isä kuoli kolmeviikkoa sitten.Hautajaiset oli hutikuun lopulla.Yllättäin hänen äitinsä kuoli kuuden päivän päästä hautajaisten jälkeen.Miten me selvitään tästä eteenpäin tämän surun keskellä.Lasten lapsille oli ukki ja mummi tosi tärkeitä ihmisiä.Kaipaamme kaikki heitä todella paljon.Nyt on taas uudet hautajaiset edessä.Kukaan ei tunnu jaksavan tehdä mitään muuta kuin itkeä.Odotamme hautajaisia ihan pelon sekaisin tuntein,kun emme ole edes vielä entisistäkää selvinneet.
Raskas suru!
Mieheni
51126
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
että näin voi käydä. Kauan yhdessä elänyt pari ei kestä toisen menetystä, ja näinkin voi käydä. Voi kuulostaa tyhmältä, mutta ehkä oli helpotuskin miehesi äidille päästä pois. Suru ja tuska on kova, kun puolison menettää. Nämä vanhat pariskunnat ovat niin kiintyneitä toisiinsa, että siinä on heidän lapsillaan kyllä tekemistä, miten heitä auttaa ja lievittää heidän yksinäisyyttään.
Nyt itkettää ja itkua tulee vielä kauan aina kun muistatte heitä. Mutta jonkun ajan päästä alatte muistelemaan heitä hymyssä suin ja olette kiitollisia, kun saitte pitää heidät niin kauan kuin saitte.
Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Kaikessa on aina myös siunauksensa ja tulette saamaan voimaa kestää suru. Rukous auttaa. Uskokaa, että teillä on yksi Isä, jonka kämmenellä on hyvä itkeä ja levätä. Uskokaa surunne Hänelle.
Pilven takaa paistaa aurinko. Älä huomisesta huolehdi, huominen pitää huolen itsestään. Tänään auttaa Herra. Päivä vain ja hetki kerrallansa.
esitän kauniin kiitoksen vastauksesta.Todella oli lohduttava kirjoitus.Tosiaan he saivat elää pitkän elämän yhdessä.Silti emme olisi vielä millään luopuneet heistä.Mutta jos luoja halusi järjestää,heidän lähtönsä noin peräkkäin.Kaipa me pikkuhiljaa hyväksymme asian.Vaikkakin raskaalta tuntuu jokaisen sydämmessä.
Näinhän se on, että ei me ihmiset luovuttais millään omaisistamme/rakkaimmista ei vaikka rakkaamme olisi vanha tai sairas.
Mutta elämä on myös luopumista, kaikkien on joskus kuoltava.
Suru on surtava ja se vie aikaa, kellä enemmän kellä vähemmän, aika parantaa haavat.
Kun oma isäni kuoli, luulin että en selviä mitenkään siitä ja surin tosi pitkään, useita vuosia.
Isäni oli yli 80v ja tuntui tosi pahalta, kun joku sanoi, että olihan se isäsi jo vanhakin.
Nyt muistelen isääni jo hymyssä suin, paljon muistoja jotka säilyy lopun elämää.
Jaksamisia teille kaikille sureville!
mitä meillä (mieheni kanssa)on edessä. Apellani todettiin kasvaimia hän nyt melko hyvässä kunnossa.
Mutta periaatteessa veitsen terällä, entäs jos anoppi ei kestäkkään.
se on aika normaali reaktio sanoa, että hän (vainaja) oli jo niin iäkäs kuollessaan, eli kuolema katsoataan tavallaan normaaliksi ja on tavallaan helpompi hyväksyä, (päinvastoin kuin nuoren kohdalla) ihminenhän on yleensä tehnyt pitkän päivätyön, ihminen pääsee viimein lepoon.