Tänään tuntuu taas niin vaikealta. Poikani kuolemasta on nyt kulunut 5 kk. Kävin hänen haudallaan. Hautakivi ei ole vielä tullut. Väliaikainen valkoinen risti vain on siellä.
Yritän tehdä tavallisia asioita, iloitakkin jostakin, kukista, puutarhatöistä, kuten ennen. Mikään ei kuitenkaan ole kuin ennen, eikä tulekkaan olemaan, ei tarvisekkaan, mutta joskus vain tuntuu siltä, että sydän musertuu. Olen menettänyt monia läheisiä, mutta tämä poikani lähtö on paha asia. Vanhusten kuoleman olen ymmärtänyt ja voinut löytää siitä jotain hyvääkin, mutta tämä on käsittämättömän vaikea paikka.
Olen rukoillut Jumalalta voimaa kestää tämä koettelemus ja jokaisen päivän hän on minua kantanut, koska en ole ihan musertunut. Uskon, että tapaan rakkaan poikani vielä, kun minun oma aikani koittaa.Yritän olla katkeroitumatta, Elämä tuntuu välillä tosi epäreilulta. Jumalallekkin olen ollut vihainen, vaikka tunnen hänen minua kannattelevankin.
Kaikille lapsensa menettäneille ja muille läheistään surevalle toivon voimia teidän jokaiseen päivään tällä surun tiellä.
Yritän tehdä tavallisia asioita, iloitakkin jostakin, kukista, puutarhatöistä, kuten ennen. Mikään ei kuitenkaan ole kuin ennen, eikä tulekkaan olemaan, ei tarvisekkaan, mutta joskus vain tuntuu siltä, että sydän musertuu. Olen menettänyt monia läheisiä, mutta tämä poikani lähtö on paha asia. Vanhusten kuoleman olen ymmärtänyt ja voinut löytää siitä jotain hyvääkin, mutta tämä on käsittämättömän vaikea paikka.
Olen rukoillut Jumalalta voimaa kestää tämä koettelemus ja jokaisen päivän hän on minua kantanut, koska en ole ihan musertunut. Uskon, että tapaan rakkaan poikani vielä, kun minun oma aikani koittaa.Yritän olla katkeroitumatta, Elämä tuntuu välillä tosi epäreilulta. Jumalallekkin olen ollut vihainen, vaikka tunnen hänen minua kannattelevankin.
Kaikille lapsensa menettäneille ja muille läheistään surevalle toivon voimia teidän jokaiseen päivään tällä surun tiellä.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Voimia ja Siunausta Sinulle myös. Minulla tulee vasta kaksi viikkoa ensiviikon alussa kun menetin rakkaan 19v esikoispoikani auto-onnettomuudessa. Rukoilen voimia Taivaan Isältä minäkin. Olen vielä aivan alussa tämän kaiken kanssa... Pelkään miten selviän ja jaksan. En voi ymmärtää tätä.
Hautajaiset edessä viikon kuluttua. Ammattiapua en ole vielä saanut vaikka sitä minulle haettiin.
Uuteen aamuun on vaikea herätä kun totuus: Poikaani ei enää ole, -lyö vasten kasvoja.
Toivottavasti Sinä jaksat hetki ja päivä kerrallaan. Minä käyn täällä palstalla lueskelemassa, aivan kuin jotenkin "lohduttaisi", etten ole ainoa jota tällainen suuri menetys on kohdannut...
Lämpimiä halauksia Sinulle.
Poikani kuoli viime vuonna kesäkuun 17 päivä. Surutyö on vasta alussa joka päivä olen itkenyt sen jälkeen, ikävä on valtava. Sain ammattiapua aluksi joka oli hyvä, mutta olisi saanut jatkua koska vasta kuukausien jälkeen huomasin, että en enään jaksanut iloita niistä tärkeistä asioista jotka muistot minua pitivät pitkään voimissani. Surutyö tulee olemaan pitkä, olen siitä varma. Kiitos kuitenkin että sain pitää lapseni näinkin pitkään ja onhan minulle vielä kaksi muuta lasta onneksi.Lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi eläessään kohdata. Antakaa itkun tulla kun on tullakseen se aina helpottaa ja minua on ainkin lohduttaneet muistot menneestä, vaikkakaan valokuvia en ole pystynyt katsomaan vieläkään. Hyvää vointia teille kaikille jotka olette oman lapsen tai muun rakkaan menettäneet.
