Tuli tuossa toisella foorumilla vastaan väittämä, että uskonto antaa toivoa. Olisikos tässä ainut hyvä puoli uskonnossa?
Kuvitellaan täysin epätoivoinen tilanne:
Tipahdat Etelä-Mantereella railoon ja ateistina tiedät kuolevasi. Uskovainen voi tässä vaiheessa kuvitella lopun aikansa että joku korkeampi taho hänet pelastaa. Vaikka ei tietenkään pelasta.
Onko tällainen turha toivo välttämättä aina huono asia?
Kuvitellaan täysin epätoivoinen tilanne:
Tipahdat Etelä-Mantereella railoon ja ateistina tiedät kuolevasi. Uskovainen voi tässä vaiheessa kuvitella lopun aikansa että joku korkeampi taho hänet pelastaa. Vaikka ei tietenkään pelasta.
Onko tällainen turha toivo välttämättä aina huono asia?
Vastaukset 20
Vanhimmat
railoon just tipahtaakin. Aivan sama se enää siinä vaiheessa on, uskooko vai ei.
railosta se tapahtuu, mutta jos ei hän uppoaa.
noitakokeet. Kun noidaksi epäilty heitettiin käsistä ja jaloista sidottuna veteen, niin jos hän hukkui, hän ei ollut saatanan oma, mutta jos jäi kellumaan, niin oli ja sitten hänet poltettiin.
Ei mitään mahiksia.
Niin, epätoivoisessa tilanteessa on kiva paeta todellisuutta ja kuvitella että asiat ovat paremmin kuin ovat. Tämä on helppoa uskonnon, viinan ja huumeiden avulla. Onko todellisuutta pakeneminen hyvä vai huono? No, riippuu tilanteesta. Jos on todella sairas, mutta voi vielä parantua, morfiinilla on myönteinen vaikutus: se lievittää kipuja ja antaa keholle mahdollisuuden korjata itseän. Jos jalat on amputoitu, saattaa olla mukavaa kuvitella että ne kasvavat rukoilemalla takaisin, tai että lasisilmällä voi nähdä. Pettyykö tämä herra: http://realmsofglory.wordpress.com/2008/05/24/man-sees-out-of-glass-eyeball-in-lakeland/
kun jalat eivät lopulta kasvakaan takaisin, ja lasisilmä ei oikeasti näekään? Ei, hän vain toteaa että hän ei uskonut kyllin vilpittömästi, ja rukoillut riittävästi, ja tyytyy kohtaloonsa. Ts. kieltää itseltään todellisuuden. Toivolla on positiivinen vaikutus ihmiseen. Sen todistavat lumelääkkeet ja uskomushoidot. Puoskarit parantavat, jos potilas ei tiedä että kyseessä on puoskari. Kyse on siitä että ihmisruumis on psykosomaattinen kokonaisuus, terve mieli terveessä ruumiissa. Voidaan todeta vain että joissain tilanteissa siitä on etua että on toivoa, vaikka sitten turhaa, mutta useimmiten siinä huijaa vain itseään. Pitää miettiä miten käy silloin, kun huomaa että on tietämättään pettänyt itseään? Katkroituuko siitä? Tuo on kovin tapauskohtaista, eikä mitään yleispätevää vastausta ole mahdollista nähdäkseni antaa.
Hiukan järkevämpi vastaus kuin nuo kaksi edellistä. Enpä äkkiseltään tullut ajatelleeksi että tietenkin tätä turhaa toivoa esiintyy myös tilanteissa, joissa olisi luultavasti järkevämpää olla realisti (esim. rullatuolipotilas osallistuu juoksukilpailuihin toivoen ihmeparannusta). Kysymys luultavasti pitäisikin muotoilla onko ihmiselämässä enemmän tilanteita, joissa turhasta toivosta on hyötyä vai päinvastoin. Ja tämä todellakin taitaa olla aika yksilökohtaista.
Muistaakseni viime syksynä näytettiin YLE1-kanavalla dokumentti kahdesta miehestä, jotka eksyivät Andeille lumimyrskyssä. Toinen putosi kaikkien vaikeuksien kukkuraksi railoon ja katkaisi koipensa. Toinen katkaisi toivottomassa tilanteessa kaverusten välisen köyden ja rämpi viimeisillä voimillaan leiriin.
Railoon pudonnut kiskoi itsensä kirjaimellisesti kynsin ja hampain railosta ylös ja luu säärestä pilkottaen ryömi muutaman kilometrin matkan kivikoiden halki leiriin.
Dokumentin lopussa tuo jälkimmäinen kertoi muun muassa saaneensa hartaan katolisen kasvatuksen, mutta teini-iässä hän oli asioita ajateltuaan todennut, että eipä ollut uskontarinoissa päätä eikä häntää. Hän siis huomasi olevansa kunnollinen ateisti. Hän tiesi, että sieltä railosta oli selvittävä omin voimin tai kuoltava sinne.
