Siitä tulee pian vuosi. Hän kuoli viime vuonna kesän kynnyksellä, 19-vuotiaana syöpään. Viime kesä meni aivan sumussa. Tuntuu näin jälkeenpäin ajateltuna että aurinko ei paistanut viime kesänä lainkaan.
Nykyään suurimmaksi osaksi pystyn muistelemaan häntä hymyillen, iloisena siitä että hän oli olemassa. Vielä jokin aika sitten muisteleminen tuotti tuskaa eikä itkusta meinannut tulla loppua.
Mutta silti minua häiritsee, koska joskus vielä tulee se tunne että ei voi olla totta, että hän on kuollut. Tuntuu että tämä on painajaista joka kohta loppuu. Välillä tuntuu että se oli eilen kun näin hänet vielä iloisena ja elämänhaluisena. Enkö tosiaan näe häntä enää koskaan! Onko se aivan normaalia?
En voi sanoa että olen hyväksynyt hänen kuolemansa. Mutta jollain tapaa siihen on tottunut. Paitsi silloin kun noita yllämainittuja tuntemuksia tulee.
Olen puhunut hänen kuolemastaan, kirjoittanut siitä runoja ja muutenkin kirjoittanut, kuunnellut niitä lauluja joita ystäväni kanssa kuuntelimme, katsellut kuvia, käynyt haudalla ja etsinyt Raamatustakin lohtua. Silti olen yhä joskus niin surullinen ja ikävöin häntä hirveästi. En halua hyväksyä että hän on poissa.
Surun on tehnyt vaikeaksi myös se, että ystäväni oli nuori ihminen, elämänhaluinen ja sairastui muutama vuosi ennen kuolemaansa ja näin ollen joutui kärsimään. Ja se kun hän uskoi vielä muutama kuukausi ennen kuolemaansa parantuvansa. Ja ihan pari viikkoa ennen kuolemaa hän oli vihainen, ihan kuin eri ihminen. Hän ei kerennyt työstää sitä asiaa että hän kuolee.
Te joilta on ystävä/muu läheinen kuollut, miten olette jaksaneet ja kauanko siihen suruun menee? Tiedän toki että on yksilöllistä, mutta haluan kuulla muiden kommentteja asiasta. Ja erityisesti niiltä joiden läheinen on kuollut johonkin sairauteen, esim. myös syöpään.
Nykyään suurimmaksi osaksi pystyn muistelemaan häntä hymyillen, iloisena siitä että hän oli olemassa. Vielä jokin aika sitten muisteleminen tuotti tuskaa eikä itkusta meinannut tulla loppua.
Mutta silti minua häiritsee, koska joskus vielä tulee se tunne että ei voi olla totta, että hän on kuollut. Tuntuu että tämä on painajaista joka kohta loppuu. Välillä tuntuu että se oli eilen kun näin hänet vielä iloisena ja elämänhaluisena. Enkö tosiaan näe häntä enää koskaan! Onko se aivan normaalia?
En voi sanoa että olen hyväksynyt hänen kuolemansa. Mutta jollain tapaa siihen on tottunut. Paitsi silloin kun noita yllämainittuja tuntemuksia tulee.
Olen puhunut hänen kuolemastaan, kirjoittanut siitä runoja ja muutenkin kirjoittanut, kuunnellut niitä lauluja joita ystäväni kanssa kuuntelimme, katsellut kuvia, käynyt haudalla ja etsinyt Raamatustakin lohtua. Silti olen yhä joskus niin surullinen ja ikävöin häntä hirveästi. En halua hyväksyä että hän on poissa.
Surun on tehnyt vaikeaksi myös se, että ystäväni oli nuori ihminen, elämänhaluinen ja sairastui muutama vuosi ennen kuolemaansa ja näin ollen joutui kärsimään. Ja se kun hän uskoi vielä muutama kuukausi ennen kuolemaansa parantuvansa. Ja ihan pari viikkoa ennen kuolemaa hän oli vihainen, ihan kuin eri ihminen. Hän ei kerennyt työstää sitä asiaa että hän kuolee.
Te joilta on ystävä/muu läheinen kuollut, miten olette jaksaneet ja kauanko siihen suruun menee? Tiedän toki että on yksilöllistä, mutta haluan kuulla muiden kommentteja asiasta. Ja erityisesti niiltä joiden läheinen on kuollut johonkin sairauteen, esim. myös syöpään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
vakavaan, kuolettavaan lihassairauteen sama sairaus kuin Stephen Hawkinilla. Isälläni se tosin eteni paljon nopeammin, hän eli vain kaksi vuotta taudin diagnoimisen jälkeen. Hän oli 54 vuotias.
En ollut oikeastaa kauhean läheinen isäni kanssa, hän ei ollut mikään erityisen rakastetteva persoona. Ja kun tähän hänen kuolemaansa oli osannut jo valmistautua kaksi vuotta, niin en ole ottanut tätä kauhean raskaasti. Tietenkin se oli pienoinen järkytys, kun hänen kuolemastaan kuuli, mutta en voi sanoa olleeni kauhean surullinen, en ole nytkään. Muistan isääni lämmöllä ja tuntemukset ovat ennemmin haikeat kuin surulliset. En ole edes itkenyt. Ehkä oli helpotuskin, kun hän lopulta kuoli, sillä viimeisinä päivinään hän oli hyvin pahassa kunnossa. Hengitys oli vaikeaa ja hän pystyi hädintuskin puhumaan.
Olen yrittänyt muistella häntä paljon, niitä kaikkia onnellisia yhteisiä hetkiä. Olen yrittänyt itkeäkin, mutta en vain tunne niin suurta surua. Tunnen vain lähinnä haikeutta ja vähän sääliäkin, siitä että hänen elämänsä päättyi niin varhain.
Minulle oli helppoa hyväksyä tämä läheisen kuolema, sillä en juuri kiinny ihmisiin. En tunne mitään ihmeellistä kiintymystä äitiini tai sisaruksiini tai kehenkään läheiseeni. Ehkä olen jotenkin "tunnevammainen".. Muistelisin tunteneeni suurempaa surua, kun kanini kuoli viime kesänä.. outoa..
olen menettänyt parhaan ystäväni äkillisesti. Häneltä katkesi päästä verisuoni aivan yllättäen. Edellisenä iltana puhuttiin puhelimessa vielä ja kaikki oli hyvin, seuraavana aamuna hän löytyi kuolleena vuoteestaan. Hän oli myös elämänmyönteinen ja iloinen ikääkin vasta 36-vuotta. Kuolemasta tulee nyt kolme vuotta ja vieläkään en oikein ymmärrä tapahtunutta, ensimmäinen vuosi oli itkua ja muutenkin vaikeaa, nyt on jo helpompaa, muistoissani hän on usein, ja edelleenkin tulee sellainen tunne välillä, että kohta hän soittaa tai pyytää kahville kanssaan.. Voi tuntua lohduttomalle sanoa, että aika parantaa haavat, mutta kyllä se vaan on niin, että ajan kanssa haavat helpottuvat ainakin jos eivät ihan kokonaan parane..
Voimia sinulle..