Rakkaani teki itsemurhan pari kuukautta sitten. Nyt tunnen olevani yksin maailmassa... Mitenköhän tästä eteenpäin? Tuntuu, että oma elämäkin oli tässä. Olimme kymmenen vuotta yhdessä ja hän oli minulle suurinpiirtein koko elämä. Kaikki sanoo, että aika parantaa, mutta kun huono olo on NYT ja TÄSSÄ. Pitäisi jaksaa vaan päivästä toiseen, mutta miksi ihmeessä?
Loppuukohan suru koskaan...
Ikävä
61056
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tiedän miltä sinusta tuntuu. Elämäni läheisin ihminen teki itsemurhan 8kk sitten. Hän oli myös koko elämäni, oltiin aina yhdessä ja kahdestaan. Kun asuttiinkin yhdessä, niin ei meillä ollut niin tarvetta muille ihmissuhteille. Masennus ja työn menettäminen vei hänet ja hän muuttui kuin eri ihmiseksi. Vaikka tein kaikkeni, en voi olla syyttämättä itseäni tai miettimättä mitä olisin voinut tehdä enemmän. Ihmiset sanoo minullekin samaa, että aika parantaa haavat yms, mutta juuri se aika pelottaa. Miten ihmeessä elän eteenpäin? en uskalla ajatella kun ihan tätä päivää ja hetkeä vain. Kauhistuttaa ajatella kuukautta tai vuotta eteenpäin, kauhistuttaa ajatella, että joudun elämään koko tämän elämän ilman häntä. Muut olivat shokissa ja surullisia aluksi, mutta toipuivat ja jatkoivat elämäänsä. Eivät he voi ymmärtää, että hän oli koko minun elämäni, eikä se jatku samalla tavalla. Joskus tuntuu, että aika vain pahentaa. Aika menee eteenpäin, mutta tuntuu edelleen samalta, hirvittävä ikävä, suru ja yksinäisyys ei poistu sisältä.
Toivon silti, että tämä tästä joskus helpottaa ja että elämässä tulee vastaan vielä hyviä asioita. Ehkä tämä oli jotain, joka piti kokea. Elämä on kuitenkin myös kuolemista, eikä mikään täällä ole pysyvää. Ehkä meillä jossain vaiheessa on voimia ojentaa kätemme uusille ihmisille ja ihmissuhteille. Vaikka rakkaamme poislähtö aiheuttaa kammottavan aukon, eikä kukaan ikinä varmasti tule täyttämään sitä tai korvaamaan heitä, niin tässä maailmassa on kuitenkin vielä ihmisiä, hyviäkin ihmisiä, ihmisiä jotka voivat rakastaa meitä, joita me voimme rakastaa. Vaikka nyt en ole valmis uuteen ihmissuhteeseen, toivon että vielä tulee se päivä ja se ihminen. Ehkä silloin ymmärrän, kuinka kallisarvoista rakkaus on ja kuinka pitäisi nauttia jokaisesta hetkestä. Sitä ennen täytyy vain elää päivä kerrallaan. Elämä on sellaista vuoristorataa. Joinain päivinä jopa hymyilyttää, huomaa pieniä iloja ja saa voimaa harrastuksista ja ihmisistä ja joinain päivinä ei sitten pysty kun makaamaan ja itkemään vain. Täytyy vain hyväksyä se suru ja elää niiden hyvien päivien takia. Toivoa, että niitä tulee vähitellen lisää ja jonain päivänä pystyy muistelemaan niitä yhteisiä hetkiä hymyillen ja olemaan kiitollinen siitä, että sai pitää hänet niinkin monta vuotta.
Toisaalta tuntuu, että tämä elämä on eri elämä, kun se elämä jolloin hän oli täällä, että olen itse eri ihminen. Kai se uusi elämä pitää koota uusista palasista, uusista ihmisistä, löytää itsensä ja seisoa omilla jaloillaan, löytää elämälle uusia tarkoituksia. Pikkuhiljaa koota niitä paloja ja toivoa, että on joskus taas ehjä.
Voimia sinulle!