Kiitos teille Surusydän ja Tarina. Niin samankaltaisena on elämä meitä kohdannut. Vaikeaa oli minullakin varsinkin aluksi nousta uuteen aamuun. Jos muuta perhettä ei olisi, niin en tiedä miten olisi käynyt. Minullakin on kaksi muuta lasta. Nuorimmainen 22 v on ottanut veljensä poismenon erittäin raskaasti. Hänen takiaan minun on ollut aivan pakko pitää itseni kasassa. Itken toki hänenkin nähtensä esikoistani.Olen huolissani hänestäkin.
Nuorimmainen käy keskustelemassa psykologin kanssa. Saimme koko perhe pari kertaa kriisiapua aluksi. Itse olen käynyt sellaisen suruohjelman ja se auttoikin, ainakin sellaiset ,miksi sitä ja miksi tätä kysymykset eivät enää pyöri päässäni. Eli ne syyllisyydentunteet, jotka liittyvät läheisen kuolemaan lähes väistämättä, kaikki ne kysymykset siitä, mitä olisi pitänyt tehdä tai tekemättä jättämättä.
Mietin eilen myös kaikkea sitä, miten ympäristö suhtautuu tällaiseen menetykseen. Minusta on vaikea kohdata tuttuja kaupoissa esim. eilenkin, kun katselin jotain kesäkukkaa, niin eräs puolituttu tuli puhumaan ja töksäytti, "no teidän elämännehän on loppu nyt" . Tuli tunne, että en saisikaan yrittää enää elää, en tehdä tavallisia arkiasioita, en yrittääkkään palata johonkin normaaliin. Itsehän tietenkin tiedän miten epänormaalia kaikki on, mutta eihän minun elämäni ole vielä loppunut. Poikani vei kyllä mukanaan ison palan minusta. Sen paikan sydämestäni, joka oli varattu hänelle. Rakastan häntä kuitenkin vielä aurinkoon ja kuuhun ja takaisin, enkä koskaan lakkaa ajattelemasta häntä.
Emme me lapsiamme unohda koskaan, mutta uskon kuitenkin, että pikkuhiljaa tämän asian kanssa tulemme toimeen. Ehkä muistot eivät joskus tee enää niin kipeää. Rakkauden hinta on kova, mutta olen onnellinen että sain nähdä eskoiseni kasvavan, nousevan omille siivilleen ja siivet kantoivat. Olin äitien lailla ylpeä hänestä. Hänen elämänsä jäi lyhyeksi, mutta ei se turha ollut.
Voimahalauksia teille. Minäkin käyn tällä palstalla usein. En kenellekkään tällaista surua toivoisi, mutta kuitenkin jotenkin lohduttaa ajatus siitä, että on saman kohtalon jakajia. En ole ihan yksin. Elämässä saattaa sattua mitä tahansa, ihan mitä tahansa.
