Menetin yhden elämäni rakkaimmista ihmisistä noin viikko sitten. Elin tämän ihmisen kanssa monta vuotta ja vuosi sitten erosimme, tämä henkilö menehtyi syöpään joka todettiin pari kuukautta sitten. Eroprosessi oli hyvin raskas ja silloin ei vielä tiedetty tästä sairaudesta. Minulla oli silloin hyvin ahdistunut olo, ihan kuin olisin vaistonnut että kaikki ei ole kunnossa ja en nähnyt tulevaisuutta hänen kanssaan ja hän jaksoi loppuun asti uskoa että me palaamme yhteen. Minulla todettiin syksyllä lievä masennus ja nyt se vain on pahentunut tämän menetyksen vuoksi. Välillä maailma näyttää mustalta, olen kokenut niin monta epäonnistumista. Juuri äsken pyöri niin typeriä asioita mielessä ja tulevaisuus jotenkin menetettynä, yhtäkkiä tuli taas energinen olo ja tulevaisuus jotenkin näyttää taas valoisalta. Onko surutyö tälläistä? Ensin tieto toisen poismenosta lyö lujaa kuin metrin halko, sitten hieman noustaan taas jaloilleen. Tiedän että hautajaiset lyö taas minut niin maahan ettei mitään jakoo. Kaija Koon kappale Jos sua ei olis ollut auttaa minua käsittelemään tämän ihmisen poismenoa. Miten te muut käsittelette mielessänne surutyötä? Raskasta aikaa tämä on, mutta jotenkin sen ihmisen muisto ja rakkaus häntä kohtaan jaksaa auttaa eteenpäin ja tuntuu että hän on edelleen läsnä, vaikkei ole niin on hän ainakin sydämessä ja muistoissa. Jaksamista kaikille surutyötä käsitteleville!
Surutyö
juuri meneillään
2761
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
..ainakin minulla. Jo muutama tunti sen romahduksen jälkeen kun sain tiedon veljeni kuolemasta, siivosin hulluna ja mietin että minähän voin ottaa veljeni vanhan kannettavan käyttöön. Aivan älytöntä! Sitten seuraavana päivänä en pystynyt edes itkultani liikkumaan, ja sitä seuraavana päivänä taas vaan puuhastelin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Toki jokainen suree omalla tavallaan, mutta ainakin omalla kohdallani se on ollut todellista vuoristorataa, ja voin sanoa että suruprosessissa sitä ajattelee aivan älyttömiä ja järjettömiä asioita ja käy läpi kaikki tunneskaalat. Mutta eiköhän tunteiden ailahtelut ja järjettömät ajatukset kuulu asiaan, pitää vaan antaa itselle aikaa käydä asia läpi.
Mulla on menetyksestä nelisen kuukautta ja edelleen tunteet menee miten sattuu. Pääasiallisesti sitä jaksaa ihan hyvin, mutta esim. tänään tuli töissä taas itku ihan yhtäkkiä puun takaa.
poikani yllättävän kuoleman jälkeen menin shokkiin ja ajatuksiani siltä päivältä en edes muista.se viikko oli hirveä,itkin,huusin,vuoroin syytin jumalaa ja sitten pyysin anteeksi.nyt kuukausi on mennyt ja olo on hieman helpottanut mutta ne tuskan ja surun kohtaukset tulevat kysymättä lupaa ja paikkaa katsomatta.välillä pelkään ihmisiä,pelkään näkeväni tutun jonka osanotto laukaisee jälleen itkun.toisinaan on helpompi olla,siivoan pikkutarkasti jotain ihan tyhmää paikkaa keskittyneesti vain siihen.silti vaikka viihdyn jossain ja ympärillä ystäviä niin se suru on läsnä silti.sen aistii eikä siksi voi mennä mukaan täysillä mihinkään.mutta kyllä me selvitään,suru muuttaa muotoa,ikävä jää,onneksi sillä hirveintä olisi unohtaa kokonaan.