tulee kohta täyteen kaksi kuukautta,mitään ei ole tapahtunut mulle.Yhä itken joka päivä.Monet illat ovat niin ahdistavia että tulee halu päästä pois itsekin.Käy niin kipeää sydämmeen,koskee syvälle ja itse menen vielä syvemmälle.Jokainen pieniki ilontunne tulee takaisin satakertaisena ikävänä ja suruna.En pysty kuvittelemaan edes sellaista aikaa tulevan että voisin elää ilman tätä helvetillistä ahdistusta,että jonain päivänä voisin katsoa kuvia pojastani ilman että purskahtaisin itkuun.En vain usko niin tapahtuvan.Teeskentelen muille olevani vahva mutta kun olen yksin niin romahdan.Tiedän että minun pitäisi huolehtia itsestäni ja ennenkaikkea terveydestä,olen laihtunut yli kymmenen kiloa mutta ruoka ei maistu.Riittää kun nälän tullessa otan makkarasiivun tai jonku muun nopean.Eikä mulla ole uskoa siihen että joskus seison jaloillani vahvana.
Poikani poismenosta
kyyneleitä silmät täynnä
61750
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen 25-vuotias nainen ja ylioppilasvuonna minulta kuoli 3 samanikäistä serkkua ja hyvin rakas isä yllättäen. Pala tulee kurkkuun, kun luen kirjoitustasi. En voi tietää miltä sinusta tuntuu, mutta voin sen kuvitella omien kokemusten kautta.
Hyvin tärkeää on muistaa, ettei kukaan voi sinun ajatuksia lukea, silloin täytyy itse ns. potkia itseään eteenpäin. Kun minulla tuli hyvin ahdistavia hetkiä, otin itseäni ns. niskasta kiinni ja tein jotain, joka muutti ajatuksiani.
Huolehdi siitä, että saat nukuttua riittävästi ja syö kunnolla. Ehkä se ruokahaluttomuus on ihmisen jonkinlaista kapinaa, en hyväksy, en syö?? Keskitä voimasi jaksamiseesi ja huolehdi itsestäsi. Ota itseäsi niskasta kiinni, varmasti aurinko paistaa myös sinulle. Elämä ottaa ja antaa.
Itse purin suruani itkemällä (oli paikka tai aika mikä tahansa) ja piirsin, kirjoitin ja lauloin. Myös sinulla on varmasti keinoja, joilla voit purkaa tunteitasi ja surua. Älä jää kotiin yksin. Oletko miettinyt sururyhmää? Muista, että jokaisella suruaika on yksilöllinen, joku voi selvitä puolessa vuodessa, joillakin menee useita vuosia. Minulla meni kolme vuotta ja olen selvinnyt. Myös sinä selviät.
Anna kyyneleille tilaa, salli itsellesi olla sureva. Toivon sydämestäni, että näillä sanoilla pystyisin jotenkin auttamaan sinua eteenpäin, helpottamaan tuskaasi.
" Kärsimyksestä ovat syntyneet vahvimmat sielut, lujimmat luonteet ovat arpien uurtamia"
Halauksia, voimia ja auringonvaloa sinulle
Voimahalaus myös minulta. Menetin poikani minäkin reilu 5 kk sitten.
Ruokahalu katosi aluksi ja paino laski minullakin. Nyt voin jo sanoa ruuan maistuvan normaalisti. Elämä ei koskaan palaudu entiselleen, mutta jostakin saa aina uusia voimia uuteen päivään. Muistot ovat vielä kipeinä rinnassa, en minäkään katso lapseni kuvia itkemättä, joitakin kuvia en voi ollenkaan katsoa. Muistotkin tekevät vielä niin kipeää. Muun perheen takia on yritettävä ja jaksettava eteenpäin. Minulle antaa lohtua se, että uskon tapaavani pokani joskus vielä jossakin. Aluksi luin paljon surukirjallisuutta, runoja, raamattua. Rukoilen Jumalalta voimaa kestää tämä menetys. Välillä tunnen olevani vahva, välillä ikävöin poikaani, niin, että tuntuu kuin tukehtuisin. Itken paljon, joskus se vähän helpottaakin. Olen menettänyt paljon omaisiani, mutta tämä lapseni lähtö on ollut minulle kauheinta.
