Sattui jostain korviin maininta uutuuskirjasta, 'Tiedän ja uskon', ja lähdin netistä etsimään tarkempaa tietoa. MTV:n Helmistä löytyi seuraava Veli-Matti Hynnisen kirjoittama kirja-arvostelu:
>>Uutuuskirja on myös uskontunnustus. Siinä vasemmistoradikaalien isähahmona tunnettu tutkija ja sosiologi, professori Antti Eskola tilittää elämäänsä nöyrästi. Kirjan nimikin jo kertoo tietämisen ja uskomisen laadusta. Tiedän ja uskon. Sitä vaihettaan jolloin Jumala oli häneltä kadoksissa Eskola kutsuu "auringonpimennykseksi". Mutta nyt aurinko häämöttää taas taivaanrannalla ja se on saanut Eskolan kulkemaan kohti avointa kirkkoa. Eskolan kirja on ilosanomaa, koeteltua kuvausta siitä, miten Jumala toimii. Eskolan paluu lapsuutensa uskonmaisemaan puhuttelee paljon enemmän kuin jonkun uskostaan ylivarman todistelu, jossa ei jätetä tilaa kysymyksille eikä elämän olemuksen pohdinnalle. Antti Eskolan seurassa on hupaisaa, hän ei ahdistele vaan kysyy. Ja jos vastaakin, siihenkin liittyy aitoa etsintää.
>>Uutuuskirja on myös uskontunnustus. Siinä vasemmistoradikaalien isähahmona tunnettu tutkija ja sosiologi, professori Antti Eskola tilittää elämäänsä nöyrästi. Kirjan nimikin jo kertoo tietämisen ja uskomisen laadusta. Tiedän ja uskon. Sitä vaihettaan jolloin Jumala oli häneltä kadoksissa Eskola kutsuu "auringonpimennykseksi". Mutta nyt aurinko häämöttää taas taivaanrannalla ja se on saanut Eskolan kulkemaan kohti avointa kirkkoa. Eskolan kirja on ilosanomaa, koeteltua kuvausta siitä, miten Jumala toimii. Eskolan paluu lapsuutensa uskonmaisemaan puhuttelee paljon enemmän kuin jonkun uskostaan ylivarman todistelu, jossa ei jätetä tilaa kysymyksille eikä elämän olemuksen pohdinnalle. Antti Eskolan seurassa on hupaisaa, hän ei ahdistele vaan kysyy. Ja jos vastaakin, siihenkin liittyy aitoa etsintää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Antti Eskola kertoi jossain tv-ohjelmassa tästä uskoontuloprosessistaan, joka oli tosiaankin mielenkiintoinen. Kiintoisaa oli, että hänellä oli uskonnollinen tausta. Mutta Jumala ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Vain rehellinen kyselija löytää vastauksia.
Jos on niin viikon tulokset:
Kristin uskoon kääntyneet,
1 ajattelija ja 1000 vankilassa viruvaa murhamiestä.
Ateismiin päätyneet:
1000 ajattelijaa ja 1 vankilassa viruva liikemies.
Ajattelu ei siis ole mikään kristinuskon tae. Se on olemassaolon tae: "Ajattelen, olen siis olemassa." Ehkä se riittää ateisteille.
Meille kristinuskovaisille taas ajattelu on väline, jolla käsittelemme tietoa, tunteita, maailmankatsomuksia, niiden eroja, keskustelemme Luojamme kanssa (= rukoilemme), mietimme asioita, jotka olisi hyvä saada järjestykseen jne. Kaikki, mitä Luojamme on luonut, on olemassa. Myös me. Meitä kiinnostaa myös olemassaolon jatkuminen kuoleman jälkeen.