Me menetimme poikamme v.2006 äkillisesti henkirikoksen uhrina. Saimme ammattiapua 15 kertaa elikkä kerran kuukaudessa. Siitä oli meille ainakin apua. Tyttömme on saanut vielä enemmän. Hän käy terapiassa vieläkin. Vuodet ovat olleet todella raskaita ja surullisia. Alkuun sitä pelkäsi mennä jopa kauppaan että jos joku tulee ja sanoo jotain niin miten kestät. Vieläkin näkee joitakin tuttuja jotka ei tule edes kysymään kuinka jaksat. Tällaisen kokeneena nyt huomaa että kuka oikeasti välittää sinusta. Jos on ystäviä paljonkin niin todelliset ystävät erottuu tämmösen jälkeen. Osa ystävistä on kokonaan jääneet. Enkä kaipaakkaan semmosia enää jotka eivät aidosti välitä. Sitten kyllä otetaan yhteyttä kun heillä itellä menee huonosti. Valokuvia en pysty vieläkään katselemaan niin että ei heti alkaisi itkettää. Jonkin verran olemme pystyneet puhumaan ja muistelemaan poikamme elämää. Hän eli niin täysillä oman elämänsä kuin joku vaan voi. Sillä asialla lohdutan itseäni välillä. Haudalla käyn monta kertaa viikossa. Onneksi se on lähellä. Tulee monesti yhtäkkiä semmonen tunne että nyt pitää mennä sinne. Elämän arvot ovat menneet ihan eri järjestykseen. Alkuun huolehdin ihan liikaa muista perheenjäsenistä kunnes työterveyshoitaja sanoi että nyt pitää alkaa huolehtimaan omasta itsestään. Pojan kuoleman jälkeen on pitänyt ottaa vielä monta muuta asiaa vastaan joita ei ole osannut odottaa. Sitä vaan kummasti jaksaa vaikka välillä on niin surullisia päiviä että itkee ja ihmettelee vaan maailman menoa. Vihaa ja katkeruutta riittää tekijää kohtaan koko loppu elämän ajan. Sitä kysyy monesti että miksi näin kävi. Ei ihanampaa ja rakkaampaa poikaa maailmassa tiedä kuin mitä poikamme oli. Hän on vienyt ison osan elämästäni mukanaan.
Toivon jaksamista ja voimia kaikille lapsensa menettäneille. Me emme ole yksin tällaisten asioitten kanssa.
Hei kaikille minä jouduin luopumaan pojastani yliajon seurauksena 2006 syksyllä ja voin kertoa teille vähemmän aikaa surreet että pitkä on tie ja kivinen,eihän minunkaan menetyksestä vielä aikaa ole paljoa ja yhä se tuntuu kuin olisi ollut eilen.
Niinkuin tuossa yllä mainittiin en minäkään ole katsellut kuvia en edes hautajaisista,en vaan voi ja mietin sitä joka ainut tunti.
ja se että siinä kyllä erottaa ystävät ja ei ystävät pitää paikkansa,kukaan ei tullut kysymään minulta kuinka jaksan kun oli mennyt puoli vuotta,ainoastaan ystävät joitten joukko sitten harveni ja lopulta niitä jäi 2.
En minä ole siitä katkera se on heidän murheensa,tämä on minun,asiana kuitenkin minun elämäni.
Onneksi jäi vielä toinen poika jonka elämää saan seurailla ja auttaa häntä eteenpäin elämässä,minun kaikkeni.
Jos joskus joudun hänestä luopumaan niin hautapaikkakin on valmiina ja suunnitelma miten täältä lähden.
Te jotka olette lapsenne joutuneet hautaamaan sen tiedätte miten elämä sen jälkeen muuttuu,ja kuinka helvetikse se muodostuu
Joudut käymään läpsesi haudalla on pahinta mitä vanhempi joutuu tekemään teet sitä niin kauan kun elät.
Toivon vaan voimaa kaikille teille vaikka tiedän että eihän se mitään auta mutta ajatuksissani olen kanssanne.
Joku päivä sitä vaan hymyilee vaikka on vaikeaa,mutta kumma sen huomaat sitten itsekkin kun hymyilet.
Kai se on niin että elä elämäsi hymyillen hymyile läpi kyynelten.
Haluan toivottaa sinulle voimia jaksaa lapsesi hautajaiset. Itse pelkäsin poikani hautajaisia, mutta selvisin niistä aika hyvin. Annoin kyynelten virrata, en pyyhkinyt niitä pois. Veljeni poika kuoli onnettomuudessa ulkomailla viisi kuukautta ennen pokaani. Hänen äitinsä itki takanani kappelissa.