En nyt tarkoita tätä pahalla mitenkään vaan etsin kai apuja omaan ongelmaani. Seurustelen (=olen naimisissa jo 16v) sellaisen ihmisen kanssa jolla mielestäni on pahoja mielenterveysongelmia, joita ei ole diagnisoitu, koskei hän minnekkän lääkäriin suostuisi menemään.
Haluaisin kai kysyä, että näkyikö merkkejä tuosta itsemurha-aikeista etukäteen, vai tuleeko se aina "puutakaa" yllättäen.
Tässä puolisoni mielentilassa, (joka siis on ilmeisesti synnynnäinen) on mittavia univaikeuksia, lisäksi häntä häiritsevät kaikki ihan tavalliset äänet, (esim, kellot tikittävät liian kovaa, ja hän käy ottamassa niistä patterit pois. Tai sade ropisee rännistä, jolloin kävi potkimassa ränninpäät irti.) Jokainen voi kuvitella, että elämässä on helkutisti paljon muita ääniniä vielä jotka aiheuttavat siis hämminkiä. Mutta siis vain kun hän on väsynyt.
Muutoin hän on mitä loistavin kumppani, jos on siis juuri herännyt piiiitkän unen jälkeen. Tarvitsee unta n.14 tuntia vuorokaudessa, ja tulee mitä ihmeellisempiä käyttäytymishäiriöitä jos ei keskeytymätöntä untaan saa. Käyttäytymishäiriöt sitten taasen ovat äkkipikaistuksissaan ja agressiivisuudessaan jopa itsetuhoisia. (riski esim autonratissa)
Meillä on vauva, ja koirakin, joten on ilmeistä, että aiheutuu tiettyjä ongelmia hiljaisuuden suhteen.
Nytkään hän ei ole täällä,(vaan vuokrakämpässään, jota siis pitää yllä, eikä meidän yhteistä taloutta joka lepää täysin vain minun harteillani) kävi viime lauantaina kääntymässä ja lähti su, aamuna. Ai, niin kävi myös to, iltana katsomassa vauvaa, (2h) ja leikkimässä hänen kanssaan. Aviolliitoksi tätä ei paljon voi sanoa, vaikka yksinhuoltajakaan en siis ole. Kalliiksi tulee, maksaa vain brändistä ja raskaaksi. Vaikka kaikkea toki ei rahassa mitata. Jos mitattaisiin, en tässä olis.
Hän on poissa lähinnä siksi ettei vauva kärsisi ilmenevistä käytöshäiriöistä. Minun ajamanani, mutta muuta en voi.
Minäkin aina välillä mietin, miksi elän eteenpäin, ja kauhistuttaa ajatella että tämä jatkuu tappiin saakka, eikä mitään muuta ole. Ajatella, vanhenen, edelleen ahdingossani, todennäköisesti heitänkin lusikan nurkkaan saappaat jalassani.
Toki minulla siis on oma >>elämäni>>, onhan minulla ollut aikaa (ja jopa viisautta) sitä luoda, enkä ole jäänyt vain surkuttelemaan parisuhdettani (tai sen irvikuvaa) Ja onhan minulla vauva. Elämäni valo. Vauva täyttää maailmani nyt tehokkaasti, jopa melkein liian. Joskus on kestämistä kun jotkin muut asiat sitten menevät pieleen kun tätä arjen raskautta olis tässä muutenkin jo aimo annos tarjolla.
Totuus on ettei kukaan synny tänne leima perseessä jossa lukee lupaus "helposta elämästä"
Itkien tänne tullaan, ja ilman arvokkuutta lähdetään, siihen on vain paras varautua. Siitä väliltä pitäisi sitten se -Onni- löytää.
