Karjalan menetyksen posttraumaattinen stressireaktio
(Post-traumatic Stress Disorder, PTSD)
Posttraumaattinen stressireaktio on eräänlainen trauman jälkeinen reaktio. Psyykkisellä traumalla tarkoitetaan minkä tahansa voimakkaan kokemuksen jättämää psyykkistä järkytystilaa tai vammautumista. Suuria traumoja aiheuttavat yleensä esim. sodat, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta sekä onnettomuudet, kuten Karjalan menetys sodan takia.
Ihminen saattaa kokea traumaattiseksi myös yksityisen kokemuksen, johon liittyy menetys, jolla on ihmiselle suuri merkitys esim. Nimimerkki juha/Käsnäselkä/ym. On ilmiselvästi kokenut traumaattisena pitämänsä lehmän menetyksen.
Posttraumaattinen reaktio eroaa normaalista trauman jälkeisestä surureaktiosta siten, että PTSD:hen sairastunut henkilö ”juuttuu kiinni” traumaan. Traumaattinen tilanne tunkeutuu mieleen yhä uudelleen ja he elävät sen uudestaan ja uudestaan ajatuksissaan, tunteissaan tai mielikuvissaan. Tilanne tunkeutuu mieleen usein unissa ja sellaisissa tilanteissa, jotka jollain tavalla muistuttavat koettua traumaa. Ihminen alkaa vältellä traumaa ja siitä seuraavia mielikuvia. Tämä voi tapahtua monella eri tavalla esim. pysyttelemällä loitolla traumaa muistuttavista asioista tai turvautumalla alkoholiin ja lääkkeisiin. Tämä saattaa häiritä ihmisen käsitystä maailmasta pohjimmiltaan turvallisena ja ennustettavissa olevana paikkana. Suhteellisen turvallisuuden ja ennustettavuuden tunne on kuitenkin edellytyksenä tehokkaalle suunnittelemiselle ja henkilökohtaiselle toiminnalle. PTSD:stä kärsivä henkilö on jatkuvasti varuillaan ympäristön uhkaa vastaan. Hän kokee, että elämä on trauman jatkoa, ja he pysyvät jatkuvassa hälytilassa siltä varalta, että traumaattinen kokemus toistuu. Tästä esimerkkinä Karjalan palauttajien uhkailut, että jos suomalaiset hyväksyvät "Stalinin piirtämät" nykyrajat niin he hyväksyvät samalla mahdollisuuden, että Venäjä voi ottaa alueita Suomelta myös joskus tulevaisuudessa.
PTSD:stä kärsivien ihmisten keho jatkaa reagoimista tiettyihin fyysisiin ja emotionaalisiin ärsykkeisiin ikään kuin olisi olemassa jatkuva tuhoutumisen uhka. On todettu, että monissa traumatisoituneissa ihmisryhmissä esiintyy ehdollistunut autonominen kiihtyvyys vastauksena traumaan liittyviin ärsykkeisiin. Autonomisen kiihtyvyyden tärkeä tehtävä on hälyttää organismi mahdollisen vaaran takia. Traumatisoituneissa henkilöissä se näyttää menettävän tämän tehtävänsä. Somaattisten stressireaktioiden helpon laukeamisen seurauksena PTSD:stä kärsivät ihmiset eivät voi luottaa kehonsa tuntemuksiin varoittamaan lähellä olevasta uhasta. Jatkuvat varoitussignaalit lakkaavat toimimasta uhkaavan vaaran merkkeinä, eivätkä ne enää anna organismille hälytystä sopiviin toimenpiteisiin ryhtymisestä.
Traumatisoituneille ihmisille tyypillistä on myös voimakkaat tunnereaktiot ja nukkumisongelmat. Traumatisoituneet ihmiset siirtyvät välittömästi ärsykkeestä reaktioon pystymättä aluksi ymmärtämään, mikä heidät saa niin pois tolaltaan. Heille on tyypillistä, että pienikin ärsyke saa heidät kokemaan voimakasta pelkoa, suuttumusta, paniikkia ja ahdistusta. Tästä hyvä esimerkki on palstalla "ärähtelevä" nimimerkitön kirjoittaja, joka hyökkäilee välittömästi nimimerkki Nimierkin kirjoitusten ärsyttämänä jokaisen hänen viestinsä perään kaikenlaisia syytöksiä.