Hautajaiset ja muistotilaisuus olivat kauniit ja jotenkin olin rauhallisempi, kun pääsin hautajaisten ohi. Pahinta minusta oli katsoa hautapaikkaa lapselleni. Olimme mieheni kanssa hautausmaalla kylmänä talviaamuna ja meidän piti valita pojalle muutamasta vaihtoehdosta hautapaikka,omalle lapselleen, se oli aivan käsittämätöntä, kuin painajaista. Siitäkin selvittiin, eihän ole annettu vaihtoehtoja.
Toinen asia oli, kun meille sattui perunkirjoituspäiväksi juuri mieheni syntymäpäivä, olipa syntymäpäivä, jota ei unohda varmaan koskaan.
Kriisiavusta oli kyllä näin jälkeenpäin ajatellen apua siinä akuutissa shokkivaiheessa, ainakin saimme tietää, minkälaisia jopa fyysisiä tunteita suru voi aiheuttaa. Minä olin kyllä aivan kuin muissa maailmoissa monta viikkoa. Fyysisesti erittäin väsynyt, laihduin paljon, kun en voinut syödä. Nukkuminen huonoa, keskittymiskyky nolla ym. Voin kyllä paremmin nyt, vaikka elämä ei ole tietenkään entisenlaista, en kuvittele, että se sellaiseksi enää tuleekaan. Uskon ja tiedän kuitenkin, että tämän raskaan asian kanssa pystyy elämään, vaikka suvantoihin välilla uppoaa. Onhan minunkin suruni vielä aika tuore.
Toivottavasti olette saaneet tai saamassa jotakin keskusteluapua itsellenne.
En ole aikaisemmin ollut mitenkään hirveän uskonnollinen, tai onhan minulla lapsenuskoni ollut tallella aina. Nämä uskonasiat ovat minulle vahvistuneet. Turvani on tuolla ylhäällä ja minulle antaa voimaa se, että uskon tapaavani poikani, kun oma lähtöni koittaa. En pelkää kuolemaa minäkään enää. Olen kapinoinut Jumalaa vastaan, miksi hän otti pois poikani, mutta minäkin kuitenkin, kuten tässä keskusteluketjussa toinen äiti kirjoittti, uskon, että meillä kaikilla ihmisillä on täällä oma aikamme ja oma tehtävämme, meidän päivämme ovat lasketut ja sitä emme kuitenkaan voi muuttaa. Me lähdemme täältä sinä päivänä ja sillä tavalla kuin ennalta on suunniteltu.
Olen ollut katkerakin välillä, poikani auttoi ammatissaan monia, mutta hänelle itselleen tuli apu liian myöhään. Pakko on hyväksyä elämän epäoikeudenmukaisuus. Olisin itse halunnut lähteä ennen poikaani.
Voimahalaus sinulle ja siunausta toivon sinulle. Hetki kerrallaan mennään eteenpäin. Voimia myös kaikille muille lapsensa menetäneille ja muille läheistään sureville.
elää sydämessäsi iäti. Tulevasta ei kukaan tiedä. Luen kuitenkin näitä juttuja tältä palstalta ikäänkuin voisin valmistautua täten tulevaan menetykseeni. Lapseni on vakavasti sairas. Tällä hetkellä suht ok, mutta tauti nakertaa pikkuhiljaa hänen terveyttään.Hän on nyt muutaman vuoden ikäinen. Ehkä ylittää 30v. iän, itse epäilen. Salaa toivon. Voi tätä äidin surua jo nyt, saatika sitten kun hän on poissa... Voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu! Liittynen, toivottavasti pitkän ajan kuluttua vasta, seuraasi lapsensa menettäneenä. Muistot elävät kuitenkin ja olet saanut pitää lapsesi luonasi. Minäkin yritän olla kiitollinen jokaisesta päivästä hänen kanssaan. Tsemppiä!
Voimia ja siunausta myös sinulle, joka lastasi hoivaat. Toivon, että saat pitää lapsesi luonasi ja että hänen sairaudestaan huolimatta voitte iloita kaikista päivistä, jotka saatte yhdessä. Voi kunpa sinun ei tarvitsisikaan tätä lapsen menttämisen murhetta kohdata koskaan.
