Vuonna 1990 hakeuduin lääkäriin, kun lasta ei kuulunut.Hormonitutkimukset veivät minut aivokuvauksiin ja vastaanotolla lääkäri kertoi, aivokasvain ja tässä on lääkepurkki alkuun (estämään kasvua, pienentämään sitä).Hoipuin shokissa ulos sairaalasta ajotielle ja oli vähällä, etten menehtynyt suoraan auton alle vahingossa.
Seurauksena oli aina 3kk:n välein sairaalaan verikokeisiin seuraavat 15 vuotta, eikä tietoa yhdestäkään päivästä, että räjähtääkö kasvain kasvamaan.
Päätin hankkia lapseni heti, koska lääkärin mielestä niin olisi parempi.Olin aika nuori ja lääkityksen avulla olin raskaana 2kk:n kuluttua diagnoosista.Sain lapsen, joka on melkein aikuinen nyt.Ja toisenkin.Sitten v.2005 sain yllätyslapsen, olin jättänyt aivokasvainlääkkeen pois, kun en enää kestänyt sitä pahoinvointia ja valojen vilkkumista silmissä (yöllä silmät suljettuina, sivuoire lääkkeestä).Lääkäri totesi, että koska olin vanhentunut, on aivokasvain kalkkeutunut.Siksi se ei enää erittänyt mitään ylimääräistä ja hormonit olivat tulleet normaaleiksi.Nyt 2008 olen saanut vaikeita oireita ja pelko on jälleen takaraivossa.
Olen täällä, koska olen menettänyt lähiomaiseni, mutta olen kuitenkin uskaltanut elää jatkuvan kuolemanuhan alla, en tiennyt vuonna 1990, olenko hengissä 2008.18 vuotta lisäaikaa.En ole niin hirveän vanha mielestäni yhäkään.
Kukaan muukaan teistä ei voi tietää onko aikaa paljon vai vähän.Siksi meidän yhä täällä olevien on uskallettava elää.Mustista murheistamme huolimatta.Opimme elämään niiden kanssa,koska on pakko.Mutta pakko on sanoa, että mielestäni sellainen elämä, jonka sai viettää terveenä, ja kuoli sitten yhtäkkiä täältä on ollut parempi, kuin kärsiä vuosikausia vaikean sairauden ja sen tuomien vaikeiden oireiden kanssa, siinä on paljon kärsimystä elämisenilon rinnalla.
Seurauksena oli aina 3kk:n välein sairaalaan verikokeisiin seuraavat 15 vuotta, eikä tietoa yhdestäkään päivästä, että räjähtääkö kasvain kasvamaan.
Päätin hankkia lapseni heti, koska lääkärin mielestä niin olisi parempi.Olin aika nuori ja lääkityksen avulla olin raskaana 2kk:n kuluttua diagnoosista.Sain lapsen, joka on melkein aikuinen nyt.Ja toisenkin.Sitten v.2005 sain yllätyslapsen, olin jättänyt aivokasvainlääkkeen pois, kun en enää kestänyt sitä pahoinvointia ja valojen vilkkumista silmissä (yöllä silmät suljettuina, sivuoire lääkkeestä).Lääkäri totesi, että koska olin vanhentunut, on aivokasvain kalkkeutunut.Siksi se ei enää erittänyt mitään ylimääräistä ja hormonit olivat tulleet normaaleiksi.Nyt 2008 olen saanut vaikeita oireita ja pelko on jälleen takaraivossa.
Olen täällä, koska olen menettänyt lähiomaiseni, mutta olen kuitenkin uskaltanut elää jatkuvan kuolemanuhan alla, en tiennyt vuonna 1990, olenko hengissä 2008.18 vuotta lisäaikaa.En ole niin hirveän vanha mielestäni yhäkään.
Kukaan muukaan teistä ei voi tietää onko aikaa paljon vai vähän.Siksi meidän yhä täällä olevien on uskallettava elää.Mustista murheistamme huolimatta.Opimme elämään niiden kanssa,koska on pakko.Mutta pakko on sanoa, että mielestäni sellainen elämä, jonka sai viettää terveenä, ja kuoli sitten yhtäkkiä täältä on ollut parempi, kuin kärsiä vuosikausia vaikean sairauden ja sen tuomien vaikeiden oireiden kanssa, siinä on paljon kärsimystä elämisenilon rinnalla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hmm.. Elämänkohtaloita on erilaisia. Isoäitini veljen vaimo sanoi aikanaan, että ne jotka tänne syntyvät, iloisina ja huolettomina elävät ja sitten yllättäen kuolevat, ovat enkeleitä. Muut ovat ihmisiä. Iloisilta pitäisi jotakin ottaa elämänasenteesta opikseen omista murheista huolimatta, ja olla iloinen niistä päivistä, jotka itselle on suotu enkelin jo lennettyä pois..
se elämä on mitä se on. nihilististä. ei auta valitus tai mikään muukaan. tekstin kautta ei välity empatia kovin hyvin tai ihmistuntemus. ikävä kyllä.