Ateistit ovat pulmusia?

Kristityllä on kieltämättä vielä yksi taakka lisää kannettavanaan, kun hän synnintuntoisena kantaa jotain, jota ei ole. Toki jokaisen ihmisen subjektiivisessa todellisuudessa kaikki on totta, jonka uskoo olevan totta ja siksi juuri synnintuntoinen uskoo syntien olemassaoloon.

Syntiä kantaessaan saattaa toki moni asia jäädä huomaamatta, kuten 20 kilon raskasta rinkkaa kantaessa saattaa jäädä useampi asia näkemättä kuin, jos vain tallustelisi kevein askelin ja iloisella mielellä katselisi ympärilleen. Elämässä toki tuo iloinen mieli on ainakin oman kokemukseni mukaan enemmän tai vähemmän silmälumetta: iloinen mieli voi olla tragiikan peittämistä tai suoranaista itsepetosta.

Jokaisen ihmisen on kannettava taakkansa, kukaan muu niitä taakkoja ei ihmisen puolesta kanna. Tämä voi olla pelottava ajatus, mutta edes jumala ei niitä taakkoja ihmisen selästä nosta. Vain ihminen itse siihen pystyy. Kaikki eivät siihen pysty ja joidenkin on käytettävä piristäviä tai masennuslääkkeitä jaksaakseen, toiset voivat turvautua jumalaan, mutta millaista taistelua käyvät ne, jotka eivät käytä lääkkeitä, henkisiä, hengellisiä tai fyysisiä?

Miten minä olen toiminut tilanteessa, jossa olen kasvanut alkoholistiperheessä ja lopulta masentunut niin pahasti, että ilman jonkinlaista itsearvontuntoa olisin tappanut itseni. Niinä hetkinä viimeisen kerran rukoilin turhaan Jumalaa ja päädyin repimään itseni paskanhajuisista lakanoista, television lumisateen äärestä kohti jotain, mitä voisi kutsua 'aidoksi uneksi'. Joku ehkä olisi voinut tulkita tuon voiman löytyneen jumalasta, ainakin jos todella uskoisi jumalan olemassaoloon, mutta minä en ollut 11-vuotiaasta uskonut jumalan olemassaoloon - rukoilin ihan varotoimenpiteeksi, jos siitä sattuisi olemaan jotain apua.

Yllättävää kyllä jaksaminen riippuu täysin ihmisen valmiudesta ottaa elämää vastaan. Miten monta kertaa olen kuullut uskovaisilta siitä, että pitää uskaltaa elää ja ottaa se vastaan. Kuitenkin pidemmälle asiaa tutkittuani olen nähnyt suoranaista pelkuruutta elämän edessä. Jotain vastaavanlaista kuin, jos joku vie tikkarin on parempi pyytää isä apuun: "toi nilkki vei mun tikkarin, anna mulle uusi." Itse ymmärrän elämän niin, että aina tikkarit eivät pysy kädessä, elämässä tulee pettymyksiä ja minusta itsestäni, itsetuntemuksestani, omanarvontunteestani riippuu se, miten hyvin noina hädän hetkinä pysyn pystyssä. Masennuskauden jälkeen olen pysynyt pystyssä hyvin. Mutta toivotan onnea niille, jotka löytävät voimaa Jumalasta. Jostainhan sen elämänkipinän on löydyttävä ja itse näen, että uskonasiat ovat hyvin merkityksellisiä meille kaikille, niin ateisteille, teisteille, animisteille kuin akvaariokaloille (aamulla saavat ruokaa... tai niin uskovat).

Oletko hurskaalla tuulella? Jos avaat keskustelun sanoilla "kristitty,uskova ihminen", niin luuletko olevasi edes lähellä niitä ihmisiä, jotka ovat oman harkinnan,elinikäisen opiskelun ja mietiskelyn kautta tulleet siihen ilmiselvään johtopäätökseen, että kaikki maailman jumalat ovat vain ihmisen kuvitelmaa, harhaa ja toiveajattelua.