Luetko viestejä ollenkaan, vai arvaatko ensimmäisen sanan perusteella, mitä siinä tarkoitetaan? Minun vastaukseni oli tarkoitettu piikiksi tuohon voitontanssiin, jota kristityt jostain syystä pitävät aina, kun joku tunnettu ajattelija kääntyy kristinuskoon. Miksi vaivautua? Miksi kristityt jopa valehtelevat näissä asioissa? Yksi pastori väitti John Lennonin aikoinaan kääntyneen "kuolinvuoteellaan", vaikka myöhemmin selvisi, että kyseinen "sielunpaimen" oli ampumisen aikaan Kaliforniassa. Samanlaisia väitteitä on tehty Thomas Painesta ja Charles Darwinista, vaikka kumpikin uskoi jumalaan. (Ei vain uskonut kuten valtavirta, mutta hei, näkivätpähän valon kuolinvuoteellaan..)
Muutoinkin lisäisin, että "Ajattelen siis olen", Descartesin keskeinen ajatus, johti Renee pojun suoraan jumalaan. Tietäisit tämän, jos et kulkisi kuin kuormahevonen raamatut silmien suojana. Toisaalta se on kyllä viisasta. Thomas Paine tai Descartes voisivat kertoa yhtä ja toista maailmasta, joten se voisi ikävästi muuttaa maailmankatsomustasi ja sitähän ei kirkko salli.
jos siis ajattelet, olet olemassa, mutta et tiedä mitä se merkitsee, mitä ajattelu on, niin miten voit väittää ymmärtäväsi oikein sen seuraukset?
Ajattelussa on eroja, mutta jos et tiedä miksi ajatukset ovat, mitä ovat, ja miten ja miksi ne muodostuvat sellaisiksi miksi muodostuvat, on turha puhua ymmärtämisestä, siksi se, että ajattelemme ei riitä yleensä ateisteille vaan haluaamme tietää, ei vain uskoa, miksi ajattelemme.
Mutta uskovaisia eivät näytä asia kiinostavan, koska sehän on vain olemassa kerran luoja on sen luonnut, niinkö?
Mitenköhän ajattelit ratkaista tuon olemassaolosi jatkumisen kuolemasi jälkeen, uskomalla siihen?
No se onkin helpoin ratkaisu varmaan kun haluaa saada asiansa järjestykseenkin, vai mitä?
Ateistin kun tarvitsee laitta ne ihan itse järjestykseen.
Eipäs te uskotte kirjaimellisesti raamatun kummallisimmatkin väitteet. Pidätte oikeina ihmisten tappamista ja tuhoamista, kunhan nämä ihmiset vain ovat niitä joita "jumala vihaa". Ja ne joita jumala vihaa ovat tietysti juuri niitä joita kristityt tappavat. Höystettyinä faaraon sotaväellä, amalekilaisia ym roskajoukoilla. Järjen käytöstä ei näy niin pienen pientä pilkahdusta, eettisestä kriittisestä ajattelusta nyt puhumattakaan.
Olisin perin huolissani ihmissuvsta jos kansanmurhia ei pyrittäisi selittämään millään korkeammalla tahdolla. Rehellinen näkemys siitä että poistaisimme elämisen jatkumosta vertaisiamme olentoja miljoonan yksilön päivävauhdilla vain sen takia että ne ovat mielestämme alhaista saastaa on vieras kaikille muille paitsi rattaisiin vauhtia panevalle sosiopaatille. Peskäämme siis kätemme maljoista vanhimmassa. Samaan levottomuutta aiheuttavien ajatusten tunkioon vaan minne asetimme elämän tarkoituksen, kuoleman jälkeisen elämän sekä maailman synnyn. Perkeleestä tuollaiset ajatukset ei niitä saa miettiä lauletaampa virsi!
Tosin sairas mieli syö itseään ja edellämainittu voi kääntyä puremaan käyttäjäänsä perseestä. Katson täynnä ahdistusta kuinka amerikkalaiset saarnaavat aina toimivansa Jumalan sormena kun pommittavat teknologisesti kehittymättömämpien vihollisiensa koteja.
olet saanut sellaisen käsityksen, että kristityillä olisi lupa tai tapana tappaa ketään?
