koska helpottaa OIKEESTI???

alussa vaihteli rajustikin äärilaidasta toiseen "yli pääseminen".

Nyt kolme vuotta erosta ja EEVK. Puolentoista vuoden jälkeen alkoi aito eriytyminen menneestä.

Siihen ei kukaan pysty vastausta antamaan että koska olet lopullisesti yli päässyt mutta voin antaa neuvoja kuinka edes päästä eteenpäin elämässä.....Yritä olla miettimättä kyseistä ihmistä,hanki joku harrastus,ala käydä vaikka lenkillä,mene ihmisten ilmoille!mä tiedän paremmmin ku hyvin että nuita nuevoja varmasti satelee joka suunnalta ja ne voi tuntua turhilta mutta kyllä sä vielä joku päivä huomaat että ne oikeasti toimii.kyllä se joku päivä vielä aurinko risukasaankin paistaa mutta ihan yhtä varmasti on myös niitä vaikeita hetkiä.yritä olla onnellinen pienistä asioista niin vähitellen huomaat päässeesi eteenpäin.älä jää tarkoituksella murehtimaan hommaa muuta ajateltavaa ja ole onnellinen kun huomaat sen hetken ettet sitä ihmistä hetkeen edes muistanut.vaikeaa se on.koeta jaksaa. t.kipeämpääkin kipeämmän eron läpi käynyt

anna ajan kulua, kyllä se helpottaa ja aurinko alkaa paistaa uudelleen. "Meri on täynnä kaloja" kyllä säkin omasi löydät kunhan jaksat parantua!

Tuttua touhua mulla kans emäntä lähti 1kk sitten eikä oikein mitään järkevää syytäkään ole. ridoissa ei olla mutta omat tunteet on mitä milloinkin välillä vihaa välillä jotain muuta mut helppoo ei tunnu olevan! tuo selviämisen tuska on kaikille niin yksilöllistä eikä siihen ole mitään tarkkoja ohjeita mut mulla on auttanu töiden tekeminen (kyllä pomot tykkää!) ja kaveri, ja kai sitä tarvii ruveta terassillakin vähän käymään kamuen kans onhan KesäTulossa! Aika parantaa haavoja usko pois munkin on uskottava. Tsemppiä!! :)

Varaa riittävästi aikaa itsellesi, ja yritä käydä asiat läpi mielessäsi. Yritä ymmärtää myös sitä entistäsi. Se on itselleni auttanut. En mä tätä eroa halunnut, mutta toisaalta mä lopulta ymmärrän ainakin jossain määrin missä entiseni halusi tätä.

Yksi tärkeä juttu on ettet sulkeudu itseesi. Toivottavasti sulla on joitain tosi läheisiä ystäviä, niitä joille voit soittaa usein ja tilittää. Tosi ystävät ymmärtää ja kuuntelee, etenkin jos ovat itse kokeneet joskus saman. Sieltä tulee joskus todella hyviä neuvoja. Pura kaikki tunteet, kerro että on ikävä ja kerro myös se kun vituttaa ja entisesti tuntuu maailman isoimmalta mulkulta. Se purkaminen auttaa tosi paljon.

Sitten on se ettet jää myöskään himaan istumaan vaan hankit elämää. Esim. toi lenkillä käyminen voi olla ok, pysyt ainakin kuosissa. Kuitenkin vielä tärkeämpi juttu on että käyt paikoissa missä voit nähdä tyttöjä, eli liikut erilaisissa paikoissa ja tapahtumissa. Etsi sellaisia paikkoja missä on sen tyyppisiä tyttöjä mistä tykkäät. Oloa helpottaa kyllä se kun alat huomaamaan, että onhan niitä sentään maailmassa tyttöjä. Mulla kesti aika pitkän aikaa ennen kuin eron jälkeen näin yhdessäkään tytössä mitään, ei sen entisen jälkeen kukaan kiinnostanut. Siitä on nyt vähitellen päästy muutaman kuukauden jälkeen yli, olen jopa löytänyt ihan sopivia paikkoja!;-) Ei tuo uusien tyttöjen katselu yksinäisyyttä paranna, mutta se auttaa yhteen asiaan. Ensin olet ymmärtänyt miksi teidän piti erota, syytä on varmaan molemmissa, mutta tärkeintä on ymmärtää että niin sen vain piti mennä. Sitten se uusien tyttöjen katselu kyllä alkaa vaikuttaa, vähitellen alat näkemään sellaisia kenen kanssa voisit haluta mennä vaikka juttelemaan. Kun näet uusia kiinnostavia kasvoja koko ajan, se sitä paitsi vie ajatuksesi ihan muualle. Jossakin vaiheessa kyllä alat taas tuntemaan itsesi mieheksi, ja sitten voitkin alkaa miettiä että koska alkaisit tehdä tuttavuutta kauniimman sukupuolen kanssa:-D