Synnin käsitekin on sisällyksetön käsite. Uskonnollisessa mielessä kristinuskojen puolestapuhujien käyttämä synti-käsite on tyhjää sanahelinää; historian aikana ihmiset ovat tehneet vääryyksiä toisilleen suurella hartaudella(muutamaa pyhimystä lukuun ottamatta, mutta tämäkin on kiistan alaista), enkä viitsi edes mainita siitä miten uskontoa on käytetty kaikkein raskaimpien rikosten (se on tässä synnin synonyyminä) oikeuttajana.

Jos haluat käyttää uskonnollista fraseologiaa ja tuota kaikkien suomalaisten kokemaa (sehän on meidän useimpien varhaislapsuudesta kokemaa uskonnon tuputtamista armeliaisuuden nimissä) sanahelinää keskustelussa, niin mene itseesi, mieti onko niillä mitään sisältöä,ovatko ne vain sinun ulkoaoppimiasi kliseitä, joita käytät pohjimmiltaan torjuaksesi todellisen maailman kaikkine kriiseineen.

Ajatus siitä että uskonnottomilla ihmisillä on vaikeuksia selvitä "ikävyyksistä", noista itsestään selvistä elämän probleemoista joita joka ikisellä ajattelevalla ihmisellä on, on varmaan niin sanottujen uskovien keskuudessa yleinen, ja varsin naurettava ajatus. Itse asiassa elämä ilman yliluonnollisia entiteettejä on helpompaa. Voit käyttää omaa järkeäsi.

Ateistina minä olen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse kokea jatkuvaa syyllisyydentuntoa siitä, miten "syntinen" olen. Koitan ajatella positiivisesti ja tiedostan, että on hyviä ja huonoja aikoja ja niistä selviän optimismini avulla. Ei siihen mitään jumalia tarvita. Ylipäätään koen ahdistavaksi, jos minun pitäisi jatkuvasti märehtiä tekemiäni syntejä ja punnita olenko nytne tehtyäni riittävän "hyvä uskovainen", kadunko tarpeeksi... Älytöntä.

Ei kai ateistilla ole sen kummempi elämä kuin uskovilla. Vaikeuksia , sairauksia, läheisten kuolemia niitähän on meillä kaikilla, koska ne ovat osa normaalia elämää. Kai nyt jokainen ymmärtää etteivät ateistit elä luonnonlakien ulottumattomissa? Varmaan usko kuviteltuun jumalaan uskovia auttaa, mutta viime kädessä hekin ovat yksin. Todellista apua saa vain muilta ihmisiltä jos omat voimat eivät riitä-ei kuvitelluilta jumalolennoilta.
Uskovat jaksavat pölistä Pyhästä Hengestä, Jeesuksesta ja vaikka mistä, mutta tosipaikan tullen he voivat olla juuri niitä "ystäviä" jotka tyhjiä raamatunlauseita helisten poistuvat paikalta kun todellista apua pitäisi antaa...

En ole tänään,
varastanut mitään, tappanut ketään,
epäkunnioittanut vanhempiani, tehnyt huorin,
himoinnut naapurin muijaa, valehdellut kenestäkään mitään, en pidä muitaKAAN
jumalia, enkä lausunut turhaan minkään jumalan
nimeä, varsinkaan kun käsittääkseni kristinuskon
jumalan nimikään ei ole tiedossa.
Kyyllää taidan olla tänäänkin ainakin tähän
asti aika pulmunen.
Illalla muutun sohvaperunaksi, ei siinä
maatessa tule juuri syntejä tehtyä.
Taivaaseen en tosin pääse, kun minulta puuttuu
usko, ja tämä seikka on minusta epistä,
sanokaa mitä sanotte.

ilmeisesti erilaisista ihmisten mielistä, jotka reakoivat eritavalla vastoinkäymisiin?
Tottakait jokainen ihminen joutuu tilanteisiin jossa mieli joutuu koetukselle ja sen on ratkaistava miten siitä selviää.

