Rakkaus ei koskaan kuole. Vaikka minun oma lapseni poikani kuolemasta tulee kesäkuun 17 päivä kuluneeksi vuosi, hän on joka päivä ollut sydämmessäni ja mietin häntä. Tuntuu, että hän on aina läsnä ja kysynkin joskus hänen mielipidettään sellaisista asioista jossa en ole ihan varma. Äiti rakastaa aina lastaa.Voikumpa saisin hetkeksi hänet luokseni syliini. Pitäkää lähemmistänne huolta se on tärkeää, rakkaat ihmiset.
rakkaus
Tarina
4654
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Näin se on. Rakastamme lapsiamme ikuisesti, sitä ei mikään muuta. Minunkin pokani kulkee sydämessäni ja ajatuksissani jatkuvasti. Nyt, kun on kesä ja kuljemme merellä, tuntuu niin äärettömän surulliselta. Hän, poikani rakasti merta, veneilyä, melontaa, saaristoa. Hänellä oli omasta mielestään merimiehen sielu, ehkä olikin, suvussa on paljon merenkävijöitä.
Poikani kuoleman jälkeen ajattelin, että ikinä en enää lähde mökillemme saaristoon, nyt kuitenkin tuntuu, että haluan tehdä sellaisia asioita, mistä hänkin piti, mitkä olivat hänelle tärkeitä, vaikka samalla tekee niin kipeää. Rakkaus antaa kuitenkin voimaa ja se, että uskon vielä tapaavani hänet joskus jossakin, kun minun aikani on täältä lähteä.
Kesäkuun 30 päivä tulee kaksi vuotta siitä illasta, joka romahdutti elämäni äitinä.
Tämä päivä on ollut äärettömän raskas. En tiedä miten nämä kaksi vuotta ovat kuluneet. En muista oikein kunnolla tästä ajasta. Työtä, itkua, nukkumista, suunnatonta uupumista, ikävää, tuskaa, jokapäiväistä taistelua siitä että jaksaa elää, henkiinjäämistaistelua. Tyttären vuoksi. Minulla tällainen taakka, jollakulla joku muu, ja tuntuu, että sen alle musertuu...Mutta taistellaan.
Näin se on, miten kirjoitit. Elämän syrjässä on vain pysyttävä kiinni, vaikka suru yrittää nujertaa. Monesti kyllä kysyy itseltään, että mitä järkeä kaikessa tässä ihmisen elämässä oikein on. Joltakin rangaistukselta tämä pojan lähtö kyllä tuntuu,elinkautiselta, vaikka en omasta mielestäni näin julmaa kohtaloa ole mitenkään ansainnut. eikä kukaan muukaan lapsensa menettänyt.Ihmeellistä on kuitenkin se, miten paljon pieni ihminen kestää, kun oikein tosi paikan eteen pannaan.
Minun poikani kuolemasta tuli maaliskuussa vuosi. Ikävä ja tuska polttaa rinnassani edelleen, vain hetkittäin tunnen helpotusta.
Eilen oli tyttäreni "rippiäiset". Pelkäsin jo etukäteen sunnuntaita. Lauantain itkin ja muistelin poikaani. Samalla valmistelin kotonani juhlia. Laitoin poikani kuvan keittiön pöydälle. Ajattelin, että näin muistamme myös poikaani. Pelkäsin sunnuntaita, että romahdan, mutta kirkossa ja kotona vieraiden kanssa olin kuin ennenkin. Nauroin ja keskustelin, silti mielessäni kävi aina poikani, miten hän olisi vieraiden kanssa keskustellut ja pitänyt hauskaa. Illalla vieraiden lähtiessä ikävä ja tuska palasivat.
Pienin askelin edetään, päivä kerrallaan. Poikani kuolemansuru seuraa mukanani. Kahden lapseni takia on jaksettava. Hekin surevat menettämäänsä veljeään ja ajattelevat veljeään joka päivä.
Voimia lapsensa menettäneille...