Ajattelin juuri eilen tuota, mitä lapsensa menettänyt äiti kirjoitti tuosta hadalla käymisestä, että tätä tämä elämä nyt on siihen asti, kunnes oma elämäni on lopussa. Haudalla käyminen on tuskallista, saan usein aivan ahdistuskohtauksen siellä käydessäni. Toisaalta jotenkin mieli on rauhallisempi sieltä lähtiessäni, ainakin toisinaan.
Yritettään kaikki jaksaa, kun muutakaan emme voi. Yksi päivä on taas voitettu.
poikani kuoli huhtikuussa ja yhä kuljen sumussa.Vaikka välillä tulee joku ilokin niin silti alitajunnassa on koko ajan se tieto että lapseni on poissa.Se tieto jyskyttää läpi joka asiassa.Miekin käyn paljon haudalla,itken ja puhun niinkauan kunnes ymmärrän ettei poikani ole siellä vaan jossain ihanassa paikassa.Ihminen tarvitsee paikan jossa voi surra.En miekään pysty katsomaan yksinään valokuvia,en varmaan pitkään aikaan.Päivät menevät näpertäessä jotakin,on kuin hirveä pakko saada tehdä jotakin.Ahdistus ja tuska iskee yhtäkkiä ja kaikki jää kesken.Mulle on antanut tämä palsta paljon lohtua ja voimia,alussa luulin että mie olen ainoa joka menetti lapsensa.Shokkivaihetta kesti viikon verran,makasin vain sängyssä ja kun lopulta jaksoin nousta niin aloin epätoivoisesti hakemaan jotain ,pengoin kaapit,komerot ym.En tiedä vieläkään mitä etsin silloin.Kivinen tie on edessä,vielä paljon tuskaa ja kyyneleitä mutta vielä tulee aika jolloin tuska helpottaa,suru muuttaa muotoa.En ole menettänyt lastani,hän on sydämmessäni,jokaisessa esineessä jonka on koulussa tehnyt.Poikani antoi paljon,siksi menetin niin paljon.Ystävät ovat pysyneet rinnallani mutta joskus tuntuu että jotkut olettavat että pahin on ohi ja itkeminen pitäis lopettaa.Ehkä vain minun luuloja,en tiedä.Kukaan heistä ei ole menettänyt lastaan ja sanoivat etteivät voi edes aavistaa miltä se minusta voi tuntua kun heilläkin on suru ja ikävä lapseni kuoltua.Mietin mikä tarkoitus tällä kaikella oli?Itken nytkin kun tätä kirjoitan ja kohta tulee se tuttu ahdistus ettei henkikään kulje kunnolla.Muistoja on paljon ja todellakin elämänarvot menevät uusiksi.Kuten eräs pappi kerran sanoi"Älkää rukoilko että surunne helpottaa,rukoilkaa ettette unohda rakkaitanne". Toivotan kaikille sureville voimia,elämä vielä kantaa vaikka nyt ei siltä tunnu.Joku tuolla taivaassa ne voimat antaa että jokaisen päivän on kuitenkin jotenkuten jaksanut.Miekin nukuin ensimmäiset kaksi viikkoa poikani takki päällä ja pidin sitä myös päivällä sisällä,oli tuttu tuoksu ja se antoi tunteen että olet siinä äidin sylissä.Lopulta keräsin voimaa ja pesin sen muiden talvivaatteiden mukana.Yksi askel sekin eteenpäin.
Voi miten kauniisti kirjoitat... Kyynel silmäkulmassa luin tekstiäsi. Aivan kuin se olisi antanut minulle jonkinlaista "voimaa" ja lohtua, että vaikka menetyksestäni on vasta kaksi viikkoa, niin minäkin varmasti selviän ja jaksan vaikka tuska, kaipaus ja suru on suuri.
Minäkin yritän ajatella, että vaikkei poikaani enää ole, niin mukana sydämessäni hän kulkee joka hetki.
Kyselen itseltäni miksi tämän piti tapahtua, enkä siihen koskaan vastausta tule saamaan, mutta ehkä jonakin päivänä ymmärrämme enemmän kuin nyt...
