Läheiseni sai vakavan sairaskohtauksen ja kuukauden ajan taisteli elämästään. Selviytyi lopulta voittajana. Aika oli tietysti raskasta hänelle, mutta niin meille muillekin. Eri tavalla, tietysti.
Nyt huomaan, kun kaikki on hyvin, etten vieläkään osaa päästä irti siitä surusta ja huolesta jonka varjossa elimme muutaman kuukauden. Edelleen säikähdän kun puhelin soi, en mene paikkoihin joissa puhelinta ei saa pitää päällä jotta minut varmasti tavoitetaan jos jotain on tapahtunut..
Ajatuksissani ehdin jo moneen kertaan käymään tuona vaikeana aikana läpi sitä vaihtoehtoa (joka välillä vaikutti jo todennäköisemmältä) ettei hän selviäisikään. Ja jotenkin vaan ne ajatukset palaavat. Kai sitä vaan ymmärsi, että nuorikin ihminen voi koska tahansa lähteä, ei mikään ole varmaa. Miten ihminen, joka on aina ollut elämässäni voisi noin vain kadota, ilman mitään ennakkovaroitusta. Tuntuu välillä siltä, että elämältä putosi pohja pois kun ei enää tiedä mitä huomenna tapahtuu. Ei ole ennenkään tiennyt, tietenkään, mutta se vain konkretisoitui nyt.
Tietysti olen suunnattoman onnellinen siitä, että läheiseni elää ja voi hyvin. vaikea aika myös lähensi meitä kaikki muitakin. Jotenkin vaan en jaksaisi tavata heitä, vaikka tärkeitä minulle ovatkin. Väsymys iski vasta nyt. Luen näitä keskusteluja ja käyn taas läpi samoja asioita. Hassua, tavallaan. Ei ole enää mitään syytä olla surullinen ja silti olen, sitäkin.
Nyt huomaan, kun kaikki on hyvin, etten vieläkään osaa päästä irti siitä surusta ja huolesta jonka varjossa elimme muutaman kuukauden. Edelleen säikähdän kun puhelin soi, en mene paikkoihin joissa puhelinta ei saa pitää päällä jotta minut varmasti tavoitetaan jos jotain on tapahtunut..
Ajatuksissani ehdin jo moneen kertaan käymään tuona vaikeana aikana läpi sitä vaihtoehtoa (joka välillä vaikutti jo todennäköisemmältä) ettei hän selviäisikään. Ja jotenkin vaan ne ajatukset palaavat. Kai sitä vaan ymmärsi, että nuorikin ihminen voi koska tahansa lähteä, ei mikään ole varmaa. Miten ihminen, joka on aina ollut elämässäni voisi noin vain kadota, ilman mitään ennakkovaroitusta. Tuntuu välillä siltä, että elämältä putosi pohja pois kun ei enää tiedä mitä huomenna tapahtuu. Ei ole ennenkään tiennyt, tietenkään, mutta se vain konkretisoitui nyt.
Tietysti olen suunnattoman onnellinen siitä, että läheiseni elää ja voi hyvin. vaikea aika myös lähensi meitä kaikki muitakin. Jotenkin vaan en jaksaisi tavata heitä, vaikka tärkeitä minulle ovatkin. Väsymys iski vasta nyt. Luen näitä keskusteluja ja käyn taas läpi samoja asioita. Hassua, tavallaan. Ei ole enää mitään syytä olla surullinen ja silti olen, sitäkin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
esim. psykologin tms.
Minullakin on omainen tällä hetkellä sairaalassa vakavan jutun takia, ja tilanne voi kääntyä kumpaan suuntaan tahansa. Jos selviää hengissä, niin ei varmaan kuntoudu enää entiselleen, eli elämä muuttuu joka tapauksessa nyt toisenlaiseksi. Kyseessä on kylläkin jo vanha ihminen, että siinä mielessä sen jotenkin hyväksyy, että ei sitä ikuisesti voi pysyä elossa kuitenkaan.
Itsellänikin muuttuu asiat ihan kokonaan, kun olen tähän asti kaikki työssäkäynnit ja muut sovittanut sen mukaan, että pääsen auttamaan omaista mahdollisimman usein. Nyt kun hän ei enää sairaalasta varmaankaan kotiudu ainakaan omaan asuntoon, korkeintaan johonkin hoitopaikkaan, niin auttaminen jää enemmän muille hoitajille.
