Kirkon kiroukset

Pitäskö meidän nauraa vai itkeä kristinuskon lähimmäisen rakkauden saatananllisuuden jumalalle?!!!!

Paavi Gregorius XI oli vihdoinkin siirtänyt paavillisen istuimen Avignonista takaisin Roomaan (1377). Kun hän pian sen jälkeen kuoli, riitautuivat Roomaan muuttaneet ja Avignoniin jääneet kardinaalit uuden paavin vaalista. Kumpikin puolue valitsi oman paavinsa. Nämä leimauttivat tietysti pannajulistuksia toisiaan vastaan. Koko katoolinen maailma jakaantui kahteen leiriin.
Pohjois-Euroopan maat tunnustivat Rooman paavi Urbanus VI Upsalan arkkipiispalle ja hänen alipiispoilleen julistaneensa pannaan joukon kardinaaleja, jotka olivat valinneet avignonilaisen Klemens VII:n vastapaaviksi. Seuraavana vuonna antoi arkkipiispa Birger piispa Johannes Westfalille tiedon paavin bullasta ja kehoitti häntä käskevällä tavalla tunnustamaan Rooman paavia kirkon yliherraksi. Katoolisen kirkon silloinen surkea tila kuvastuu räikeällä tavalla kahdessa kirjeessä v:lta 1385, jotka löytyvät Turun tuomiokirkon mustassakirjassa. Paavi Urbanus VI oli antanut vangita muutamia kardinaaleja, syyttäen heitä salaliitosta ja vehkeilemisestä. Toisessa noista kirjeistä tunnustivat kardinaalit nöyrästi rikoksensa ja pyytävat sitä Jumalalta ja paavilta anteeksi. Toinen kirje, joka on Neapelin kuninkaan Kaarlo Durazzolaisen kirjoittama, esitää asian aivan päinvastaisessa valossa. Paavi Urbanus VI oli mitä hirmuisimmalla tavalla antanut kiduttaa vangituita kardinaaleja: suuret määrät etikkaa ja kalkkia oli kaadettu heidän sieraimiinsa ja korviinsa, puupuikkoja oli isketty kynsien alle y. m. julmuutta harjoitettu. Tunnustus oli väkinäinen ja kaikkea todistusvoimaa vailla. - Näin syvälle olivat ne henkilöt vaipuneet, jotka väittivät olevansa Jumalan sijaisina maan päällä.
Piispa Johannes Westfal kuoli Niityn kartanolla Lemun pitäjässä ja haudattiin pyhän Kaarinan kuoriin Turun tuomiokirkossa.