Olisiko uskovainen jäänyt kuvittelemaan, että jumala tulee kyllä pelastamaan? Ei sitä voi tietää: joku olisi jäänyt, joku ei. Aika moni leiriin jaksanut uskovainen olisi kiittänyt jumalaa pelastuksestaan ja unohtanut autuaasti sen tosiseikan, että jos jumala pelasti, niin kyllä se sitten myös oli vastuussa sinne railoon tuuppaamisestakin. Ja useimmat olisivat tietysti jäätyneet sinne railoon isämeitää hokemaan. Kyllä se turha toivo paljastuu turhaksi toivoksi ennen pitkää.
Onhan tietysti mahdollista, että juuri jumala tuon dokumentin ateistin sieltä vuorelta leiriin autteli. Siinä matkalla kompastutteli häntä tietysti kivenlohkareisiin, jotta sääriluu pilkottaisi vähän enemmän. Ihan viime vaiheissa pani vielä miesraukan ryömimään leirin käymälän läpi kaikessa jumalallisessa rakkaudentunteessaan. Olisi se semmoinen veitikka, jos olisi siis olemassa.
Tositapahtumiin perustuva. Katsoin sen kyllä. Vai oliko se draamadokkari?
Niin tai näin, mutta en minä ainakaan jäisi tassut ristissä ihmettelemään ja odottelemaan olematonta.
Dokumentti se oli, dramatisoitu tietysti. Muistan sen hyvin, koska rupesin katsomaan sitä miettien, kuinka kummassa tarina kestäisi kaksi pitkää tuntia, mutta kesti se.
Olen minäkin tullut aikamoisista ryteiköistä läpi nojaamalla ihan vain omaan olkaani. Ja äidin ja isän, tietysti. Lääkärit ovat kilvan kehuneet "positiivista asennettani ja kuplivaa luonnettani". Lienen nykyisin huomattavasti kyynisempi ja vähäkuplaisempi, mutta silloin alle kolmikymppisenä olisin selvinnyt kyllä isoltakin jäätiköltä.
metsässä kaatuessa mursin jalkapöytäni. Oli se aika könkkäämistä jalka limppuna, mutta eihän sitä sinne voinut minkään kannon viereen jäädä voivottelemaan.
En tiedä miksi katson joitain elokuvia joissa joku keikkuu jossa kallionkielekkeellä tai pilvenpiirtäjän katolla. Vaikka tiedän ne elokuvaksi ja lavastetuiksi, niin aina menee perse ihan turraksi. Korkeanpaikan kammo nääs.
Ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi huvipuiston vatkaimissa, kun kotisohvalla saa vatsan vellomaan ja sormet ja varpaat nipistelemään.
Minä tulin jotenkin immuuniksi koti- ja ulkomaiden huvipuistovispilöille teini-iässä. Ei oikein tuntunut missään, vaikka kuinka roikuin alassuin ravisteltavana. Jokin aika sitten asuin muutaman kuukauden Lähi-Idässä tornitalon 22. kerroksessa ja ensin vain suurta kuvotusta tuntien pystyin ojentamaan edes varvasta parvekkeen puolelle, koura lujasti seinään niitatun jauhesammuttinen letkun ympärillä. Parissa viikossa nojailin jo rennosti kaiteeseen käsi poskella ja katselin valtatien vilinää. Nukuinkin parvekkeella muutaman kerran, kun yö oli musta, kaupungin valot kauniita ja pistiäiset eivät uskaltaneet lentää niin korkealle nenäverenvuodon pelossa. Nyt olen taas taantunut: jos telkkarissa joku istuu ikkunalaudalla, minä putoan sohvalta.
kovinkin yleistä?
Olen ihan sairas, kun pitää mennä lentokoneeseen. Tai eihän sinne pakko ole mennä, siksi en missään ulkomailla juurikaan edes käy, jos ei laivalla pääse.
Selvinpäin lentämisestä ei tule mitään. Siinä on sumplimista, että osaa ottaa sen verran ennen lentoa, että pääsee vielä kyytiin. Ja sitten niin paljon paukkuja koneessa kuin tarjoillaan. Ja ihan hiljaa istuen ja katsellen etupenkin selkämystä.
Ärsyynnyn ihmisistä, jotka höpöttävät vieressä tai takana tai missä vaan lähistöllä, kun minä olen pakokauhun vallassa.
Viimeksi ihmettelin, kun joku nuorisoporukka piti hauskaa selkäni takana kovaan ääneen, että eivätkö ne tajua MISSÄ me olemme. Monta kilometriä tyhjää alla ja jos koneeseen tulee vika, niin se on sitten viuuh ja pläts!
Minulle tulee kerrostaloissa pervekkeilla jotka ovat ylempänä kuin kuudennessa kerroksessa sellainen olo, että talo on kallellaan ja just sillään kaatumassa.