Niinkuin ihminenkin, on mielikin kehittynyt samoin pienin askelin miljoonia tai miljaardeja vuosia, kehitä ja kokeile periaatteen tuloksena ja aina parhaat säilyivät.
Nämä yksilöt uhmasivat ympäristöään kehittämällä erilaisia toimintoja, joita ne kokeilivat yhtä toisensa perään, kunnes jonkin onnistui.
Ne huomasivat, että se onnistui niiden saatua kielteisen tai myönteisen merkin ympäristöstään, mikä lisäsi sen uusimisen todennäköisyyttä toisessa tilanteessa.
Mieli, mielletään vain aivoissa tapahtuvaksi toiminnaksi, mutta näin ei ole.
Ruumiillakin on varhainen mielensä joka tekee itsenäisiä ratkaisuja, joka ilmenee esm, punastumisena, vapinana, hikoiluna taikka se ilmaisee "vastoin tahtoamme" sexsin halukkuutta tai haluuttomuutta.
Mieli on siis, sekä aivoihin että ruumiiseen kehittynyttä "viisautta" jossa aivot ja ruumis tekevät yhteistyötä keskushermoston välityksellä.
Ihmismieli on siis tavallaan "ohjelmoitu" tekemään ratkaisuja ruumiin eli "minän" hyväksi, vääräin "ohjelmoitu" olento jolla ei kielteinen ja myönteinen vahvistaminen toimii nurinkurisesti ovat tuhoon tuomittuja.
Ihminen siis joutuu tekemään ratkaisuita jossa mieli toimii päätöksentekiänä, uskoon tulokin on ratkaisu kriisitilanteessa, jos se kerran auttaa ihmistä selviytymään, mutta on myös toisenlaisia ratkaisuja niistä selvitä, riippuen aina ihmisen vahvuudesta ratkaista ongelmanssa?

Toivottavasti ei mennyt liian vaikeaksi, tuo ehkä vaatisi pitemmän alustuksen ihmisen mielen kehityksestä ja sen toimimisesta.

Ateistina elän oman moraalini ja oikeudentuntoni säätelemissä rajoissa. Jos ne ylitän, omatunto soimaa ja voin tehdä parannuksen.

Uskovaiset ovat omasta näkökulmastani luovuttaneet vastuun omista tekemisistään jumalansa haltuun. Uskovainen voi tehdä mitä vain ja anoa syntinsä anteeksi jumalaltaan.

Se on varmaan tämä lähimmäisen rakkaus, joka uskovaisia ajaa raiskaamaan lapsia á la Adventtikirkko, Itsensäpaljastaja papit ev lut rippikouluissa ja Katolisen kirkon hassun hauskat jutut Atlantin takaa.

Mutta teillä uskovaisillahan tosiaan on Jesse! Se antaa kaiken anteeksi jos sitä vähän vankilassa rukoilee ja sitten voikin jättää sen oman omantunnon narikkaan ja hakeutua vaikka Uskonnollisten ihmisten päiväkotihoitajaksi....

Minulla ongelmien ratkominen menee kutakuinkin tähän tyyliin:

1. Ongelma esiintyy.
2. Ongelman pohtiminen.
3. Suuttuminen/ratkaiseminen
4. Alkoholi
5. Masennus/suru/vitutus
6. Ystävät

Tällaisella rituaalilla olen selvinnyt ongelmistani tähän mennessä. Vielä pökköä pesään nakatakseni sanonkin, että satanistinen ajatus siitä, että "oikeuttaa saavat vain ne, jotka sitä hankkivät" on surullinen, mutta totuudenmukainen.

"Synnin alla olo" ei tarkoita jatkuvaa masennustilaa jonkin asiaintilan tähden. Esim. Luther varoittaa Vähässä katekismuksessaan meitä joutumasta "epäuskoon, epätoivoon ja muihin suuriin synteihin ja paheisiin."