Lähetän Sinulle voimia ja lämpimän halauksen.
Ja kaikille äideille jotka ovat lapsensa menettäneet Teille myös paljon voimia. Eletään päivä kerrallaan.
Hei kaikille surua ja tuskaa kantaville,kerron teille omasta surustani koska teillä on kaikilla samoja kokemuksia.
Menetin siis poikani 2006,kolme viikkoa söin diapameja,pari kuukautta kuljin sumussa kaikki oli sekavaa ja mustaa,en muistanut mitään ja kaikki mitä tein oli yhdentekevää.
Lääkäri kysyi minulta kahden viikon jälkeen että näenkö syksyn ruskaa tai huomaanko että aurinko paistaa?hullu ajattelin siinä vaiheessa.
Ruokahalua en ole saanut takaisin vieläkään,syön toki mutta mitään ruokaa ei tee mieli erityisesti.
koetan saada päivät menemään jotta ei tulisi joutilasta aikaa ja kammoksun lomia ja viikonloppuja,yritän olla liikkeellä ellen sitten ole niin väsynyt että kaadun sänkyyn.
En ole katsonut hautajaiskuvia enkä niitä edes kaipaa,mutta eipä ole kukaan hautajaisissa kuvannut niitä edes tullut tarjoamaan.
Käyn haudalla mutta en ajattele mitään,laitan kynttilät ja kukat ja lähden ppois,en pysty miettimään että minun pieni poikani on siellä.
En edes itke,joskus kyyneleet nousevat mutta sitten koetan ajatelle jotain muuta.
Kai olen vieläkin yhä edelleen siinä tilassa että en vaan usko,näin on aikaa kuitenkin kulunut.
käyn töissä ja vaan nousen aamulla ja menen illalla nukkumaan,kaikki siinä välissä on yhdentekevää.
Mikään ei tunnu miltään koska poika on mennyt,miksi sitä kysyn joka ainut päivä,kun olisi joku joka vastaisi ja kun olisi joku joka sanoisi näenkö hänet joskus.
Mihinkään jumalahömppään en usko koska jos hän antaa minun lapseni kuolla ei hän ole hyvä,jättäen kärsimään tänne meidät muut,mikä on sellainen ukko.
Uskon että lapseni olisi halunnut elää ja käydä koulunsa loppuun,perustaa perheen ja nauttia elämästä,sitten häntä ei ole,minuutti ja hän on pois.
Mutta minä vihaan,minä vihaan häntä joka lapseni tappoi,sen voimalla minä elän ja joka päivä toivon hänelle samaa kohtaloa.
toivon että hän menettää lapsensa että saa kokea tämän saman helvetin ja tuskan,sillä hän olisi voinut sen estää,ja antaa lapseni elää.
mutta tämä on minun suruni,joskus se loppuu kun pääsen itse täältä pois mutta ei sitä ennen.