Tällä on heihin kahdenlainen vaikutus. He joko ylireagoivat ja alkavat uhkailemaan toisia tai he sulkeutuvat ja jähmettyvät. Tällaisesta liikakiihtyvyydestä kärsivillä on nukkumisvaikeuksia (kirjoittelevat tänne jopa öisin), koska he eivät pysty rauhoittumaan tarpeeksi nukahtamisen kannalta. He myös pelkäävät näkevänsä traumaan liittyviä painajaisunia. Heitä vaivaa helposti myös ylivalppaus, liioiteltu säikähdysaste ja levottomuus.
Fysiologinen liikakiihtyvyys häiritsee myös kykyä keskittyä ja oppia kokemuksesta. Traumatisoituneilla henkilöillä ilmenee usein myös muistivaikeuksia sekä keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriöitä. Traumaattisen kokemuksen seurauksena ihmiset usein menettävät joitakin kehitykseen liittyviä saavutuksiaan ja he taantuvat varhaisempiin tapoihin selviytyä stressistä. Lapsissa tämä ilmenee usein kyvyttömyytenä huolehtia itsestä sellaisissa asioissa kuin syömisessä ja potalla käymisessä. Aikuisissa se ilmenee liiallisena riippuvuutena ja kyvyttömyytenä tehdä harkittuja, itsenäisiä päätöksiä.
Mielenkiintoinen aspekti Karjala-kysymyksen tiimoilla on tämän trauman siirtyminen sellaisiin henkilöihin, jotka eivät traumaa ole itse kokeneet vaan kuvittelevat sen vanhempien tai tuttavien kertomusten pohjalta ja silti kärsivät siitä kuin varsinaiset trauman kokeneet itse. Tähän liittyy myös selittämätön "geneettinen kaipuu" juurille ja kotiseuduille, joissa nämä henkilöt eivät itse ole koskaan asuneet tai joihin heillä itsellään ei ole edes minkäänlaisia siteitä sukulaissuhteidenkaan kautta.
PTSD:n hoidossa on kolme keskeistä osatekijää: 1) kauhistuttavan, ylivoimaisen kokemuksen läpikäyminen ja hyväksyminen, 2) fysiologisten ja biologisten stressireaktioiden sääteleminen ja hallinta, 3) turvallisten sosiaalisten yhteyksien palauttaminen sekä vaikutuskyvyn palauttaminen ihmissuhteisiin. Näiden terapioiden tarkoitus on auttaa traumatisoitunutta henkilöä pääsemään irti hallitsevasta ja ahdistavasta menneisyydestä, jotta hän pystyy olemaan läsnä tässä ja nyt ja pystyy vastaamaa nykyhetken vaatimuksiin. Trauma onkin asetettava laajempiin puitteisiin ihmisen elämässä suhteellisen erillisenä historiallisena tapahtumana tai tapahtumasarjana, joka sattui tiettyyn aikaan tietyssä paikassa ja jonka ei voida odottaa tapahtuvan uudestaan, jos traumatisoitunut henkilö ottaa vastuun elämästään. Traumaan liittyvien tunteiden ja havaintojen pukeminen sanoiksi on erittäin tärkeää PTSD:n hoidossa.
Trauma voidaan käsitellä vasta kun terapeutin ja potilaan välille on syntynyt turvallinen side. Tätä käytetään hyväksi psyyken koossa pitämiseksi, kun fyysisen hajoamisen uhka koetaan uudelleen. Ei voida olettaa, että potilas on heti valmis kohtaamaan trauman uudelleen sillä he ovat yrittäneet tähän asti välttää trauman uudelleenelämistä. Jos traumaa ei käsitellä vähitellen, se johtaa mitä todennäköisimmin posttraumaattisen oireyhdistelmän voimistumiseen, mikä saa aikaan lisää visuaalisia, somaattisia tai käytökseen liittyviä uudelleenelämiskokemuksia. Traumaattisten kokemusten sijoittaminen aikaan ja paikkaan auttaa traumasta kärsivää tekemään eron nykyisen elämän stressien ja menneen trauman välille ja vähentämään trauman vaikutusta nykyiseen kokemukseen. Jälkipuintia käytetään usein keinona, jolla yritetään lieventää trauman jälkeisiä reaktioita. On kuitenkin yhä täysin epäselvää onko puhuminen aina hyödyksi PTSD:n syntymisen ehkäisemisessä. Tutkimukset hengenvaarallisen tilanteen aiheuttaman stressin jälkipuinnista ovat tuoneet esille yllättäviä tuloksia: ne harvat tutkimukset, joissa on tutkittu välittömän jälkipuinnin ehkäisevää vaikutusta, ovat viitanneet heikompaan tulokseen jälkipuinnin jälkeen kuin ilman jälkipuintia.