Jos viittaat ristiretkiin tai inkvisiittioon niin katso linkki
http://koti.phnet.fi/petripaavola/Katolisen kirkon ja paavin viran juuret
jonkinlaisen 'pahan' olemassaolon ovensa suussa.
Itse ei sulkenut pois neurofysiologista selitystä.
Muutenkin, jos olen oikein ymmärtänyt niin
Eskola hapuilee sellaista Jumalaa, johon
voisi uskoa. Ei suoraan ainakaan kerro tulleensa
uskoon, en tiedä uutukaisesta kirjasta en ole lukenut. Uskon tunnusteluja teosta olen plärännyt ohimennen.
Olen kyllä ihmetellyt monesti sitä, että miksi
jonkun julkimon uskoontulo on uutinen. Yritetäänkö sillä lyödä jonkinlainen hörhön leima
otsaan.
Uskova on vakavasti otettava ihminen. Mutta Eskolan tapauksessa mielenkiintoista on se, että hän on ollut eturivin epäilijä Suomessa ja etenkin tiedemiesten keskuudessa. Häntä kunnioitetaan vakavana tieteentekijänä omalla alallaan, mistään uskosta riippumatta.
Nyt kun hän pohtii Jumala-suhdettaan, hän haluaa tuoda esiin ongelmia, joita tiede sinänsä ei kohtaa eikä käsittele. Tiedemiehenä hän rajaa tarkasti kohteen, jota käsittelee, ja tulee aina myös ajatelleeksi niitä lukemattomia asioita, jotka jäävät rajauksen ulkopuolelle. Mitä niille tapahtuu? Voiko tiede tutkia epämääräisiä, määrittelemättömiä asioita? Onko asioiden selkeys vain tiedemiehen harha, jota ei oikeasti ole olemassa?
Ihmisenä hänen on lupa ajatella epä-tiedemiesmäisesti. Ja niin hän ajattelee. Kohtaa asioita, joita ei voisi olla ilman Jumalaa. Äärellinen - ääretön. Ihminen ymmärtää vain äärellisen piiriin kuuluvaa. Jumala kuuluu äärettömään, mutta hallitsee myös äärellisen.
Hyvän ja pahan läsnäolo, miltä se tuntuu? Ei kuulu tieteen piiriin, mutta ihminen kohtaa ne päivittäin.
Luin tuon Eskolan edellisen kirjan. Hän kirjoittaa sitä nimenomaan sosiologina. Hän jäi eläkkeelle, mutta jatkaa kirjoittamista Tampereen yliopiston sosiologian laitoksella entisissä ympyröissään.
Kirjan alkuosa on muistelmia uskonnon ilmenemisistä hänen lapsuuden ympäristöissään ja niiden sosiaalipsykologisia tulkintoja. Seuraavaksi hän käy läpi sosiologisen kirjallisuuden kannanotot uskontooon.
Hän on kaikessa täysisydäminen sosiologi ja 'uskonvaraiset luonnontieteelliset tutkimussuunnat, kuten hiukkasfysiikka, neurologia ja genetiikka' kelpaavat hänelle vain krapulan parannus viihteeksi, "tehokasta työaikaa niihin ei kannata uhrata".
Sitten hän käy sosiologina uskonnon kimppuun: "Minkälaista järkevän ihmisen usko voisi olla?" Tyypillisesti uskon ulkopuolisena henkilönä hän lähtee rakentamaan uskon formaattia ihmisen (siis itsensä) omista lähtökohdista käsin ja vertaa olemassaolevaa kristinuskoa omiin ajatuksiinsa ja pitää kristinuskon kummallisuutta omalle järjelleen mahdottomana.
Uskon kummallisuutta pohtiessaan hän hylkää yliluonnollisiin kokemuksiin tai ilmestyksiin perustuvat uskoontulokertomukset omalle psyykelleen vieraina.
Edellisen pohjalta seuraava kirja tulee olemaan mielenkiintoinen, koska siinä ilmeisesti juuri kokemus yliluonnollisesta on olennainen pointti muutoksen aiheuttajana.