... tekee johtopäätöksen, että kaikilla ateisteilla on korkeanpaikankammo. Minullakin nimittäin on, ja paha. Kolmannesta kerroksesta ylöspäin alkaa yrjöttää. Kävin juuri viime viikolla yhdessä toimistossa, joka oli 10. kerroksessa, ja siellä oli koko seinän korkuiset maisemaikkunat... aaargh.
Lapseni olivat pieninä hirveitä kiipeilijöitä. Jos olen jossain parvekkeella, minulle tulee kauhea tunne, että joku taapero on jaloissani ja tekee kaikkensa päästäkseen kaiteelle ja sen yli, ja fiuuhh...
Huvipuistoissa näen aina sieluni silmillä, millaisessa kaaressa oksennus lentää trombin kaarteissa yms. jos vaikka kaikki kyydissä olijat alkaisivat yrjötä samaan aikaan. Siitä tulee tavallaan hienoja kuvioita. Luonnon kauneus ilmenee niin monin eri tavoin HAHHAHHAA
sellainen, että korkeanpaikankammo tulee vasta aikuisena? Kyllä minä lapsena puissa kiipeilin ja katoilla ja ties missä.
Ehkä sitä kuolevaisuuttaan ei vielä lapsena niin ajattele. En tiedä.
Minä tappelen itseni aina ikkunapaikalle. Siinä sitten istun nenä lasissa kiinni katselemassa ihkaelävää karttaa alapuolellani. Lähi-Itään joutui lentämään yhteensä vähintään kymmenen tuntia, mutta silti harmitti, kun kone alkoi laskeutua niin pian. Turkin maanjäristyksen jälkeen lensin päiväsaikaan järistysalueen yli, jostain syystä oltiin melko alhaalla, ja näky oli kamala, mutta mielenkiintoinen. Jännintä on silloin, kun kone kääntyy ja kallistuu ja nekku painuu vielä tiivimmin ikkunaan.
Minä olisin sinullekin erinomaista lentoseuraa, koska istun taatusti rauhallisesti hiljaa ja olen muutenkin kovin empaattinen yksilö. Ja jos vaikka sitten kone putoaisi, ehdittäisi kimpassa filmata jälkeenjääville mykkäfilmi, jossa näytetään, että katsokaa hei, putoavassa koneessa ON ateisteja!
... lapsena minullakaan päätä huimannut. Minulla oli tapana kiipeillä veljieni kanssa kauheilla pystysuorilla kallioilla, ja nyt kun olen aikuisena käynyt katsomassa niitä, en voi uskoa, että olen mennyt parinkymmenen metrin korkeuteen melkein pystysuoraa seinämää pitkin.
Mutta toisaalta kun nyt näkee koulurakennuksen, johon on seitsenvuotiaana taapertanut, se näyttää ihan hassun pieneltä, vaikka se silloin oli valtava.
... onko niin, että sinulla muuten on korkeanpaikankammo, mutta lentokoneessa tykkäät olla?
Viestisi loppu meni kyllä suoraan nauruhermoon, kiitos =D
Etkö juuri sanonut että varpaissa sattuu, kun korkeanpaikanleffoja katselet. Niin ja miksi sitä sitten pitäisi kuvata enää yhtikäs mitään, kun kone lähtee syöksyyn?
Onko sinulla joku sellainen kamera, joka on ikään kuin musta laatikko, joka ei hajoa vaikka miten räjähtäisi? Paljonko maksoi?
En usko.
se periaatteessa huonokaan asia ole, kunhan ei tuputa turhaa toivoaan muille, toivottaen muut kärsimään ikuisuuksia, jos tuputtamansa ei muille kelpaa.
Miksi sitä kuolemaa pitäisi pelätä. Ei kuolema ole mitään synkkää, se on vain luonnon kiertokulkua. Sitten kun aika tulee pudota railoon, niin mitä sitten, se on vain elämää.
Jos kuolema on täysin varma eikä pelastautumisesta ole mitään hyötyä niin ei rukoilemisesta mitään haittaa ole. Toisaalta ei se ketään hyödytäkkään.
Jos tilanteessa toisaalta on aikaa esittää jokin rukous niin on silloin myös aikaa yrittää pelastautua.
Siinä mielessä uskovaisen rukous on jokseenkin haitallinen. Poistaa keskittymisen olennaiseen asiaan eli hengissä pysymiseen.
Kun uskava siinä esittää rukoilujaan stratosfääriin alkaa ateisti puolestaan etsimään mahdollista keinoa pelastautua.
Vaikkei pelastumisesta olisikaan todellisuudessa minkäänlaista mahdollisuutta ainankin hän on yrittänyt toisin kuin uskovainen joka parkuu taivaalle kurjuuttaan. Sellainen on luovuttamista jos mikä.