Tämä Karjala-keskustelu voidaan nähdä myös osana tätä trauman käsittelyä. Tähän keskusteluun osallistumalla traumaattiset ihmiset pääsevät purkamaan pahaa oloaan ja pelkojaan. Toisaalta tällaiseen vapaaseen keskusteluun osallistuminen voi myös pahentaa tilaa, jos traumaattisen henkilön käytös sen myötä muuttuu pakko-oireiseksi, niin kuin muutamilla keskustelijoila on selkeästi käynyt.
Pakko-oireinen häiriö on ahdistuneisuushäiriö, jossa esiintyy pakonomaisia ajatuskulkuja tai pakkotoimintoja, jotka potilas itse näkee järjenvastaisina. Häiriö ei periydy automaattisesti vanhemmilta lapsille, mutta se altistaa lasta sairastumiselle. Tavallisimmin häiriö alkaa lapsuudessa tai murrosiässä, ja se on yhtä yleinen tytöillä sekä pojilla. Sisäisen ahdistuksen takia henkilölle tulee pakkoajatuksia. Nämä pakkoajatukset tiedostetaan omiksi ajatuksiksi, mutta ne eivät ole tahdonalaisessa hallinnassa. Ahdistuneisuutta pyritään vähentämään pakkotoimintojen avulla. Henkilö olettaa siis voivansa jatkuvalla toistamisella estää tai karkottaa onnettomuuksia ja elämisen riskejä. Karjala-kysymykseen liittyvässä pakko-oireilussa henkilön on pakko osallistua keskusteluun vaikkei mitään sanottavaa aiheeseen olisikaan ja tällöin hän helposti kohdistaa oireilunsa muihin keskustelijoihin.
Häiriön oireena voi olla tarkistusrituaaleja, puhdistusrituaaleja, obsessiivisia ajatuksia, obsessiivista hidastelua ja hitautta ja monenlaisia obsessioita (pakkoajatuksia) ja kompulsioita (pakkotoimintoja) samanaikaisesti. Jokainen murehtii joskus kotoa lähtiessään, tuliko ovi lukkoon ja liesi sammutetuksi, mutta pakko-oireisella nämä ajatukset valtaavat epätavallisen paljon tilaa. Usein ajatuksen sisältö voi olla outo tai ahdistava: Henkilö voi esimerkiksi pelätä vahingoittavansa tahtomattaan muita ihmisiä.
Pakko-oireista häiriötä voidaan hoitaa monella eri tavalla. Psykoterapeuttisen hoidon peruselementtejä ovat monipuolinen informaatio, keskusteleminen potilaan elämästä yleisemminkin sekä hyvän lääkäri-potilassuhteen luominen. Psykodynaamisen psykoterapian käyttämisen hyödyistä pakko-oireisen potilaan hoidossa on ristiriitaisia tuloksia. Tämän hoitomuodon käyttäminen olisi kuitenkin ensisijaisesti harkittava vaihtoehto etenkin nuorten potilaiden hoidossa, sillä se edesauttaa myös persoonallisuuden kokonaiskehitystä. Kognitiivis-behavioraaliset terapiat puolestaan suosivat oppimisterapeuttisia menetelmiä pakko-oireisen häiriön hoidossa. Esimerkiksi systemaattisen harjoittelun ja päiväkirjan pitämisen on todettu parantavan merkittävästi potilaan vointia ainakin lyhyellä tähtäimellä. Hoito vaatii potilaalta sitkeyttä ja hyvän motivaation. Lääkkeet ovat kuitenkin keskeisessä asemassa häiriön hoidossa, ja lääkitystä käytetään myös täydentämään terapiahoitoja. Ensisijaisesti käytettäviksi suositellaan nykyaikaisia seretoniiniselektiivisia lääkkeitä, mutta myös trisykliset antidepressiiviset lääkkeet ovat tehokas hoitomuoto. Yleensä häiriöstä kärsivät ovat itse tietoisia omista pakko-oireistaan ja hakeutuvat omatoimisesti hoitoon.