Kirjan lopussa hän toteaa onnistuneensa vielä pitämään puolensa ja järkensä taistelussa uskoa vastaan.
Siirtona muualta asiayhteyteen sovinnaisena:
>>Eskolan kirjan "Tiedän ja uskon"
Kirjoittanut: Arviointia, 22.2.2004 klo 14.11
Kirjan ilmestymisaikoihin siitä pidettiin laajahkosti mekkalaa ja Eskolaa itseään haastateltiin jokapuolla. Silloin kirjaston kappaleilla oli niin kovaa vientiä, että luin odotteluksi edellisensä, josta lyhyt arvio on yllä.
Nyt olen lukenut sen jälkimmäisenkin. Tyylilajihyppäys on selvä. Edellisessä hän kirjoitti vielä sosiologina. Jälkimmäisessä hän lukee itsensä mieluummin 'irtolaiskristittyihin'. Hän haluaa ehdottomasti uskoa, vaikkei edelleenkän pysty järkiperäisen ajattelunsa vuoksi uskomaan uskontunnustusten kaikkia kohtia, eikä ole löytänyt itselleen sellaista kristittyjen yhteisöä, jossa tuntisi olevansa kotonaan.
Uskomisensa laji on vähän sellaista vanhan maalaiskansan entisaikojen uskomista 'jonkinlaiseen Jumalaan' (ja nyt jo ehdottomasti isolla), kovin tarkasti opinkappaleisiin takertumatta. 'Jonkinlaisessa dogmatiikassa' menevät vielä tarkemman tietämisen puutteessa Koraanin ja Raamatun Jumalat samaan kasaan ja mediauskovaisena palestiinalaisetkin menevät täydestä.
Kaltaisensa hän on löytänyt William Jamesista, jonka kirjoituksia Eskola käsittelee suhteellisen paljon ja muitakin kuin osastolaisten parissa mainittua "Uskonnollinen kokemus"-kirjaa.
Suosittelen alueen agnostikoillekin luettavaksi vaikkapa molempiakin matkakertomuksena leiristä toiseen. Jos Eskolalla ikää riittää, hän saattaa päästä pidemmällekin uskomisensa puolella. Hänellä tuntuu olevan sitä proffamaista perusteellisuutta paljon jäljellä vielä eläkkeelläkin. Kirjoitan kirjasta tarkemminkin ehkä vielä, jos omaa aikaani sellaiseen on irtoavinaan. >Jatkan
Kirjoittanut: Eskolan kirjasta, 22.2.2004 klo 19.46
Joissakin kohti kirjaa tuli käsitys, että Eskola jollain tavoin liittää toisiinsa uskon ja tunteet ja tunnelmat. Tietynlaisen hartaan, juhlavan tai voimakkaan tunteen kokeminen on uskonnollista. Sitä samaahan William Jamesilla on 'Uskonnollinen kokemus (moninaisuudessaan)'.
Minä puolestani vertaisin uskon pikemminkin suhteeseen, kuin kokemukseen tai tunteeseen. Otetaan vaikka lukijakuntaan huonosti sopiva vertaus vuosikymmeniä kestäneestä idealistisen ihanteellisesta avioliitosta. Sellaisessa puolisoiden välillä valitsee suhde. Tietenkin suhteen historiassa on paljonkin kokemuksia ja voimakkaita tunteita, mutta vanhakantaisessa tapauksessa perustana on kestävä suhde, jonka voimana on on tahto toisen rakastamiseen, eikä kylkiäisenä esiintyvät tunteet ja kokemukset.
*Taivaallissuhteisessa suhteessa* toinen osapuoli on ajan ja paikan ulkopuolisena takaajana sille, että ajalle ja paikalle nykyaistein havaittavasti alisteinenkin osapuoli jatkaa jonkinlajista olemassaoloa samassa suhteessa muuttuneessa muodossa tämän elämän jälkeenkin.