Voi hyvänen aika! Ymmärrän tuskasi varsin hyvin. Neuvoisin kuitenkin antaa ajan hieman kulua, tunteet rauhoittuvat ajan myötä, se on ihan fakta! Eihän vanhemmat yms sukulaiset ole sama asia kuin rakastaja/tar, tuki ja tunteet ovat eriaisia omaa sukua kohtaan. Vielä tulee kesä, valoa ja parempia ajatuksia ja elämä vie eteenpäin. Toivon sinulle jaksmista tämän auringon alla joka meille on annettu!

Kiitoksia teille arvokkaista sanoista

Itse erosin n 6 v sitten.Mieheni alkoi juoda ja pilata lasten ja mun elämää pettämisillä.Mulla kesti kauan ennekuin tajusin missä mennään kun tein vuorotyötä.Lopulta vihasin sitä niin että olisin voinut tappaa sen joten katsoin viisaammaksi lähteä.En halunnut vankilaan enkä elää ilman lapsiani.Kaksi kk itkin vaikka olin itse lähtenyt.Se yksinäisyys oli musertavaa.Kesällä kuitenkin tapasin tansseissa miehen joka nosti mun naisen itsetuntoa taivaisiin ja siitä alkoi uusi elämä.Tajusin että voin jättää vanhan taakse ja aloittaa uuden elämän.Syksyllä tapasin uuden mieheni ja nyt olemme jo 3 vuotta olleet naimisissa.Parempi elämä.Jos kannat repussasi vanhaa kamaa joka painaa selkää heitä ne ulos ja tuuleta reppu.Sitten alat hankkimaan uutta tavaraa joka ei paina selkää.Liikunta auttaa ahdistukseen ja kunnon syöminen.hemmottele itseäsi ja nauti hyvästä olosta.käy hierojalla ,uimassa lenkillä, revi itsesi uuvuksiin halkosavotassa ja huomaat että elämä on ihmeellistä.Maailma on täynnä naisia-sä vaan ryvet itsesäälissä.nouse jo !elämä menee hukkaan.

Heips. Itse sain potkut puolivuotta sitten kahden vuoden jälkeen.

Hän oli niin ihana tyttö. Näin edessämme yhteisen tulevaisuuden. Tunsin löytäneeni sen oikean, jonka kanssa haluan viettää elämäni.

Sitten jotain tapahtui ja hän halusi eron. Kuukauden kuluttua hän löysi toisen ja tajusin menettäneeni hänet lopullisesti.

Välillä olen pärjännyt hyvin, mutta aika ajoin minulla on hirveä ikävä häntä! Rakastan häntä yhä koko sydämestäni, mutta hän ei halua kuulla sitä enää. Viestittää vain, että minun tulisi tajuta ja alkaa elää...

Koetanhan minä...mutta kun minulla on ikävä häntä! En voisi kuvitella halaavani ketään muuta tyttöä samalla lämmöllä.

Uskon kuitenkin, että aika tekee tehtävänsä. Olen eronnut ennen tätäkin ja aina se on sattunut oman aikansa, kunnes lopulta aika tekee tehtävänsä ja voi taas jatkaa normaalisti.

Sitä ennen tulee tehdä vain muuta kuin itkeskellä yksinään sohvalla. Täytyy mennä ulos, tehdä jotain hyödyllistä. Aika on liian lyhyt vain suremiseen. Mene sinäkin ihmisten pariin, minäkin koetan.