Kirjoitan tämän tänne, koska muualta minut saatetaan löytää ja tunnistaa... Välttämättä tämä ei tänne kuulu, mutta saa toki kommentoida. :) Kirjoittaminen auttaa minua. =)
Tulin kotiin ja isäni ustui olohuoneen nojatuolissa, vanhan putkiradion vieressä.
Kysyin häneltä: "Mitä he sanoivat?"
Isäni vastasi hieman pelottavankin levollisella ja rennolla äänellä: "Eipä mitään hyvää..."
Äänessä oli kuitenkin jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen 16 vuoteen aikaisemmin kuullut.
Tuli pitkä hiljaisuus. Eikä oikein kumpikaan osannut sanoa mitään. Isänikin oli ensikertaa sanaton. Kuunteli vain iskelmäradiota ja hyräili mukana vanhoja tuttuja kappaleita.
Minä kiipesin vintin rappuset ylös huoneeseeni ja katsoin ensimmäisenä peiliin. Etsin silmistäni kyyneleitä, mutta en nähnyt niitä. Huomasin silti omassa katseessani jotain sellaista, mitä peili ei koskaan ennen ollut minulle näyttänyt.
Pari kuukautta myöhemmin olin oma iloinen itseni ja vitsailin virne naamalla. =) Nyt isäni tokaisi hyvin napakasti ja vihaisesti: "Pyyhi tuo hymy kasvoiltas!"
Sen jälkeen aloin varoa sanoja.
Sen jälkeen en kuullut isältäni enää ikinä, että hän rakasti minua. Mutta kuulin paljon muuta. Kuten: "Olit hyvä tyttö, onnea elämässä..." "Mistään älä tingi isin ratsastaja tyttö, taitelia tyttö." Nuo sanat kertoivat, että hän oli ylpeä minusta, enkä unohda niitä ikinä.
Nyt kirjoitan tätä tekstiä pala kurkussa. Tiedän että ehkä isäni näyttäytyy minulle, tuulena ja puiden oksien havinana ja järven laineiden liplatuksena. Toisaalta en oikein tiedä mihin uskoisin... Mutta sen tiedän, että olisin vielä tarvinnut isääni monta vuotta. Olisin halunnut, että hän olisi vielä kasvattanut ja kannustanut minua monta vuotta elämässä eteenpäin.
Enkä halua koskaan unohtaa hänen ohjeitaan ja neuvojaan. Minua kuitenkin pelottaa, että mitä jos en muistakaan niitä enää silloin, kun minulla on mahdollisesti omia lapsia...
T. Ikuisesti isän tyttö.
Tulin kotiin ja isäni ustui olohuoneen nojatuolissa, vanhan putkiradion vieressä.
Kysyin häneltä: "Mitä he sanoivat?"
Isäni vastasi hieman pelottavankin levollisella ja rennolla äänellä: "Eipä mitään hyvää..."
Äänessä oli kuitenkin jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen 16 vuoteen aikaisemmin kuullut.
Tuli pitkä hiljaisuus. Eikä oikein kumpikaan osannut sanoa mitään. Isänikin oli ensikertaa sanaton. Kuunteli vain iskelmäradiota ja hyräili mukana vanhoja tuttuja kappaleita.
Minä kiipesin vintin rappuset ylös huoneeseeni ja katsoin ensimmäisenä peiliin. Etsin silmistäni kyyneleitä, mutta en nähnyt niitä. Huomasin silti omassa katseessani jotain sellaista, mitä peili ei koskaan ennen ollut minulle näyttänyt.
Pari kuukautta myöhemmin olin oma iloinen itseni ja vitsailin virne naamalla. =) Nyt isäni tokaisi hyvin napakasti ja vihaisesti: "Pyyhi tuo hymy kasvoiltas!"
Sen jälkeen aloin varoa sanoja.