Eskola nokkii kirjassaan näitä meidänkin nokkimiamme kosmologeja, Valtaojaa ja Enqvistiä, liian suppeista ja rajoittuneista maailmankäsityksistä ja vertailee omaa käsitystään moniin muihin kirjoittajiin, kuten Aemeleus, Alaja, Cantell, Feyerabend, Freud, Hyrck, McGrath, Miettinen, Niiniluoto, Pihkala, Pihlstöm, Pyysiäinen, Siltala ja lukuisasti muitakin.
Se hänen oma kohtaamisensa yliluonnollisen kanssa tapahtui karistamaan hänestä liian pinnallista käsitystä pahasta.
Piti sanomani vielä, kun tuossa luettelossa oli mainittu jokunen vuosi sitten kuollut Alajakin, että en ollut aikaisemmin tutustunutkaan tarkemmin kastepappiini, mutta sattui silmiin yksi hänen monista elämänsä muistelmakirjoista, jossa hän oli juuri vaikuttanut minun syntymäkunnassani ja kiinnostuin lukemaan muitakin, joista nytkin on kolme menossa, mm "Kun se on hupaista ollut", jonka hän kirjoitti vuotta ennen kuolemaansa. >Uskomusvivahteellisia mietelmiä
Kirjoittanut: Osaston teisti, 11.5.2003 klo 09.56
Koskapa usko ja kohteensa ovat niin realistisen kaikenaikaisia faktismeja omassa elämässäni, kaikki maailmanhavainnointini tapahtuu sikäläisvärillisen tarkkailuruudun kautta. Vaikka näkymä näyttäisi jonkin toisen ja erilaisen maailmankäsittelyruudun takaa ulkonaisesti täysin samalta, tulkinnoissa olisi eroja.
Ateismi maailmankatsomuksena näyttää minun näkökulmastani ymmärrettävältä varsinkin sen vanhemman käännösterminologian mukaisessa asussaan, "Jumalan kieltäminen". Teistisen Jumalan olemassaolo on ateistille selviö, mutta omista lähtökohdistaan käsin hän haluaa kieltää kyseisen olemassaolon.
Täsmällisempi nykytulkinnallinen termi tarkoittanee "ei (uskoa?) jumalaa"(n).
Agnostismi valittuna maailmantarkkailutapana uskoo?, haluaa uskoa?,(käyttäen jotain uskomista neutraalimpaa termiä, (kuten "on vakuuttunut"? siitä)) ettei Jumalasta voi saada mitään varmaa? tietoa.
Teistisen uskomuksen mukaan Jumalan olemassaolosta on mahdollista vakuuttua suunnilleen sataprosenttisella varmuudella. ("Suunnilleen" siksi, etteivät yli sadan menevät lukemat ole sallittuja).
Muuttaako Jumalan olemassaolosta vakuuttuminen sitten tilannetta mitenkään verrattuna tietämismahdollisuudenkin eväämistilanteeseen? Ei ja kyllä. Maailma on aivan samanlaisen oloisena havaittava kuin ennen vakuuttumistakin. Mutta koko mailmankaikkeus onkin täynnä merkityksiä.
Voisiko agnostikko sitten halutessaan vakuuttua Jumalasta? Ei varmaankaan. Eiköhän jo pelkkä halukin teismiintymiseen vaihda kategorialuokitusta. Ja teismisyyden puolella jokainen haluava saa vastauksen ja varmuuden.
Jossakin näillä paikkeilla alkavat sitten predestinaation haamut kolkutella ovia. Voiko ihminen haluta Jumalan etsimistä? Ja Luther kai katekismuksessaan totesi, ettei. Siis Jumala itse antaa etsimishalun ja varmistaa sitten myös, että jälkeä syntyy. Lausumattoman käänteistulkinnan mukaan Hän ei sitten joillekuille jostain syystä lahjoita etsimisviettiä ja löytäminenkin jää toteutumatta.
Ilmeisen vaikea tulkinnallinen ja selityksellinen propleemi, onko ihmisellä vapaata tahtoa, vai jyllääkö kuvioissa yksinkertainen tai peräti kaksinkertainen predestinaatio, jossa romahdetaan jo liki teismistä determinismiä?