Aika jännä oli sinunkin juttus, mutta sinulla on SE HYVÄ puoli että ei tartte 24h olla saman katon alla...eikö sinua pelottas jos pitäis olla koko ajan varuillaan?- muistutat.. erästä tuttava pariskuntaa ..tai siis saman tyyppinen( tapaus ) ..no lopussa nekin muutti erilleen ja tekivät toisen lapsenkin ja olivat pitkään silleen..erillään/yhdessä kunnes lopussa se nainen päätti lopettaa suhteen ja erosi...mutta kaitpa ne ystäviä ovat edelleen...mutta niillä ei ollut mitään mahiksii olla sen miehen ns. henkisen sairauden takia..saman katon alla...kaikenlaista saa eläissään nähdä ja kuulla...vaikka ja tiedän senkin ettei sinulla helppoa yksin ole..mutta no sinulla ei sit kuitenkaan mies lyö ja onhan sillä se oma rauhansa..mutta jotain outoa on tuo unen tarve /väsymys se todellakin on epä normaalia..
voisihan hän oikeella lääkityksellä saada apuakin ihan tosi..siitä voisi olla HIRVITTÄVÄSTI apua jos sen sille saisi jotenkin...minä en ole mikään nappi akka tai silleen tiedän vaan että monikin saisi apua jos sen saisi ihan oikeaan lääkäriin kertomaan tämmöistä mitä kirjoitit...ja lopuksi ei se meillä tavallisilla ole tää elämä sen herkullisempaa ..aina on jotain asiaa ja sanomista jostain...niin saa kärsiä ahdistusta lihassaan kun on tuo mies. -tsemppii sulle ja vauvalle ja miksei koirallekkin..tv. elämässään monet kasvot nähnyt
"Hyvä" huomata ettei ole ainoa ihminen maailmassa, jota tämä suru on koskettanut. Vaikka tätä tilannetta ja tunnetta ei toivoisi kyllä kenellekään. Kummasti sitä elämänarvot kiepsahtaa yhtäkkiä päälaelleen.
Ja todellakin se, että muut ihmiset tuntuu unohtavan... Aina vain harvemmin kukaan huomaa kysyä, että kuinka voin. Aivan kuin minun olisi jo pitänyt päästä siitä yli. Mutta suru tuntuu kamalana möykkynä sisällä, eikä lähde pois. Aivan sanoinkuvaamattoman suuri ikävä... Ja se itsesyytös. Kun on ollut läheisin ihminen, olisihan minun pitänyt nähdä, tajuta, huomata...
Kiitos tuesta, koitetaan jaksaa eteenpäin...
että suru tulee olemaan aina läsnä kun rakkaansa menettää,se vain muuttaa muotoon ajan kanssa.minun rakkaani kuoli 7kk sitten ihan yllättäin ei tosin oma käden kautta.tuska on suuri nyt on vähän helpompaa mutta on niitä hyviä päiviä ja sitten huonoja.hän oli minulle koko elämä todella rakas,sielunkumppani.voin jo paremmin vaikka suru on alati läsnä.olen silti onnellinen että sain rakastaa häntä ja tuntea että minua rakastetiin.päivääkään en vaihtaisi pois.kaipaan häntä aina ja aina tulee varmasti hetkiä tai asiota jotka muistuttaa hänestä.välillä tosin olen hyvin vihainen ja ärtynyt enkä oikein edes tiedä miksi.toivon sinulle jaksamista ja kaikkille niille jotka ovat rakkaansa menettäneet.toivotaan että elämä soisi meille hieman onneakin tämän surun keskellä.
Näin minulle sanottiin, kun oma rakkaani kuoli (oman käden kautta)tämän vuoden helmikuussa.
Totta se taitaa olla, nykyään menee jopa useita tuntejakin, kun huomaan, etten ole ajatellut asiaa. Olimme yhdessä yli 20 vuotta, hän oli teinirakkauteni. Meillä on lapsiakin, onneksi jo melko isoja.
Arki sujuu melko hyvin, onneksi olen ihanassa työpaikassa...mutta viikonloput ovat sitten ankeita! Olen käynyt jo monta kertaa viikonloppuisin "viihteellä", olen saanut uusia ystäviäkin, sekä nais- että miespuolisia. Ja se tuntuu tosi hyvältä! Uudelle ystävälle on paljon helpompi kertoa tästä kuin vanhoille, kaikkien entisten työkavereideni tms. kanssa en ole edes ollut tekemisissä tämän jutun jälkeen!
Olen jopa ajatellut, että jos uusi ihmissuhde tulee kohdalle, niin sitten tulee, ei kai sille mitään aikarajaa voi määrittää. Ei kai ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin.
Kaikkea hyvää teille muillekin rakkaanne menettäneet, elämä jatkuu kaikesta huolimatta.