voimia kaikille teille jotka olette lapsenne menettäneet ja sinulle joka tiedät sen olevan edessäsi joskus.toivottavasti saat olla lapsesi kanssa vielä pitkään,koettakaa jaksaa
Minäkin syytin Jumalaa ja huusin että miksi teit tämän minulle?Miksi otit lapseni vaikka on vanhoja ihmisiä jotka rukoilevat että pääsisivät jo pois? Viha kuuluu suruun ja vielä enemmän niillä jotka menettävät lapsensa toisen ihmisen kautta.Jokaista asiaa olen yön tunteina miettinyt ja olen löytänyt vastauksia jotka ovat helpottaneet suruani edes hiukan.Rukoilin Jumalaa talvella että hän koskettaisi poikaani,ottaisi kädestä kiinni,kantaisi silloin kun hän ei jaksa itse kävellä.Vasta viikko kuoleman jälkeen huomasin että rukoukseni on kuultu.Poikani löysi Jeesuksen .Uskon itse korkeampaan voimaan mutta miten tajusin vasta nyt että Jumala onkin vastannut rukouksiini.Jokin tarkoitus täytyy olla kaikella tällä,jokaisella on oma tehtävä maanpäällä ja kun se on tehty niin kutsutaan pois,uuteen kotiin.Eräässä kuolinilmoituksessa oli 10-vuotiaan tytön muistolauseessa vain yksi lause."Ehkä taivaassa tarvittiin heitä,näitä pieniä ihania enkeleitä".Itse olen vieläkin lähes shokissa mutta tyttäreni takia on pakko jaksaa.Toivon että sinulla on ihmisiä joille puhua,jotka jaksavat vaikka huutaisit tuskaa ulos,vaikka koko ajan vain puhuisit vihasta ja lapsestasi.Olet jaksanut jo kaksi vuotta,jaksat mennä eteenpäin nytkin.Samoja tunteita minäkin tunnen kahden vuoden kuluttua mutta uskon että tämä suru on toisenlaista silloin kuin nyt.Kun kävin mammografiassa joukkotarkastuksessa ja kun sain tulokset postissa niin ajattelin vain että aivan sama vaikka olisikin syöpä,pääsempähän poikani luokse.Edellisellä kerralla odottelin tuloksia lähes kauhun vallassa,nyt en välittänyt vähääkään.Lämmin halaus sinulle,ottaisin sinut syliini jos olisit tässä,itkettäisiin yhdessä ja puhuttais ja voisimme välillä nauraakin tai ainakin hymyillä,varsinkin kun kertoisin oman poikani tekemisiä ja joka oli parempi puhumaan kuin yksikään poliitikko.Rukoilen puolestasi ja muista että me emme ymmärrä kaikkea mutta joskus ymmärrämme.
menetinkohta 2voutta sitten 21v tyttäreniväkivaltaibesti. vauvalla olisi ollut laskettu aika seuraavana päivänä.molemmat meni.se olisi ollut tyttö. vauvalla oli jo nimikin joka nyt on kaiverrettu hautakiveen äitinsä kanssa.joka päivä käyn haudalla kun se on tuossa melkein naapurissa. sinulle tahdon toivottaa voimia.itse en ole toipunut. minulla on mies ja vielä 4 aikuista lasta. jatkaa on pakko vaikka joskus olisi vain helpompi mennä tyttäreni luo .koetetaan jaksaa yhdessä
Jaksa vielä. Aloitin monta kertaa ensimmäistä lausetta. Ei ole sanoja. Sydän vain itkee sinun ja meidän muiden äitien puolesta. Niin paljon olemme menettäneet. Toisaalta, niinkuin kerroit itsekkin, niin muun perheen takia on vain jaksettava. Niin minunkin. Koko ajan minullakin poikani on mielessä. Ihan joka päivä en käy haudalla, usein kuitenkin.
Mikä meitä lohduttaisi ? Minua lohduttaa ainoastaan yksi rukous, jolla tavallaan yritän saada yhteyttä poikaani ja toivottaa hänelle siellä jossakin, missä kuvittelen hänen olevan, kaikkea hyvää ja pyydän hänelle siunausta ja ikuista valoa. Ja jälleennäkemistä myös. Ajattelen myös, että hänellä on siellä myös monta, jotka ottivat hänet vastaan, molemmat isovanhemmat mm., joille hän oli erittäin rakas. Päivääkään ei ole kuitenkaan mennyt itkemättä.
Voi olla, että joku pitää minua höyrähtäneenä, mutta en minä ajatuksiani kaikille kerro,eivätkä ne, jotka ovat saaneet lapsensa pitää varmaan tällaisia ajattelekkaan.
En osaa pukea sanoiksi sitä, mitä haluaisin sinulle välittää, mutta haluan sinun tietävän että ajattelen sinun lastasi, pientä lapsenlastasi, sinua ja perhettäsi ja voin vain toivottaa teille voimia ja siunausta.
Älä etsi apua olemattomasta, vaan löydä se itsestäsi. Hyväksy totuus, että näin on käynyt, etkä voi muuttaa sitä. Voimia.