Ennen kuin sain yhteyden Jumalaan (sen jälkeen kun olin Hänestä tahallani loitontunut), huusin Häntä monta vuotta. Sittenkään en kunnioittanut Hänen läsnäoloaan vaan karkoitin Hänet aika ajoin, koska halusin mieluummin täyttää mieleni kaikenlaisella turhalla. Ja sain parkua Häntä takaisin. Mutta hiljalleen - toistuvien rukousmeditaatiohetkien avulla - mieleni on tyyntynyt ja tärkeintä on pitää Hänet siellä.
Yhtenä päivänä kun tunsin olevani hyvin onnellisessa maallisessa asemassa minuun iski hetkeksi "Jumala ei ole kanssani" -olo. Ja ennen kuin tunsin taas hetken päästä Krishnan läsnäolon, mikään ilonaihe ei tuntunut miltään.
Se oli hirmuinen muistutus siitä, etten omin voimin pärjää yhtään, Yhteys on Hänen armoaan.
Luulen, että minun ja Hänen välissä oli vuosien ajan paisunut egoni. Kun se vähän kutistui, näin Hänet sen takaa. Kutistamista riittää edelleen, yhä vain unohdan, etten minä luo Yhteyttä vaan Hän.
"Love is selflessness, self is lovelessness", sanoo Sai Baba.
Yhtenä päivänä kun tunsin olevani hyvin onnellisessa maallisessa asemassa minuun iski hetkeksi "Jumala ei ole kanssani" -olo. Ja ennen kuin tunsin taas hetken päästä Krishnan läsnäolon, mikään ilonaihe ei tuntunut miltään.
Se oli hirmuinen muistutus siitä, etten omin voimin pärjää yhtään, Yhteys on Hänen armoaan.
Luulen, että minun ja Hänen välissä oli vuosien ajan paisunut egoni. Kun se vähän kutistui, näin Hänet sen takaa. Kutistamista riittää edelleen, yhä vain unohdan, etten minä luo Yhteyttä vaan Hän.
"Love is selflessness, self is lovelessness", sanoo Sai Baba.
Vastaukset 2
Vanhimmat
miten jonakin hetkenä elämää suuremmista asioista tulee ajan myötä arkipäiväisiä lähes unohduksiin painuneita muistoja.
Vaikka ihmiselle jopa paljastettaisiin hetkeksi kaikki universumin salat, ne vain yksinkertaisesti ajan myötä unohtuvat.
Ehkä ainoksi muistoksi tapahtunesta jää muistikirjaan kaiverretut kuviot ja kysymysmerkit.
Se on todella ikävää ja suorastaan pelottavaakin. Itsekin pitää koko ajan ponnistella että asiat pysyisivät tärkeysjärjestyksessä.
Ei voi kuin pyytää, ettei Jumala päästä meitä aivan kokonaan maallistumaan :)
En tiedä, mitä luulet? Voisiko "mukava maallinen asema" olla koitin kivi, tavallaan tasanne johon voi tyytyä, jos ei halua jatkaa matkaa?
Kirjoituksesi toi mieleeni, miten ystävät, joihin pidämme aktiivisesti yhteyttä ovat meille niin kovin rakkaita... mutta jos toisen kanssa ei vietä aikaa, hän alkaa tuntua kaukaiselta. Muut ihmiset ja asiat täyttävät elämämme.
Totta kai niihinkin voi tyytyä, mutta... Minusta kannattaa silti soittaa ystävälleen ennen kuin eriytyy liikaa ja väliin tulee muuri!