en ole surrut. ei ole ollut lomaa, ei ole ollut voimia surra. saan kiukkukohtauksia ja ahdistuskohtauksia.
itse sairaus oli raskaampi kestää, kuolema oli hieman kauniinpaa. mutta silti olisin toivonut, että isäni olisi kuollut yllättäen, eikä joutua kärsimään niin montaa vuotta. hänen ajatuksensa olivat kirkkaat, vaikka kaikki muu oli erittäin raskasta ja kivuliasta. häntä ei saanut sääliä.
hän oli elämässään pelastanut monen ihmisen elämän ja itse joutui kitumaan.
kerro toki ihmisille. itseäni ei auttaisi ikinä paikalleen jääminen, sillä elämän on jatkuttava. silti on välillä pysähdyttävä ja ajateltava, antaa aikaa surulle ja itselleen.