Hei!
Haluaisin teiltä muilta kokemuksia kuunnella, miten olette päässeet yli kuoleman löydettyänne pitkäaikaisen kumppaninne kuolleena?
Tämä teksti voi olla vähän sekavaa, mutta löysin
siippani tänään kuolleena kotoaan.
Fiilikset on ollut todella turrat, vähän itkettääkin. Itku tulee ja todella kovana myöhemmin..., Mä en vaan voi uskoa, että mä en koskaan näe häntä enää.
Kaikista pahinta oli, että minä hänet löysin. Antaisin mitä tahansa, että saisin kelloa taaksepäin ja olisin jäänyt yöksi hänen luokseen.
Mun oli pakko löytää joku kanava tälle ololle nyt - kiitos vastauksistanne!
Terveisin,
uusi leski
Haluaisin teiltä muilta kokemuksia kuunnella, miten olette päässeet yli kuoleman löydettyänne pitkäaikaisen kumppaninne kuolleena?
Tämä teksti voi olla vähän sekavaa, mutta löysin
siippani tänään kuolleena kotoaan.
Fiilikset on ollut todella turrat, vähän itkettääkin. Itku tulee ja todella kovana myöhemmin..., Mä en vaan voi uskoa, että mä en koskaan näe häntä enää.
Kaikista pahinta oli, että minä hänet löysin. Antaisin mitä tahansa, että saisin kelloa taaksepäin ja olisin jäänyt yöksi hänen luokseen.
Mun oli pakko löytää joku kanava tälle ololle nyt - kiitos vastauksistanne!
Terveisin,
uusi leski
Vastaukset 6
Vanhimmat
osanottoni suureen suruusi.
Ei sitä ymmärräkkään, että läheinen on kuollut. ei sitä voi ihmisjärki ymmärtää. Se ottaa aikaa. Nyt elät järkyttävän tiedon aikaa, joka pitäisi jotenkin sulattaa. Kehosi onneksi suojaa sinua. Itku auttaa eteenpäin, vaikka siltä ei tuntuisikaan.
Jaksamisia ja halaus.
Otan osaa suureen suruusi minäkin. Onneksi tosiaan kehomme ottaa vastaan surun vasta vähitellen, vaikka järjellä ymmärtääkin läheisen poismenon, niin sitä ei kuitenkaan jotenkin surun alussa voi sisäistää. Ihmisen keho tekee vielä kauan menetyksen jälkeen työtä ja olemme jälkiviisaita, turhaahan se enää on, mutta näin me kaikki teemme. Jälkeenpäin on aina hyvin tietoinen siitä, mitä olisi pitänyt tehdä.
Pokani kuolemasta on nyt reilu 5 kk, elämä jatkuu, kumma kyllä voin toimia arjessa suhteellisen normaalisti, sitä en alussa olisi uskonut. Toivottavasti sinulla on nyt läheisiä ihmisiä, jotka auttavat sinua tällä suuren surun hetkellä. Juuri nyt voit keskittyä vain pieniin asioihin, hetki kerrallaan selviytymiseen. Paljon voimia sinulle.
siitä on nyt 7kk kun itse koin saman,suru on läsnä joka päivä.olen selvinnyt tähän asti,pari ensimmäistä kuukautta meni jopa paremmin kuin nyt.onhan sitä vaikea hyväksyä että sitä toista ei enää ole tässä vieressä ja jakamassa arkea,iloja ja suruja.kummasti niitä voimia vaan sitten löytyy,en tosin usko että koskaan unohtaisin rakkaintani.on vaan osa elämää tämä suru ja varmaan se ajan myötä lievenee,aina jotain silti jää sydämeen.toivon sinulle jaksamista ja kaikille muillekin läheisensä menettäneille.t:sari
Hei.
En voi sanoa että pitkän yhdessäelon jälkeen menetin, mutta kerkisimme seurustelemaan 2 vuotta ja 2 päivää, muutto samaan asuntoon piti olla edesssä jne.
Matkaa siihen että tästä selviän on vielä, kaikki tapahtui viime tammikuussa. Edelleen aamuisin herään ja toivon että heräisin tästä painajaisesta, jo 5 kuukautta kulunut. Tuntuu ettei elämä voita, rauhoittavilla minut saatiin koulu kuntoon ja työkuntoon, nyt pitäisi yrittää vähentää kun on edelleen sama määrä päällänsä kun silloin alkuaikoina. Suoraan sanottuna muutos pelottaa.
Mutta en tiedä kuinka tästä selviää.. selviääkö koskaan??
Otan koko sydämestäni osaa sinun kohtaloosi!
Luulen tietäväni miltä sinusta tuntuu..
En ole itse leski mutta olen kokenut muutaman kuukauden ajan suurta tuskaa ja surua oman mieheni tajuttomuuden vuoksi, hän löytyi kotoaan tajuttomana Pääsiäisenä eikä ole sen jälkeen herännyt..
Uskon ja toivon hänen palaavan luokseni ja käyn hänen luonaan juttelemassa päivittäin, hän nykyään avaakin jo silmänsä ääneni kuullessaan tai pyytäessäni ja kohdistaa katseensa silmiini..
mutta muuta kontaktia en häneen ole vielä saanut.
Vain minun toivoni hänen paranemisestaan pitää minua henkisesti kasassa edes jollakin tavalla..
Kiitos teille kaikille, jotka olette viitsineet repiä auki sydänhaavojanne ja osoitteneet myötätuntoa!
On ihana tietää, että vielä on kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka välittävät. Todella kaunis kiitos teille!
Mitä jätin viestin aloituksessa kertomatta on, että tämä on jo toinen kerta, kun menetän kamppailun kuolemaa vastaan.
Eipä silti, kumpikin on ollut ainutkertainen ja suru oikeata. Sen halusin teille kertoa. Eikä toivoa tule missään tapauksessa heittää.
Kävin tänään katsomassa rakkaintani, ja jätinkin jo hyväisiä. Hautajaiset tulossa. Tänään oli paha päivä, mutta ystävieni tuella jaksoin, eikä yksin kotona oleminen tunnu niin pahalta.
Ystävieni kanssa olen jaksanut, ja solminut jo uudelleen unohdettuja ystävyyssuhteita. Eli voimia ja kaikkea parasta ja jaksamista teille, jotka painiskelette saman asian kanssa.
Minun pitäisi tietää tässä vaiheessa, ja annan saman neuvon teillekin:
-Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Ja jos elämä tuntuu liian raskaalta kantaa yksin, hakekaa apua - niin minäkin olen tehnyt!
Kiitos vielä kerran kaikille vastanneille, vaikka en ole yli vielä päässytkään. Pahin vasta tulossa.
Olisin mielellään halunnut tietää vastaavanlaisia kokemuksianne, sana on vapaa!