Vielä hän ei ole montaa yötä ollut sairaalassa, eli tilanne on aika uusi. Kovin pahasti en ole vielä ollut surun murtama, ja päivisin asiat hoituu melko normaalisti. Saa nähdä paheneeko mieliala tilanteen pitkittyessä. Tällä hetkellä kun on vielä vähän toivoakin, niin ei ole ihan kovimmat oltavat itselläkään. Olen kyllä pitkän aikaa jo ennen tätä miettinyt, että jotain tällaista tapahtuu, kun omaisella on ollut aika hankalia perussairauksia. Nyt kun sitten tapahtui, niin ei ole ainakaan toistaiseksi pahimmat pelot toteutuneet oman jaksamisen suhteen.
Ehkä suret, koska ajattelet miten asiat olisivat jos hän olisi kuollut. Kuoleman ajatus pelottaa. Ajatus siitä,että kuolema on ollut lähellä on pelottava. Joskus olen kuullut sanottavan,että kuolema kulkee vain kaksi askelta perässämme. Pitänee paikkansa. Mitä tahansa voi tapahtua meille kenelle hyvänsä. Sitä luulee olevansa niin kuolematon, eihän nyt minulle tai läheisilleni mitään tapahdu... Sitten kun tapahtuu, ymmärtää että oli väärässä. Kuten minäkin kuvittelin elämäni jatkuvan ennallaan vuodesta toiseen. En ainakaan kuvitellut,että menetän äitini "kesken kaiken". En todellakaan.
Luulin että kuolema ei kosketa meitä, ei ainakaan ennenkuin äitini olisi ollut vanha.
Aina se ei mene näin. Nyt sen ymmärrän.
Ehkä suret sitä ajatusta kuoleman läheisyydestä. Se saa miettimään.
Itselläni oli samanlainen tapaus, kun läheiseni n.vuosi sitten melkein kuoli. Menin asiasta jonkinlaiseen shokkiin ja olin todella peloissani. Koin samaa, että aina kun puhelin soi, pelkäsin että saan huonoja uutisia. Lähimmäiseni ei ollut tapahtuman jälkeen sama ihminen. Olimme aikaisemmin todella läheisiä, pystyimme puhumaan mistä vain yms., mutta sen jälkeen en saanut häneen oikein minkäänlaista kontaktia, vaikka hän olikin sinänsä fyysisesti kunnossa. Asiaan vaikutti varmasti myös oma pelkoni ja tilani, osa minusta torjui asian mielestään ja alitajuisesti vetäydyin hänestä poispäin. 2 kk myöhemmin tapahtumasta, hän kuoli. Kun mietin asiaa jälkeenpäin, olen vihainen itselleni, että en ollut hänen kanssaan enemmän niiden viimeisen 2kk aikana, tehnyt asioita, puhunut, ollut lähellä. Näimme kyllä toisiamme, mutta emme läheskään joka päivä ja viimeiseen 2viikkoon emme ollenkaan. Aina kun näimme, minun oli jotenkin vaikea olla ja tahdoin pois tilanteesta.
Antaisin sinulle neuvoksi olla pelkäämättä ja oikeasti antaa läheisellesi aikaa, elää päivä kerrallaan. Tosiasia on, että tämä elämä on myös kuolemista ja minä hetkenä hyvänsä läheisemme voivat tai voimme itse kuolla. Ei pitäisi pelätä turhaa tai miettiä huomista, nauttia vain täysillä niistä hetkistä, jotka meillä on rakkaittemme kanssa. Ihminen käyttää liian paljon aikaa tulevan huolehtimiseen tai menneisyyden pelkäämiseen, elämä on nyt.
Ymmärrän, että tuo koettelemus oli hirvittävän raskan ja traumaattinen ja on luonnollista, että tunnet mitä tunnet. Muista kuitenkin, että olet todella onnekas, että läheisesi selvisi ja on vielä täällä. Anna itsellesi kuitenkin myös aikaa levätä, olet varmasti henkisesti ja fyysisesti uupunut. Puhu asiasta ja tuntemuksistasi läheistesi tai ammattilaisen kanssa, joka helpottaa asian käsittelyä. Mieli saattaa toimia arvaamattomasti tällaisissa tilanteissa ja on tärkeää, että ei jää yksin ja anna trauman patoutua sisälle.
Niin,sinulla on kuitenkin nyt hyvin asiat,hän on täällä,ei kuolleena.
Kunpa minunkin pikkuveljeni olisi täällä ja vain "melkien kuollut",olisin ikionnellinen ja eläisin täysillä jokaisen hetken hänen kanssaan!!
On niin hirveä ikävä,ja takaisin en häntä tänne saa,kunpa saisinkin..