(Post-traumatic Stress Disorder, PTSD)
Posttraumaattinen stressireaktio on eräänlainen trauman jälkeinen reaktio. Psyykkisellä traumalla tarkoitetaan minkä tahansa voimakkaan kokemuksen jättämää psyykkistä järkytystilaa tai vammautumista. Suuria traumoja aiheuttavat yleensä esim. sodat, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta sekä onnettomuudet, kuten Karjalan menetys sodan takia.
Ihminen saattaa kokea traumaattiseksi myös yksityisen kokemuksen, johon liittyy menetys, jolla on ihmiselle suuri merkitys esim. Nimimerkki juha/Käsnäselkä/ym. On ilmiselvästi kokenut traumaattisena pitämänsä lehmän menetyksen.
Posttraumaattinen reaktio eroaa normaalista trauman jälkeisestä surureaktiosta siten, että PTSD:hen sairastunut henkilö ”juuttuu kiinni” traumaan. Traumaattinen tilanne tunkeutuu mieleen yhä uudelleen ja he elävät sen uudestaan ja uudestaan ajatuksissaan, tunteissaan tai mielikuvissaan. Tilanne tunkeutuu mieleen usein unissa ja sellaisissa tilanteissa, jotka jollain tavalla muistuttavat koettua traumaa. Ihminen alkaa vältellä traumaa ja siitä seuraavia mielikuvia. Tämä voi tapahtua monella eri tavalla esim. pysyttelemällä loitolla traumaa muistuttavista asioista tai turvautumalla alkoholiin ja lääkkeisiin. Tämä saattaa häiritä ihmisen käsitystä maailmasta pohjimmiltaan turvallisena ja ennustettavissa olevana paikkana. Suhteellisen turvallisuuden ja ennustettavuuden tunne on kuitenkin edellytyksenä tehokkaalle suunnittelemiselle ja henkilökohtaiselle toiminnalle. PTSD:stä kärsivä henkilö on jatkuvasti varuillaan ympäristön uhkaa vastaan. Hän kokee, että elämä on trauman jatkoa, ja he pysyvät jatkuvassa hälytilassa siltä varalta, että traumaattinen kokemus toistuu. Tästä esimerkkinä Karjalan palauttajien uhkailut, että jos suomalaiset hyväksyvät "Stalinin piirtämät" nykyrajat niin he hyväksyvät samalla mahdollisuuden, että Venäjä voi ottaa alueita Suomelta myös joskus tulevaisuudessa.
PTSD:stä kärsivien ihmisten keho jatkaa reagoimista tiettyihin fyysisiin ja emotionaalisiin ärsykkeisiin ikään kuin olisi olemassa jatkuva tuhoutumisen uhka. On todettu, että monissa traumatisoituneissa ihmisryhmissä esiintyy ehdollistunut autonominen kiihtyvyys vastauksena traumaan liittyviin ärsykkeisiin. Autonomisen kiihtyvyyden tärkeä tehtävä on hälyttää organismi mahdollisen vaaran takia. Traumatisoituneissa henkilöissä se näyttää menettävän tämän tehtävänsä. Somaattisten stressireaktioiden helpon laukeamisen seurauksena PTSD:stä kärsivät ihmiset eivät voi luottaa kehonsa tuntemuksiin varoittamaan lähellä olevasta uhasta. Jatkuvat varoitussignaalit lakkaavat toimimasta uhkaavan vaaran merkkeinä, eivätkä ne enää anna organismille hälytystä sopiviin toimenpiteisiin ryhtymisestä.
Traumatisoituneille ihmisille tyypillistä on myös voimakkaat tunnereaktiot ja nukkumisongelmat. Traumatisoituneet ihmiset siirtyvät välittömästi ärsykkeestä reaktioon pystymättä aluksi ymmärtämään, mikä heidät saa niin pois tolaltaan. Heille on tyypillistä, että pienikin ärsyke saa heidät kokemaan voimakasta pelkoa, suuttumusta, paniikkia ja ahdistusta. Tästä hyvä esimerkki on palstalla "ärähtelevä" nimimerkitön kirjoittaja, joka hyökkäilee välittömästi nimimerkki Nimierkin kirjoitusten ärsyttämänä jokaisen hänen viestinsä perään kaikenlaisia syytöksiä.