Vieläkin minun on vaikea asioida pienellä paikkakunnallamme, pelkään koko ajan, että joku tuttu tulee puhumaan, vaikka pääosin kaikki tuntemani henkilöt ovat kohdanneet minut hienosti. Elämäni muuttui tällaiseksi ja tähän on tyytyminen. En olisi halunnut poikaani antaa, mutta minulta ei kysytty. Ajattelen hänen olevan jossakin hyvässä paikassa, missä kaikki edesmenneet sukulaiset, isovanhemmatkin, joille hän oli kovin tärkeä, meidän esikoisemme, ovat hänen kanssaan.
Ei tähän suruumme ole sanoja, ei mitään minullakaan, mikä toisi sinulle lohdutusta, olet kuitenkin ajatuksissani.
Aikaa mennyt vasta niin vähän, että sinulla varmasti shokkivaihe vielä menossa. Kyllä tuskan luulisi ajan myötä hieman hellittävän. Kannattaa kokeilla terapiaa ja lääkkeitä. On ainakin sitten testannut onko mistään apua. Koskaa asian kanssa ei ole sujut, mutta elämään menetyksen kanssa on moni oppinut. Uskon, että lapsesi toivoisi sinulle voimia ja elämän jatkuvan, jos tämän toiveen pystyisi esittään. Osaanottoni ja voimien toivotukset sinulle suruun ja anteeksi sekava teksti..nyt on yö ja en minkään valvoisi, jos tämä elämä helppoa olisi..
Olen menettänyt poikani reilu kaksi vuotta sitten,elämä etenee päivä kerrallaan,olo on tyhjä,ei ole enää mitään,mistä osaisi iloita.Mitä minä teen loppu elämäni,raskasta se tulee olemaan.Valokuvia en ole pystynyt katsomaan minäkään.On päiviä,että ajattelen kyllä tää tästä,sit jokin asia/tilanne laukasee ja pudottaa syvään kuiluun.
tulee minunkin elämäni olemaan vaikka olen nähnyt monia lapsensa menettäneitä vanhempia jotka ovat päässeet siihen vaiheeseen että suru on muuttanut muotoa.Sitten taas tulee silmien eteen kuva kun juoksin poikani luo naapurin tullessa kertomaan että poikani on tajuttomana pihalla.Ja sen kun joku esti minua hokien "Älä mene sinne,älä mene katsomaan".Silloin tajusin että lapseni on jo kuollut.En muista muuta kuin sen kun makasin poikani päällä ja huusin.Minut vietiin paikalle tilatulla ambulanssilla kriisiapuun mutta en halunnut olla siellä,halusin vain lapseniluo.Sitten onkin pelkkää pimeää muistissa,sumua ja tunne että elämä jatkuu mutta ei minulla.Käyn terapiassa ja syön mielialalääkkeitä sekä rauhoittavia.Niitä vain silloin kun on edessä jokin tilaisuus jossa tiedän että joku tulee esittämään osanottonsa joka varmasti laukaisee itkun joka ei ota loppuakseen.Kuitenkin on ihanaa että on tälläinen palsta jonne voi purkaa tuntoja ja huomata ettei ole yksin surunsa kanssa.Kiitos teille kaikille siitä.
Ihan samoja on läpi käyty...mulla on runsas vuosi kun se tapahtu että poikani kuoli..minä en pystynyt alkuun edes sitä kuvaa katselemaan ...piti panna se pois niin kipeää teki no on se paikkansa löytänyt ja siihen ei saa koskea sen paikka on nyt siinä keskellä kirjahyllyä..ja joka päivä minä katselen sitä kuvaa mutta jotenkin siitä on tullut niikun sellanen että ihan kun se olisi meidän kanssa siinä aina...kotona...ei kait sitä tartte teeskennellä vahvaa koska sinua on kohdannut niin valtavan järkyttävä asia...SINÄ saat olla niin heikko kun ikinä vaan voit..mutta minäkään en juuri ihmisille puhele tuntojani mitä se niille kuuluu tai kellekkään miltä minusta tuntuu...ei ne voi tietää jos ei ole omakohtaista kokemusta...sellasten kaa olen jutellu joilla on se sama kokemus kun mulla NE TIETÄVÄT ei muut...osanottoni sinulle.