Sen jälkeen en kuullut isältäni enää ikinä, että hän rakasti minua. Mutta kuulin paljon muuta. Kuten: "Olit hyvä tyttö, onnea elämässä..." "Mistään älä tingi isin ratsastaja tyttö, taitelia tyttö." Nuo sanat kertoivat, että hän oli ylpeä minusta, enkä unohda niitä ikinä.
Nyt kirjoitan tätä tekstiä pala kurkussa. Tiedän että ehkä isäni näyttäytyy minulle, tuulena ja puiden oksien havinana ja järven laineiden liplatuksena. Toisaalta en oikein tiedä mihin uskoisin... Mutta sen tiedän, että olisin vielä tarvinnut isääni monta vuotta. Olisin halunnut, että hän olisi vielä kasvattanut ja kannustanut minua monta vuotta elämässä eteenpäin.
Enkä halua koskaan unohtaa hänen ohjeitaan ja neuvojaan. Minua kuitenkin pelottaa, että mitä jos en muistakaan niitä enää silloin, kun minulla on mahdollisesti omia lapsia...
T. Ikuisesti isän tyttö.
Vastaukset 3
Vanhimmat
älä murehdi tulevaa. Elä tätä päivää aivan rauhassa. Sinä kulutat itsesi loppuun, jos mietit, muistaako joku rakasta ihmistä joskus tulevaisuudessa. Edesmennyt ihminen elää muistoissamme ja niistä voimme kertoa jälkeläisille. Minä teen teen.
Isäsi aivan varmasti rakasti sinua. Hän ei vain osannut kertoa sitä niin, että se olisi ymmärrettävää.
Toivon sinulle ihanaa tulevaisuutta kaikesta huolimatta.
Minäkin olen kokenut suuren surun. Olen menettänyt rakkaan pikkuveljeni.
Voimia sinulle tosi paljon!
Joo...se sinun tapauksessasi oli "hyvä", että isäsi ehti vielä jättää kunnon jäähyväiset ennen lähtöään...monelta kuolee rakas aivan "tuosta vain", esim. auto-onnettomuudessa.
Ja kauheinta on sitten se, jos ollaan vaikka riidelty katkerasti ennenkuin onnettomuus tapahtuu...
Isäsi sanoi sinulle kauniita sanoja ennen lähtöään - vaali niitä mielessäsi ja muistele aina kun siltä tuntuu...(kuten varmaan teetkin)
Etkä sinä niitä unohda, jos et halua unohtaa.:)
Jos TODELLA pelkäät unohtavasi ne, niin kirjoita ne vaikka ylös kauniiksi korteiksi, jotka koristelet kauneilla väreillä, tms...
Mistään muusta en olekaan niin kiitollinen, kuin että oli aikaa jutella ja jättää hyvästit. Tuo koko isän kuolema tuntui olevan koko suvulle ihan yhtä suuri suru. Äiti teki isän kuolinvuoteella muistojen kirjaa, johon keräsi koko heidän yhteisen yli 30 vuoden taipaleen kuvin ja pienin muistelu tekstein. Sitten hän on vielä erilliseen vihkoseen kirjoittenut kaikki isäni viimeiset kauniit sanat jokaista sanaa myöten. Ja kaikki mitä, hän oli tehnyt ennen kuolemaansa vielä viimeisillä voimillaan. Oi että, on se ihmiselämä ihmeellinen ja mitä alitajuntaan voikaan jäädä ja nousta pintaan vasta viimeisinä tunteina ennen kuolemaa...
Jälkeenpäin ajateltuna en ole lainkaan katkera. Jos tämän kerta piti tapahtua, niin se oli tarkoitettu niin tapahtuvan. Ja ajattelen, että tuon ajanjakson aikana, kun isäni oli sairas kasvoin ihmisenä ainakin kymmenen senttiä. Vahvistuin ja maailmani muuttui ja elämäni aloitti uuden luvun yhdenlaista kokemusta rikkaampana. Se nyt oli vain tämän tarinan piste.