Tällä on heihin kahdenlainen vaikutus. He joko ylireagoivat ja alkavat uhkailemaan toisia tai he sulkeutuvat ja jähmettyvät. Tällaisesta liikakiihtyvyydestä kärsivillä on nukkumisvaikeuksia (kirjoittelevat tänne jopa öisin), koska he eivät pysty rauhoittumaan tarpeeksi nukahtamisen kannalta. He myös pelkäävät näkevänsä traumaan liittyviä painajaisunia. Heitä vaivaa helposti myös ylivalppaus, liioiteltu säikähdysaste ja levottomuus.
Fysiologinen liikakiihtyvyys häiritsee myös kykyä keskittyä ja oppia kokemuksesta. Traumatisoituneilla henkilöillä ilmenee usein myös muistivaikeuksia sekä keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriöitä. Traumaattisen kokemuksen seurauksena ihmiset usein menettävät joitakin kehitykseen liittyviä saavutuksiaan ja he taantuvat varhaisempiin tapoihin selviytyä stressistä. Lapsissa tämä ilmenee usein kyvyttömyytenä huolehtia itsestä sellaisissa asioissa kuin syömisessä ja potalla käymisessä. Aikuisissa se ilmenee liiallisena riippuvuutena ja kyvyttömyytenä tehdä harkittuja, itsenäisiä päätöksiä.
Mielenkiintoinen aspekti Karjala-kysymyksen tiimoilla on tämän trauman siirtyminen sellaisiin henkilöihin, jotka eivät traumaa ole itse kokeneet vaan kuvittelevat sen vanhempien tai tuttavien kertomusten pohjalta ja silti kärsivät siitä kuin varsinaiset trauman kokeneet itse. Tähän liittyy myös selittämätön "geneettinen kaipuu" juurille ja kotiseuduille, joissa nämä henkilöt eivät itse ole koskaan asuneet tai joihin heillä itsellään ei ole edes minkäänlaisia siteitä sukulaissuhteidenkaan kautta.
PTSD:n hoidossa on kolme keskeistä osatekijää: 1) kauhistuttavan, ylivoimaisen kokemuksen läpikäyminen ja hyväksyminen, 2) fysiologisten ja biologisten stressireaktioiden sääteleminen ja hallinta, 3) turvallisten sosiaalisten yhteyksien palauttaminen sekä vaikutuskyvyn palauttaminen ihmissuhteisiin. Näiden terapioiden tarkoitus on auttaa traumatisoitunutta henkilöä pääsemään irti hallitsevasta ja ahdistavasta menneisyydestä, jotta hän pystyy olemaan läsnä tässä ja nyt ja pystyy vastaamaa nykyhetken vaatimuksiin. Trauma onkin asetettava laajempiin puitteisiin ihmisen elämässä suhteellisen erillisenä historiallisena tapahtumana tai tapahtumasarjana, joka sattui tiettyyn aikaan tietyssä paikassa ja jonka ei voida odottaa tapahtuvan uudestaan, jos traumatisoitunut henkilö ottaa vastuun elämästään. Traumaan liittyvien tunteiden ja havaintojen pukeminen sanoiksi on erittäin tärkeää PTSD:n hoidossa.
Trauma voidaan käsitellä vasta kun terapeutin ja potilaan välille on syntynyt turvallinen side. Tätä käytetään hyväksi psyyken koossa pitämiseksi, kun fyysisen hajoamisen uhka koetaan uudelleen. Ei voida olettaa, että potilas on heti valmis kohtaamaan trauman uudelleen sillä he ovat yrittäneet tähän asti välttää trauman uudelleenelämistä. Jos traumaa ei käsitellä vähitellen, se johtaa mitä todennäköisimmin posttraumaattisen oireyhdistelmän voimistumiseen, mikä saa aikaan lisää visuaalisia, somaattisia tai käytökseen liittyviä uudelleenelämiskokemuksia. Traumaattisten kokemusten sijoittaminen aikaan ja paikkaan auttaa traumasta kärsivää tekemään eron nykyisen elämän stressien ja menneen trauman välille ja vähentämään trauman vaikutusta nykyiseen kokemukseen. Jälkipuintia käytetään usein keinona, jolla yritetään lieventää trauman jälkeisiä reaktioita. On kuitenkin yhä täysin epäselvää onko puhuminen aina hyödyksi PTSD:n syntymisen ehkäisemisessä. Tutkimukset hengenvaarallisen tilanteen aiheuttaman stressin jälkipuinnista ovat tuoneet esille yllättäviä tuloksia: ne harvat tutkimukset, joissa on tutkittu välittömän jälkipuinnin ehkäisevää vaikutusta, ovat viitanneet heikompaan tulokseen jälkipuinnin jälkeen kuin ilman jälkipuintia.