Kun meillä on tämä Jeesus, niin Hänen puoleensa käännytään heti eikä 15. päivä.

Jos joku on loukannut meitä ja haluamme lyödä häntä turpiin, niin kyllä on vaikea olla lyömättä, jos toinen vielä jatkaa vittuilemista.
Viina ei auta tässä, asia vain pahenee ja tulee todellinen tappelu. Rukoilemme malttia ja mietimme keinoja, millä saisimme tuon loukkaajan edes vähän muuttamaan asennettaan. Kyllä itsellä on kuitenkin paha olo asian tähden, ei sille mitään voi.

On voinut käydä niinkin, että kristitty-parka on suutuspäissään loukannut naapuriaan, joka on tästä pahoittanut mielensä ja menettänyt lopullisenkin luottamuksensa kaikkiin kristittyihin, jotka ovat hänen mielestään vain teeskentelijöitä. Kristityllä on taas paha mieli ja lisäksi syyllinen olo. Hän tietää, että pitäisi pyytää anteeksi, mutta kun ei millään kehtaa. Miten anteeksipyyntö vaikuttaisi rehelliseltä, että naapuri uskoisi kristityn vilpittömyyteen? Asiaa ei passaisi haudatakaan, naapurisopu olisi hyvä palauttaa. Kristitty ei keksi muuta kuin rukoilla, että hänelle koittaisi tilaisuus keskustella rauhallisesti asiasta.

Se on se omatunto, joka alkaa puhua silloin, kun asiat ovat pielessä. Kristitty ei haistattele omalletunnolleen, vaan kunnioittaa sitä. Omatunto on kristityn "tuntosarvet". Omatunto pitäisi pitää puhtaana kuin lähde. Sitä ei saisi liata millään saasteilla, eihän se silloin toimi.

Hyvä omatunto on varmaan hyvän itsetunnon perusta. Lapsi on kotonaan oppinut antamaan ja pyytämään anteeksi. Suhteet muihin ihmisiin pysyvät kunnossa, kun anteeksi-systeemi toimii molempiin suuntiin.

Suhde Jumalaan pysyy kunnossa, kun anteeksipyyntö toimii. Mutta miten kehtaan pyytää Jumalaltakaan anteeksi rötöksiäni, jos ne ovat aivan hirveitä? Tai keneltäkään ihmiseltä, jolle olen tehnyt pahaa? Olen joutunut siihen "epätoivoon", josta Luther varoitti. Olen joutunut "lain alle" ja laki tuomitsee minut. Minun on kärsittävä rangaistus. Mutta Jumala ei hylkää minua, vaikka joudunkin kärsimään rangaistuksen, joka johtuu omista rötöksistäni.

Agricola: "Laki se sielun hirmuttaa, mut Kristus sen taas lohduttaa." Ihminen oppii omista virheistään.

"Miten ateisti toimii vastaavissa tilanteissa? Vai eivätkö ateistit koskaan joudu sellaisiin vaikeuksiin, joista eivät omin voimin selviäisi?"

Kyllä esimerkiksi muilta ihmisiltä voi pyytää apua jos on vaikeuksissa, ei siinä ole mitään hävettävää. Itse ainakin mielelläni autan apua pyytäviä, joten en näe mitään väärää avun pyytämisessä. Tottakai jos haluaa selvitä kaikesta itse, saattaa avun antaminenkin tuntua epämielyttävältä.

Jos jumala ajatellaan itsesuggestioksi, niin varmasti monet ateistit ovat käyttäneet jumalaa vaikeuksien voittamiseksi.

...lienee vain omien pikkuisten harmaiden aivosolukkojen varassa,joita toki uskistenkin soisi käyttävän... mutta niin harvakseltaanhan he moiseen turvautunevat,kö ?!?
Eihän toki ongelmien ylipääsemiseksi tarvinne mitään ihmisen luomaa uskontokuntaa...jos vain omaa tahtoa ja uskallusta rittää ?!?
;-)