Tämä Karjala-keskustelu voidaan nähdä myös osana tätä trauman käsittelyä. Tähän keskusteluun osallistumalla traumaattiset ihmiset pääsevät purkamaan pahaa oloaan ja pelkojaan. Toisaalta tällaiseen vapaaseen keskusteluun osallistuminen voi myös pahentaa tilaa, jos traumaattisen henkilön käytös sen myötä muuttuu pakko-oireiseksi, niin kuin muutamilla keskustelijoila on selkeästi käynyt.
Pakko-oireinen häiriö on ahdistuneisuushäiriö, jossa esiintyy pakonomaisia ajatuskulkuja tai pakkotoimintoja, jotka potilas itse näkee järjenvastaisina. Häiriö ei periydy automaattisesti vanhemmilta lapsille, mutta se altistaa lasta sairastumiselle. Tavallisimmin häiriö alkaa lapsuudessa tai murrosiässä, ja se on yhtä yleinen tytöillä sekä pojilla. Sisäisen ahdistuksen takia henkilölle tulee pakkoajatuksia. Nämä pakkoajatukset tiedostetaan omiksi ajatuksiksi, mutta ne eivät ole tahdonalaisessa hallinnassa. Ahdistuneisuutta pyritään vähentämään pakkotoimintojen avulla. Henkilö olettaa siis voivansa jatkuvalla toistamisella estää tai karkottaa onnettomuuksia ja elämisen riskejä. Karjala-kysymykseen liittyvässä pakko-oireilussa henkilön on pakko osallistua keskusteluun vaikkei mitään sanottavaa aiheeseen olisikaan ja tällöin hän helposti kohdistaa oireilunsa muihin keskustelijoihin.
Häiriön oireena voi olla tarkistusrituaaleja, puhdistusrituaaleja, obsessiivisia ajatuksia, obsessiivista hidastelua ja hitautta ja monenlaisia obsessioita (pakkoajatuksia) ja kompulsioita (pakkotoimintoja) samanaikaisesti. Jokainen murehtii joskus kotoa lähtiessään, tuliko ovi lukkoon ja liesi sammutetuksi, mutta pakko-oireisella nämä ajatukset valtaavat epätavallisen paljon tilaa. Usein ajatuksen sisältö voi olla outo tai ahdistava: Henkilö voi esimerkiksi pelätä vahingoittavansa tahtomattaan muita ihmisiä.
Pakko-oireista häiriötä voidaan hoitaa monella eri tavalla. Psykoterapeuttisen hoidon peruselementtejä ovat monipuolinen informaatio, keskusteleminen potilaan elämästä yleisemminkin sekä hyvän lääkäri-potilassuhteen luominen. Psykodynaamisen psykoterapian käyttämisen hyödyistä pakko-oireisen potilaan hoidossa on ristiriitaisia tuloksia. Tämän hoitomuodon käyttäminen olisi kuitenkin ensisijaisesti harkittava vaihtoehto etenkin nuorten potilaiden hoidossa, sillä se edesauttaa myös persoonallisuuden kokonaiskehitystä. Kognitiivis-behavioraaliset terapiat puolestaan suosivat oppimisterapeuttisia menetelmiä pakko-oireisen häiriön hoidossa. Esimerkiksi systemaattisen harjoittelun ja päiväkirjan pitämisen on todettu parantavan merkittävästi potilaan vointia ainakin lyhyellä tähtäimellä. Hoito vaatii potilaalta sitkeyttä ja hyvän motivaation. Lääkkeet ovat kuitenkin keskeisessä asemassa häiriön hoidossa, ja lääkitystä käytetään myös täydentämään terapiahoitoja. Ensisijaisesti käytettäviksi suositellaan nykyaikaisia seretoniiniselektiivisia lääkkeitä, mutta myös trisykliset antidepressiiviset lääkkeet ovat tehokas hoitomuoto. Yleensä häiriöstä kärsivät ovat itse tietoisia omista pakko-oireistaan ja hakeutuvat omatoimisesti hoitoon.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.